MEKAN VALLOITUS
”(Oi Mekan muslimit!) Labbaik! Vastaan huutoonne!” Hadith as-sharif
Hijran kahdeksas vuosi oli käynnissä. Yksi Hudaibiyan rauhansopimuksen ehdoista kuului: ”Arabiheimot, jotka eivät kuulu kumpaankaan osapuoleen, voivat siirtyä kumman tahansa osapuolen suojelukseen; ne voivat vapaasti liittyä joko muslimeihin tai monijumalaisiin.” Tämän mukaisesti Khuza‘a-heimo, Mestarimme Profeetan liittolainen, asettui muslimien puolelle ja Bani Bakr -heimo monijumalaisten puolelle. Khuza‘a ja Bani Bakr olivat vanhoja vihollisia: aina tilaisuuden tullen ne hyökkäsivät toistensa kimppuun. Hudaibiyan rauhan jälkeen nekin olivat lopettaneet hyökkäyksensä joksikin aikaa. Bani Bakr kykeni kuitenkin noudattamaan tätä ehtoa vain kaksi vuotta. Eräs Bani Bakrin mies lausui runon, jossa loukattiin rakasta Profeettaamme; sen kuultuaan eräs Khuza‘a-heimon nuorukainen ei kestänyt, vaan löi häntä niin, että tämän pää halkesi. Bakrin pojat käyttivät tätä tilaisuutena ja hyökkäsivät Khuza‘a-heimon kimppuun, jonka piti sopimuksen mukaan olla turvassa vaaralta. Quraishin monijumalaiset auttoivat tässä hyökkäyksessä antamalla aseita ja lähettämällä salaa miehiä. He tappoivat pyhällä alueella (Haram ash-sharif) yli kaksikymmentä Khuza‘a-heimon jäsentä. Taistelun aikana jotkut Khuza‘a-heimon muslimit huusivat avukseen Mestariamme Profeettaa. Jotkut olivat nähneet näissä yöllisissä hyökkäyksissä Bakrin poikien joukossa myös Quraishin monijumalaisia.
Tuona yönä rakas Profeettamme oli Medinassa äitimme kunnianarvoisan Maimunan talossa. Kun hän suoritti rukouspesua (wudu) valmistautuessaan rukoukseen, hän kuuli Allahin (ta‘ala) luvalla ja ihmeen kautta, että Mekan muslimit huusivat häntä avukseen. Hän vastasi heille sanoen: ”Labbaik! (Vastaan huutoonne!)” Kun äitimme Maimuna näki Mestarimme Profeetan puhuvan näin, vaikka ketään ei ollut hänen luonaan, hän kysyi: ”Oi Allahin Lähettiläs! Onko joku kanssasi?”
Rakas Profeettamme kertoi hänelle, mitä Mekassa oli tapahtunut ja että quraishilaiset olivat osallistuneet siihen.
Auttamalla Bani Bakria ja hyökkