HÄNEN LAPSUUTENSA

Hänet uskotaan imettäjälle

”Meitä ei luotu leikkimään.” Hadith as-sharif

Kun äitimme, kunnianarvoisa Amina, piteli siunattua vauvaansa sylissään, hänen surunsa aviomiehensä, kunnianarvoisan Abdullahin, kuolemasta tuntui lievittyvän. Kun äiti oli imettänyt Mestariamme Profeettaa yhdeksän päivää, häntä imetti muutaman päivän myös rouva Thuwaiba, Abu Lahabin orjatar (jariya). Rouva Thuwaiba oli aiemmin imettänyt kunnianarvoisaa Hamzaa ja myöhemmin Abu Salamaa. Hafiz ibn al-Jazari kertoo: ”Eräs henkilö näki Abu Lahabin unessa ja kysyi hänen vointiaan. Hän vastasi: ’Kärsin haudan rangaistusta, mutta joka vuosi rabi‘ al-awwal -kuun 12. yönä rangaistus lievenee. Saan helpotusta imemällä viileää vettä, joka valuu kahden sormeni välistä. Sinä yönä, jona Allahin Lähettiläs tuli maailmaan, orjattareni Thuwaiba toi minulle tämän ilosanoman. Ilahduin niin, että vapautin hänet ja käskin hänen ryhtyä Profeetan imettäjäksi. Siksi rangaistukseni lievenee noina öinä.’” Tuohon aikaan mekkalaisilla oli tapana antaa lapsensa imettäjien hoitoon. Lapset lähetettiin läheisille ylängöille, joilla ilma oli hyvää ja vesi raikasta, ja he asuivat jonkin aikaa imettäjiensä luona. Syynä oli Mekan kuuma ilmasto. Joka vuosi tätä varten saapui Mekkaan paljon naisia. Jokainen heistä otti imetettäväkseen lapsen. Kun he olivat kasvattaneet lapset ja palauttaneet heidät vanhemmilleen, he saivat runsaan palkkion ja paljon lahjoja. Sinä vuonna, jona rakas Profeettamme syntyi, Mekkaan saapui kuten joka vuosi paljon ylängöillä asuvan Bani Sa‘d -heimon naisia, jotka halusivat ryhtyä imettäjiksi. Jokainen heistä oli jo saanut lapsen imetettäväkseen. Mekan ympäristön heimoista Bani Sa‘d oli tunnettu kunniastaan, anteliaisuudestaan, rohkeudestaan, nöyryydestään ja puhtaasta arabian kielestään. Quraishin ylhäiset halusivat yleensä antaa lapsensa juuri Bani Sa‘d -heimon hoitoon. Sinä vuonna Bani Sa‘d -heimon maita koetteli ankara kuivuus ja nälänhätä. Tästä heimosta kotoisin oleva rouva Halima kertoo tilanteesta seuraavaa: ”Sinä vuonna kuljin niityillä keräämässä ruohoa ja kiitin Allahia (ta‘ala), kun sitä löysin. Toisinaan kului kolmekin päivää, etten saanut suuhuni mitään. Tällaisessa tilanteessa synnytin lapsen. Toisaalta oli nälkä, toisaalta synnytyksen vaivat. Oli hetkiä, jolloin en nälältä erottanut maata taivaasta enkä yötä päivästä. Eräänä yönä nukahdin avoimelle niitylle. Unessani joku upotti minut maitoa valkoisempaan veteen ja sanoi: ’Juo tästä vedestä.’ Join, kunnes janoni sammui. Sitten hän pani minut juomaan uudelleen. Vesi oli makeampaa kuin hunaja, ja minä join ja join. ’Olkoon sinulla runsaasti maitoa, oi Halima! Tunnetko minut?’ hän kysyi. Kun sanoin, etten tuntenut, hän sanoi: ’Olen se ylistys (hamd) ja kiitos (shukr), joita osoitit vaikeuksissasi. Oi Halima! Mene Mekkaan. Siellä ”Valosta” tulee ystäväsi, ja saat osaksesi runsaasti siunauksia. Älä kerro tästä unesta kenellekään!’ Herättyäni huomasin rintani olevan täynnä maitoa, ja näin, että kaikki vaiva ja nälkä olivat jättäneet minut.” Koska sinä vuonna oli nälänhätä, Mekkaan oli saapunut tavallista enemmän imettäjiä, jotka toivoivat imettävänsä lapsia palkkiota vastaan ja selviävänsä näin vaikeista ajoista.

”Kukaan esi-isistäni ei syyllistynyt haureuteen. Allah (ta‘ala) toi minut esiin puhtaista ja hyvistä isistä ja puhtaista äideistä.” Hadith as-sharif

Kaikki kiirehtivät saadakseen rikkaiden perheiden lapsia. Jokainen naisista sai lapsen. Rakasta Profeettaamme he eivät halunneet ottaa, koska hän oli orpo; he luulivat, etteivät saisi suurta palkkiota. Naisten joukossa oli myös rouva Halima, joka tunnettiin siveydestään, puhtaudestaan, lempeydestään, hienotunteisuudestaan ja hyvästä moraalistaan. Koska heidän ratsunsa oli heikko, he saapuivat Mekkaan myöhään. Myöhästyminen toi heille kuitenkin enemmän kuin he osasivat odottaa. Kun Halima kulki aviomiehensä kanssa Mekassa, he huomasivat, että rikkaiden perheiden lapset oli jo otettu. He eivät kuitenkaan halunneet palata tyhjin käsin. Heidän ainoa toiveensa oli nyt palata kotiin lapsen kanssa.

Lopulta he kohtasivat kunnioitusta herättävän miehen, jolla oli hyvin miellyttävät kasvot. Hän oli Mekan johtaja Abdalmuttalib. Kuultuaan, mitä he halusivat, hän sanoi, että he ottaisivat hänen pojanpoikansa ja saavuttaisivat siten suuren siunauksen ja onnen. Abdalmuttalibin lämpö ja vilpittömyys vetivät heitä puoleensa. He hyväksyivät hänen ehdotuksensa heti. Sitten iäkäs isoisä vei rouva Haliman kunnianarvoisan Aminan kotiin.

Rouva Halima kertoo: ”Kun tulin vauvan vuoteen luo, hän nukkui rauhallisesti vihreän silkkipeiton päällä kapaloituna, ja ympärillä tuoksui myski. Hämmästyin ja rakastuin häneen silmänräpäyksessä niin, etten raskinut herättää häntä. Kun laskin käteni hänen rinnalleen, hän heräsi, katsoi minua ja hymyili. Hänen hymynsä lumosi minut täysin. Koska ajattelin, ettei hänen äitinsä ehkä antaisi minulle näin kaunista ja siunattua lasta, peitin hänen kasvonsa ja otin hänet heti syliini. Annoin hänelle oikean rintani, ja hän alkoi imeä. Annoin vasemman, mutta sitä hän ei ottanut. Abdalmuttalib kääntyi puoleeni ja sanoi: ’Ilosanoma sinulle! Kukaan nainen ei ole koskaan saanut tällaista siunausta kuin sinä!’1

Antaessaan rakkaan vauvansa minulle rouva Amina sanoi: ’Oi Halima, kolme päivää sitten kuulin äänen, joka sanoi, että poikaani imettävä nainen on Abu Zuwaibin suvusta Bani Sa‘d -heimosta.’ Silloin vastasin: ’Minä olen Bani Sa‘d -heimosta, ja isäni kunya on Abu Zuwaib.’”

Rouva Halima jatkaa: ”Rouva Amina kertoi minulle monista muista tapahtumista ja antoi minulle neuvoja. Minä taas kerroin hänelle unesta, jonka olin nähnyt ennen Mekkaan tuloani, ja äänistä, jotka olin matkalla kuullut oikealta ja vasemmalta: ’Ilosanoma sinulle, oi Halima! Sinulle suodaan kunnia imettää sitä valoa, joka häikäisee silmät ja valaisee maailmat.’”

Rouva Halima kertoo: ”Otin Muhammadin (‘alaihis-salam) ja lähdin kunnianarvoisan Aminan kodista. Tulin aviomieheni luo. Kun hän katsoi sylissäni olevan vauvan kasvoja, hänkin lumoutui täysin ja sanoi: ’Oi Halima! En ole koskaan ennen nähnyt näin kauniita kasvoja!’ Ja kun hän näki siunaukset, jotka saimme heti otettuamme hänet, hän sanoi: ’Oi Halima! Tiedä, että olet ottanut hyvin siunatun ja suuriarvoisen lapsen.’ Minä vastasin: ’Vannon Allahin nimeen, juuri tätä toivoin, ja toiveeni toteutui.’”

Siitä hetkestä, kun rouva Halima ja hänen aviomiehensä lähtivät Mekasta Muhammad (‘alaihis-salam) mukanaan, he alkoivat saada osansa hänen siunauksestaan. Heidän heikko ja hidas aasinsa kulki nyt kuin puhdasrotuinen arabialainen hevonen. Vaikka karavaani, jonka mukana he olivat tulleet, oli lähtenyt aiemmin ja ehtinyt kauas, he saavuttivat sen ja jättivät sen taakseen. Bani Sa‘din maille saavuttuaan he saivat osakseen ennennäkemätöntä runsautta ja siunausta. Heidän eläintensä, jotka olivat aiemmin antaneet vähän maitoa, utareet olivat täpötäynnä. Tämän nähneet naapurit ihmettelivät ja ymmärsivät selvästi, että kaikki tämä johtui lapsesta, jonka he olivat ottaneet imetettäväksi. Mestarimme Profeetta imi vain rouva Haliman oikeaa rintaa.

Vasemman hän jätti maitoveljelleen. Kahden kuukauden ikäisenä hän alkoi ryömiä. Kolmikuisena hän pystyi seisomaan, ja nelikuisena hän käveli seiniin tukeutuen. Viisikuisena hän käveli, ja kuudennella kuulla hän alkoi kävellä nopeasti. Seitsenkuisena hän pystyi menemään minne tahansa. Kahdeksannella kuulla hänen puheensa oli ymmärrettävää, ja yhdeksänkuisena hän puhui aivan selkeästi. Kymmenennellä kuulla hän alkoi ampua jousella.

Rouva Halima kertoo: ”Kun hän alkoi puhua, hän sanoi ensimmäiseksi: ’La ilaha illallahu wallahu akbar. Walhamdu lillahi Rabbil-‘alamin.’ Siitä päivästä lähtien hän ei ojentanut kättään mihinkään lausumatta Allahin (ta‘ala) nimeä. Hän ei koskaan syönyt mitään vasemmalla kädellään. Kun hän oppi kävelemään, hän pysytteli poissa paikoista, joissa lapset leikkivät, ja sanoi heille: ’Meitä ei ole luotu tätä varten.’ Joka päivä auringonvalon kaltainen valo ympäröi hänet ja vetäytyi taas pois. Hän puheli kuun kanssa, ja kun hän osoitti sitä, kuu liikkui.”

Kuivuuden vuoksi he kärsivät paljon, ja eräänä päivänä he lähtivät rukoilemaan Allahilta (ta‘ala) sadetta. Rukoilemaan lähtiessään he ottivat Muhammadin (‘alaihis-salam) mukaansa, ja hänen ansiostaan he saivat paljon sadetta ja siunausta. Rouva Halima kertoo: ”Kun Muhammad (‘alaihis-salam) täytti kaksi vuotta, vieroitin hänet rinnasta. Sitten lähdimme aviomieheni kanssa Mekkaan palauttamaan hänet äidilleen. Olimme kuitenkin saaneet hänen ansiostaan niin paljon siunausta, että meidän oli hyvin vaikea erota hänestä ja olla enää näkemättä hänen siunattuja kasvojaan. Kerroin hänen äidilleen, millainen hän oli. Rouva Amina sanoi: ’Pojallani on suuri arvo (sha’n).’ Minä sanoin: ’Vannon Allahin nimeen, en ole koskaan nähnyt mitään häntä siunatumpaa.’ Sitten keksin monia syitä ja pyysin rouva Aminalta, että hän saisi olla luonamme vielä jonkin aikaa. Hän ei torjunut meitä, vaan antoi hänen jäädä pidemmäksi aikaa. Palasimme hänen kanssaan heimomme luo. Niin kotimme täyttyi siunauksesta, ja omaisuutemme, tavaramme ja kunniamme lisääntyivät. Saimme osaksemme lukemattomia siunauksia.”2

Pilvi hänen siunatun päänsä yllä

Rouva Halima kertoo: ”Eräänä päivänä Sarwar al-‘alam (maailman mestari) (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) kysyi minulta: ’En näe veljiäni ja sisariani päivällä. Miksi niin?’ Vastasin: ’He menevät paimentamaan lampaita. Kotiin he tulevat vasta illalla.’ Silloin hän sanoi: ’Lähetä minut heidän mukaansa. Minäkin haluan paimentaa lampaita.’ Keksin monia syitä ja tekosyitä. Lopulta suostuin, jotta hän olisi tyytyväinen.

Seuraavana päivänä kampasin hänen siunatut hiuksensa, puin hänet ja lähetin hänet maitoveljiensä ja -sisariensa mukaan.

Muutaman päivän ajan hän kulki heidän kanssaan. Kun hänen maitosisarensa Shaima eräänä päivänä palasi niityltä, kysyin häneltä: ’Missä on poikani Muhammad, silmäteräni?’ Hän vastasi: ’Hän on autiomaassa.’ Kun kysyin: ’Miten rakkaani kestää autiomaan kuumuuden?’, Shaima vastasi: ’Oi äiti! Mikään ei voi vahingoittaa häntä. Sillä hänen siunatun päänsä yllä on pilvi, joka liikkuu jatkuvasti hänen mukanaan ja suojaa häntä auringon paahteelta.’ Kun sanoin: ’Mitä sinä sanot? Onko kertomasi todella totta?’, hän vannoi sen. Vasta silloin rauhoituin.

Hänen siunatun rintansa halkaiseminen (Shaqq as-sadr)

”Kun imetin Muhammadia (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam), olin hänestä äärimmäisen tyytyväinen. Hän ei koskaan liannut mitään. Hän virtsasi kerran päivällä ja kerran yöllä eikä sen jälkeen ennen samaa aikaa.” Rouva Halima

Seuraavana päivänä keskipäivän aikaan hänen maitoveljensä Damra tuli luokseni ja sanoi: ’Äiti! Kiiruhda!… Olimme quraishilaisen veljeni kanssa paimentamassa lampaita. Yhtäkkiä tuli kolme vihreisiin pukeutunutta henkilöä. He erottivat veljeni meistä ja veivät hänet vuorelle. He panivat hänet selälleen ja avasivat hänen vatsansa veitsellä. Kun lähdin kertomaan sinulle, he olivat yhä siellä. En tiedä, onko veljeni elossa vai ei.’ Rouva Halima kertoo edelleen: Minut valtasi paniikki. Kiiruhdimme paikalle ja näimme hänet. Suutelin heti hänen siunattuja kasvojaan ja päätään ja sanoin: ’Oi silmäteräni! Oi poikani, maailmojen armo! Mitä tämä on? Mitä sinulle on tapahtunut? Kuka teki sinulle pahaa?’

Hän vastasi: ’Kun lähdin kotoa, näin kaksi vihreisiin pukeutunutta henkilöä. Toisella oli hopeinen kannu ja toisella kädessään vihreästä smaragdista tehty kulho. Kulho oli täynnä jotakin lunta valkoisempaa. He veivät minut vuorelle. Toinen pani minut selälleni. Katsoessani hän halkaisi rintani napaan asti. En tuntenut mitään kipua. He panivat kätensä sisään ja ottivat sieltä sen, mitä siellä oli. He pesivät sen tuolla valkoisella ja panivat takaisin. Sitten toinen sanoi toiselle: ”Nouse, nyt minä teen oman tehtäväni”, pani kätensä sisään ja otti sydämeni. Hän halkaisi sen kahtia, otti siitä jotakin mustaa ja heitti sen pois. Ja hän sanoi: ”Tämä oli paholaisen osuus ruumiissasi. Me otimme sen ja heitimme pois. Oi Allahin (ta‘ala) rakastettu! Olemme suojelleet sinut epäilysten kuiskeilta (waswas)3 ja paholaisen juonilta.” Sitten he täyttivät sydämeni jollakin lempeällä ja pehmeällä, jota heillä oli mukanaan. He sinetöivät sen valon sinetillä. Tunnen vieläkin tuon sinetin viileyden kaikissa jäsenissäni. Kun toinen heistä laski kätensä halkaistulle kohdalle, haava parani. Sitten minut punnittiin kymmentä ummani ihmistä vastaan – olin painavampi. Minut punnittiin tuhatta ihmistä vastaan – olin yhä painavampi. Silloin toinen heistä sanoi toiselle: ”Lakkaa punnitsemasta häntä. Vannon Allahin nimeen, vaikka punnitsisit hänet koko hänen ummaansa vastaan, hän olisi painavampi.” Sitten kumpikin heistä suuteli kättäni ja kasvojani, ja he jättivät minut tähän ja lähtivät.’ Halkaistun kohdan jälki näkyi hänen siunatussa rinnassaan.”4

Tätä rakkaan Profeettamme kokemaa tapahtumaa, josta kerrotaan Huojennuksen suuran (Surat ash-Sharh) ensimmäisessä jakeessa, kutsutaan nimellä ”Shaqq as-sadr”, joka tarkoittaa hänen rintansa halkaisemista.

Kun Muhammadille (‘alaihis-salam) oli ilmoitettu hänen profeetallisuutensa, jotkut kunnianarvoisista seuralaisista (ashab al-kiram) sanoivat: ”Oi Allahin Lähettiläs! Kertoisitko meille itsestäsi?” Hän vastasi: ”Olen esi-isäni Ibrahimin rukous. Olen veljeni Isan ilosanoma!

Olen äitini uni. Kun hän odotti minua, hän näki, miten hänestä lähti valo, joka valaisi Damaskoksen palatsit… Minut imetettiin ja kasvatettiin Bani Sa‘d ibn Bakrin suvussa.”

Kun hän oli täyttänyt neljä vuotta, rouva Halima vei hänet Mekkaan ja antoi hänet hänen äidilleen. Hänen isoisänsä Abdalmuttalib antoi rouva Halimalle runsaasti lahjoja ja osoitti hänelle suurta hyvyyttä. Jätettyään hänet Mekkaan rouva Halima ilmaisi eron tuskan näin: ”Ikään kuin sieluni ja sydämeni olisivat jääneet hänen luokseen.”

Hänen kunnianarvoisan äitinsä kuolema

Rakas Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) varttui kuuden vuoden ikään asti äitinsä luona Mekassa. Kuusivuotiaana hän lähti äitinsä ja orjatar (jariya) Umm Aimanin kanssa Medinaan tapaamaan sukulaisia ja käymään isänsä Abdullahin haudalla.

He viipyivät siellä kuukauden. Medinassa rakas Profeettamme oppi uimaan Najjarin pojille kuuluneessa altaassa. Tuolloin eräs juutalainen oppinut näki hänessä profeetallisuuden merkkejä. Hän tuli lähemmäs ja kysyi hänen nimeään. Kun rakas Profeettamme vastasi: ”Ahmad”, oppinut huudahti: ”Tästä lapsesta tulee viimeisten aikojen Profeetta!” Myös jotkut muut siellä olleet juutalaiset oppineet näkivät hänessä profeetallisuuden merkkejä ja puhuivat keskenään siitä, että hänestä tulisi Profeetta.

Umm Aiman kuuli heidän puheensa ja kertoi niistä äidillemme, kunnianarvoisalle Aminalle. Hänen siunattu äitinsä pelkäsi, että häntä vahingoitettaisiin, ja lähti hänen kanssaan paluumatkalle Mekkaan. Kun he saapuivat Abwa-nimiseen paikkaan, äitimme, kunnianarvoisa Amina, sairastui. Sairaus paheni, ja hän menetti usein tajuntansa.

Katsoen vuoteensa vieressä seisovaa rakasta poikaansa Muhammadia (‘alaihis-salam) hän sanoi: ”Oi sen poika, joka Allahin (ta‘ala) armon ja avun ansiosta pelastui kauhealta kuoleman nuolelta sadan kamelin hinnalla! Siunatkoon Allah (ta‘ala) sinua. Jos se, minkä näin unessa, toteutuu, Allah (ta‘ala), joka on majesteettinen ja runsaskätinen, lähettää sinut ihmisten luo ilmoittamaan heille, mikä on sallittua (halal) ja mikä kiellettyä (haram). Janab al-Haqq suojelee ja varjelee sinua epäjumalilta ja epäjumalanpalvonnalta, joka on vuosisatojen ajan kulkenut kansojen mukana”, ja lausui hänelle nämä säkeet:

Uusi vanhenee, elävä kuolee,
runsas hupenee – pysyykö kukaan nuorena?
Minäkin kuolen; muista eroan vain siinä,
että minä synnytin sinut, ja se on kunniani.
Jätän jälkeeni hyvän lapsen,
suljen silmäni sydän levollisena.
Nimeäni muistetaan aina,
rakkaus sinuun elää aina sydämissä.

Sitten hän kuoli. Hänet haudattiin sinne. Kuollessaan äitimme Amina oli kaksikymmentävuotias. Umm Aiman otti Maailmojen Mestarin mukaansa, saapui muutaman päivän matkan jälkeen Mekkaan ja jätti Profeettamme hänen isoisänsä Abdalmuttalibin huostaan.5

Hänen äitinsä ja isänsä olivat uskovia (mu’min)

Mestarimme, Ylevimmän Rakkaan (Habib al-akram) (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam), isä ja äiti noudattivat Ibrahimin (‘alaihis-salam)6 uskontoa. He olivat siis uskovia (mu’min). Islamin oppineet ovat ilmoittaneet, että he noudattivat Ibrahimin (‘alaihis-salam) uskontoa ja että sen jälkeen, kun Muhammadille (‘alaihis-salam) oli ilmoitettu hänen profeetallisuutensa, heidät herätettiin henkiin, jotta he kuuluisivat hänen ummaansa; he kuulivat ja lausuivat Kalima ash-shahadan (”Todistan, ettei ole muuta jumalaa kuin Allah (ta‘ala). Ja todistan, että Muhammad (‘alaihis-salam) on Hänen palvelijansa ja Lähettiläänsä”) ja tulivat näin myös tämän umman jäseniksi.7

Siunatun isoisänsä luona

Muhammad (‘alaihis-salam) varttui kahdeksanvuotiaaksi asti isoisänsä Abdalmuttalibin luona. Abdalmuttalib oli arvovaltainen, kärsivällinen, hyvätapainen, rehellinen, rohkea ja antelias mies, jota Mekassa rakastettiin ja joka hoiti siellä monia tehtäviä. Hän ruokki köyhiä ja antoi ruokaa jopa nälkäisille ja janoisille eläimille.

”Janab al-Haqq suojelee ja varjelee sinua epäjumalilta ja epäjumalanpalvonnalta, joka on kulkenut kansojen mukana.” Rouva Amina

Hän uskoi Allahiin (ta‘ala) ja Tuonpuoleiseen (akhira). Hän vältti pahaa ja pysyi kaukana kaikista tietämättömyyden aikakauden rumista tavoista. Hän esti sortoa ja vääryyttä Mekassa ja kestitsi vieraita. Hänellä oli tapana vetäytyä ramadan-kuun ajaksi Hira-vuorelle. Lapsia rakastava ja myötätuntoinen Abdalmuttalib painoi rakkaan pojanpoikansa rintaansa vasten eikä päästänyt häntä luotaan päivällä eikä yöllä. Hän osoitti hänelle suurta rakkautta ja hellyyttä. Kaaban varjossa hän istui pojanpoikansa kanssa omalla istuimellaan ja sanoi niille, jotka halusivat estää tämän: ”Antakaa poikani olla, hänen asemansa on korkea.”8 Hän muistutti jatkuvasti Mestarimme Profeetan hoitajaa Umm Aimania pitämään hänestä hyvää huolta. Hän sanoi hänelle: ”Pidä hyvää huolta pojastani. Kirjan kansa (ahl al-kitab) sanoo pojastani, että hänestä tulee tämän umman Profeetta.” Umm Aiman kertoi: ”En koskaan nähnyt hänen lapsuudessaan valittavan nälkää tai janoa. Aamuisin hän joi kulauksen Zamzam-vettä. Kun halusimme antaa hänelle ruokaa, hän sanoi: ’En halua, olen kylläinen.’”

Kun Abdalmuttalib nukkui tai oli yksin huoneessaan, hän ei päästänyt luokseen ketään muuta kuin hänet. Hän painoi hänet hellästi rintaansa vasten ja silitti häntä, ja hän iloitsi suuresti hänen sanoistaan ja käytöksestään. Aterioidessaan hän otti hänet viereensä, polvelleen, antoi hänelle ruoan parhaat ja herkullisimmat palat eikä istunut aterialle ennen kuin hän tuli. Hän näki hänestä monia unia ja todisti monia tapahtumia.

Kerran Mekassa oli kuivuus ja nälänhätä. Näkemänsä unen vuoksi Abdalmuttalib otti Muhammadia (‘alaihis-salam) kädestä, nousi Abu Qubais -vuorelle ja rukoili: ”Oi Allahini! Tämän lapsen tähden ilahduta meitä siunatulla sateella.” Hänen rukouksensa kuultiin, ja satoi runsaasti. Tuon ajan runoilijat kirjoittivat tästä tapauksesta runoja.

Najranin pappi

Eräänä päivänä, kun Abdalmuttalib istui Kaaban luona, hänen luokseen tuli pappi Najranista ja ryhtyi keskustelemaan hänen kanssaan. Puheen lomassa hän sanoi: ”Olemme lukeneet kirjoista Ismailin pojista tulevan viimeisen Profeetan ominaisuuksista. Täällä, siis Mekassa, on hänen syntymäpaikkansa. Hänen tuntomerkkinsä ovat tällaiset ja tällaiset!” Ja hän alkoi luetella niitä yksi kerrallaan. Samalla hetkellä rakas Profeettamme tuli heidän luokseen. Najranin pappi alkoi tarkkailla häntä huolellisesti; sitten hän tuli lähemmäs, katsoi hänen silmiään, selkäänsä ja jalkojaan ja sanoi kiihtyneenä:

”Hän se on. Onko tämä lapsi sinun jälkeläisiäsi?” Kun Abdalmuttalib vastasi: ”Hän on poikani!”, Najranin pappi sanoi: ”Sen mukaan, mitä olemme lukeneet kirjoista, hänen isänsä ei pitäisi olla elossa!” Abdalmuttalib sanoi: ”Hän on poikani poika. Hänen isänsä kuoli jo ennen hänen syntymäänsä, kun hänen äitinsä oli raskaana.” Silloin pappi sanoi: ”Nyt puhuit totta.” Sitten Abdalmuttalib sanoi pojilleen: ”Kuulkaa, mitä veljenpojastanne sanotaan; pitäkää hänestä huolta ja suojelkaa häntä hyvin.”

Hänen siunatun isoisänsä kuolema

Kun Abdalmuttalibin kuolema lähestyi, hän kutsui poikansa koolle ja sanoi: ”Minun on tullut aika lähteä tästä maailmasta Tuonpuoleiseen (akhira). Ainoa huoleni on tämä orpo. Olisinpa saanut pitkän elämän ja voinut jatkaa tätä palvelusta ilolla! Mutta mitä voi tehdä? Elämä ei riitä. Nyt sydämeni ja kieleni palavat tämän kaipauksen tulessa. Haluan uskoa tämän helmen yhdelle teistä. Kuka teistä vaalisi asianmukaisesti hänen oikeuksiaan eikä koskaan laiminlöisi hänen palvelemistaan?” Abu Lahab laskeutui polvilleen ja sanoi: ”Oi arabien mestari! Jos sinulla on mielessäsi joku, jolle haluat uskoa tämän kalleuden, hyvä on; jos ei, minä otan tämän palveluksen hoitaakseni.” Abdalmuttalib sanoi hänelle: ”Sinulla on paljon omaisuutta. Mutta olet kovasydäminen, ja armeliaisuutesi on vähäistä. Orvon sydän on haavoittunut ja herkkä. Se särkyy helposti.” Jotkut hänen muista pojistaan toistivat saman toiveen. Abdalmuttalib mainitsi kunkin ominaisuudet eikä hyväksynyt ketään heistä. Kun tuli Abu Talibin vuoro, tämä sanoi: ”Toivon tätä enemmän kuin kukaan heistä. Mutta ei olisi ollut sopivaa mennä vanhempien edelle. Omaisuuteni on vähäinen, mutta uskollisuuteni on suurempi kuin veljieni.” Abdalmuttalib sanoi: ”Puhut totta. Sinä olet tämän palveluksen arvoinen. Mutta kaikissa asioissa minä kysyn hänen neuvoaan ja toimin hänen toiveensa mukaan. Ja joka kerta päädyn oikeaan ratkaisuun. Kysyn hänen neuvoaan tässäkin asiassa. Kenet teistä hän valitsee, sen hyväksyn minäkin.”

Sitten hän kääntyi rakkaan Profeettamme puoleen ja kysyi: ”Oi silmieni valo! Sinua kaivaten olen lähdössä Tuonpuoleiseen. Kenet sedistäsi valitset?”

Mestarimme Profeetta nousi heti, kietoi kätensä Abu Talibin kaulaan ja istuutui hänen polvelleen. Silloin Abdalmuttalib huojentui suuresti ja sanoi: ”Ylistys (hamd) olkoon Allahille (ta‘ala). Tätä minäkin toivoin.” Sitten hän kääntyi Abu Talibin puoleen ja sanoi: ”Oi Abu Talib! Tämä helmi ei ole saanut kokea vanhempien hellyyttä. Pidä siis hänestä huolta ja ole hänelle hellä. Pidän sinua muita lapsiani ylempänä. Uskoin sinulle tämän suuren ja hyvin kallisarvoisen lapsen. Sillä sinulla on sama äiti kuin hänen isällään. Suojele häntä niin kuin suojelisit itseäsi. Hyväksytkö tämän viimeisen tahtoni?” Kun Abu Talib vastasi:

”Kyllä, hyväksyn”, Abdalmuttalib syleili rakasta Profeettaamme; hän suuteli tämän siunattua päätä ja kasvoja ja hengitti hänen tuoksuaan. Sitten hän sanoi: ”Olkaa kaikki todistajia siihen, etten ole koskaan haistanut tätä kauniimpaa tuoksua enkä nähnyt näitä kauniimpia kasvoja.”9

Abu Talibin suojeluksessa

Isoisänsä kuoleman jälkeen Maailmankaikkeuden Mestari (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) asui kahdeksanvuotiaasta alkaen setänsä Abu Talibin luona ja varttui tämän suojeluksessa. Abu Talib oli tuolloin isänsä Abdalmuttalibin tavoin yksi Mekan huomattavimmista quraishilaisista – rakastettu ja kunnioitettu mies, jota kaikki kuuntelivat. Myös hän osoitti Mestarillemme Profeetalle suurta rakkautta ja hellyyttä. Hän rakasti häntä enemmän kuin omia lapsiaan; hän ei mennyt nukkumaan eikä lähtenyt minnekään ilman häntä. Hän sanoi hänelle: ”Sinä tuot suurta onnea ja olet hyvin siunattu!” Abu Talib ei alkanut syödä ennen kuin hän ojensi kätensä ruokaan; hän halusi, että hän aloittaisi ensimmäisenä. Joskus hän kattoi hänelle oman pöydän. Kun Profeettamme heräsi aamuisin, muut näkivät hänen kasvojensa loistavan kuin kuu ja hänen hiustensa olevan kammatut. Abu Talibilla ei ollut paljon omaisuutta, ja hänen perheensä oli suuri. Otettuaan Anteliaimman Lähettilään (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) suojelukseensa hän sai osakseen runsautta ja siunausta. Kun ihmiset kärsivät Mekassa kuivuudesta, Abu Talib vei hänet Kaaban luo ja rukoili. Hänen ansiostaan satoi runsaasti. He pelastuivat kuivuudelta ja nälänhädältä.10

Ghalibin suvusta on tuleva Profeetta,
Zamzamin ja Hajarin välissä hän seisoo.
Auttakaa häntä koko kaupungin väen kanssa,
oi Amirin pojat, onni on häntä auttaa.

Munkki Bahira

”Minun on tullut aika lähteä tästä maailmasta Tuonpuoleiseen (akhira). Ainoa huoleni on tämä orpo. Olisinpa saanut pitkän elämän ja voinut jatkaa tätä palvelusta ilolla! Mutta mitä voi tehdä? Elämä ei riitä. Nyt sydämeni ja kieleni palavat tämän kaipauksen tulessa.” Abdalmuttalib

Eräänä päivänä, kun rakas Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) oli noin 12-vuotias, hän näki Abu Talibin valmistautuvan kauppamatkalle. Kun hän ymmärsi, ettei Abu Talib halunnut ottaa häntä mukaan, hän tuli surulliseksi ja sanoi: ”Kenen huomaan jätät minut tähän kaupunkiin? Minulla ei ole isää eikä ketään muutakaan, joka säälisi minua!…” Nämä sanat liikuttivat Abu Talibia syvästi, ja hän päätti ottaa hänet mukaansa. Pitkän matkan jälkeen kauppakaravaani pysähtyi lähelle kristityille kuulunutta luostaria Bosrassa.11

”Todistan, että sinä olet Allahin (ta‘ala) Lähettiläs!… Tässä on maailmojen mestari… Tässä on maailmojen Herran Lähettiläs… Tässä on se suuri Profeetta, jonka Allah (ta‘ala) on lähettänyt armoksi maailmoille!” Munkki Bahira

Tässä luostarissa asui munkki nimeltä Bahira. Tällä oppineella munkilla, joka oli aiemmin ollut juutalainen oppinut ja kääntynyt myöhemmin kristityksi, oli kirja, joka oli kulkenut kädestä käteen ja jota oli säilytetty salassa, ja sen perusteella hän vastasi hänelle esitettyihin kysymyksiin. Vaikka quraishilaisten karavaani oli aiempina vuosina kulkenut sieltä monta kertaa, hän ei ollut koskaan kiinnostunut siitä. Joka aamu hän nousi luostarin katolle ja katsoi siihen suuntaan, josta karavaanit saapuivat, ikään kuin hän olisi jännittyneenä odottanut jotakin. Tällä kertaa munkki Bahiralle tapahtui jotakin: suuren mielenliikutuksen vallassa hän hypähti paikaltaan. Hän oli nimittäin nähnyt kaukaa quraishilaisten karavaanin ja huomannut, että sen mukana liikkui pilvi. Tämä pilvi varjosti Profeettaamme. Kun karavaani pysähtyi lepäämään, Bahira näki lisäksi, että sen puun oksat, jonka alla Anteliaimman Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) istui, taipuivat hänen ylleen. Hänen mielenliikutuksensa kasvoi entisestään. Hän käski heti kattaa pöydät. Sitten hän lähetti miehen kutsumaan kaikki quraishilaisten karavaanin jäsenet aterialle. Karavaanin väki jätti rakkaan Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) vartioimaan tavaroita ja meni munkin luo. Bahira katsoi tulijoita tarkkaan ja kysyi: ”Oi quraishilaiset, onko joukossanne joku, joka ei tullut aterialle?” He vastasivat: ”Kyllä, yksi.” Sillä vaikka quraishilaiset olivat tulleet, pilvi oli yhä paikallaan. Sen nähdessään hän ymmärsi, että joku oli jäänyt karavaanin luo. Bahira vaati, että hänkin tulisi. Heti kun hän tuli, Bahira alkoi tarkkailla ja tutkia häntä huolellisesti. Hän kysyi Abu Talibilta: ”Onko tämä lapsi sinun jälkeläisiäsi?” Abu Talib vastasi: ”Hän on poikani.” Bahira sanoi: ”Kirjoissa on kirjoitettu, ettei tämän pojan isä ole elossa; hän ei ole sinun poikasi.” Tällä kertaa Abu Talib vastasi: ”Hän on veljeni poika.” Bahira kysyi: ”Mitä hänen isälleen tapahtui?” Hän vastasi: ”Hänen isänsä kuoli juuri ennen hänen syntymäänsä.” Bahira sanoi: ”Puhuit totta. Entä mitä hänen äidilleen tapahtui?” Abu Talib vastasi: ”Hänkin kuoli.” Bahira sanoi: ”Puhuit totta”, kääntyi sitten rakkaan Profeettamme puoleen ja pyysi häntä vannomaan epäjumalien nimeen. Mutta Profeettamme sanoi Bahiralle: ”Älä pyydä minua vannomaan epäjumalien nimeen. Minulla ei ole tässä maailmassa niitä suurempaa vihollista. Minä vihaan niitä.”

Silloin Bahira pyysi häntä vannomaan Allahin (ta‘ala) nimeen ja kysyi: ”Nukutko sinä?” Hän vastasi: ”Silmäni nukkuvat, mutta sydämeni ei nuku.”

Bahira esitti vielä monia kysymyksiä ja sai vastauksen jokaiseen. Vastaukset vastasivat tarkalleen kirjoja, joita hän oli aiemmin lukenut. Sitten hän katsoi rakkaan Profeettamme siunattuja silmiä ja kysyi Abu Talibilta:

– ”Pysyykö tämä punerrus aina hänen siunatuissa silmissään?”

– ”Kyllä”, tämä vastasi, ”emme ole koskaan nähneet sen häviävän.”

Nähtyään, että tämäkin merkki täsmäsi, Bahira halusi nähdä profeetallisuuden sinetin (muhr an-nubuwwa), jotta hänen sydämensä saavuttaisi täyden varmuuden (yaqin). Mutta Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) ei jalon häveliäisyytensä vuoksi halunnut paljastaa siunattua selkäänsä.

Hänen setänsä kuitenkin sanoi: ”Oi silmieni valo! Täytä tämäkin hänen toiveensa!” Silloin Profeettamme paljasti siunatun selkänsä, ja Bahira katseli ihastuneena profeetallisuuden sinettiä ja sen kauneutta eikä voinut lakata ihailemasta sitä. Liikuttuneena hän suuteli sitä, ja kyyneleet valuivat hänen silmistään. Sitten hän sanoi:

– ”Todistan, että sinä olet Allahin (ta‘ala) Lähettiläs!” Ja vielä kovemmalla äänellä hän sanoi: ”Tässä on maailmojen mestari… Tässä on maailmojen Herran Lähettiläs… Tässä on se suuri Profeetta, jonka Allah (ta‘ala) on lähettänyt armoksi maailmoille…”

Paikalla olleet quraishilaiset ihmettelivät ja sanoivat: ”Kuinka suuressa arvossa tämä munkki pitääkään Muhammadia!”

Sitten Bahira kääntyi Abu Talibin puoleen ja sanoi:

– ”Hän on profeetoista viimeinen ja kunnianarvoisin. Hänen uskontonsa leviää yli koko maan ja kumoaa kaikki aiemmat uskonnot. Älä vie tätä lasta Damaskokseen. Sillä Israelin pojat (juutalaiset) ovat hänelle vihamielisiä. Pelkään, että he vahingoittavat hänen siunattua ruumistaan. Hänen tähtensä on tehty monia liittoja ja annettu monia lupauksia.”

Abu Talib kysyi:

– ”Mitä nämä liitot ja lupaukset ovat?” Bahira vastasi:

– ”Allah (ta‘ala) otti kaikilta profeetoilta ja viimeisenä Isalta (‘alaihis-salam) lupauksen, että he ilmoittaisivat kansoilleen viimeisten aikojen Profeetan (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) tulosta.”

Kuultuaan Bahiran sanat Abu Talib luopui matkasta Damaskokseen. Hän myi kaikki tavaransa Bosrassa ja palasi Mekkaan.12 Se, minkä hän oli kuullut Bahiralta, soi hänen korvissaan koko hänen elämänsä ajan. Hän rakasti Mestariamme Profeettaa entistäkin enemmän. Kuolemaansa asti hän suojeli häntä ja auttoi häntä kaikissa hänen toimissaan.

Matka Jemeniin Zubair-sedän kanssa

Rakas Profeettamme, kaikin tavoin hyveillä ja kauneudella siunattu ainutlaatuinen ihminen, varttui ja täytti 17 vuotta. Hänen setänsä Zubair, joka oli lähdössä kauppamatkalle Jemeniin, otti hänet mukaansa, jotta hänen kaupankäyntinsä olisi siunattua. Tälläkin matkalla hänelle tapahtui monia poikkeuksellisia asioita. Kun he palasivat Mekkaan, näistä tapahtumista kerrottiin, ja Quraish-heimossa alettiin sanoa: ”Tämän miehen kunnia tulee olemaan hyvin suuri…”13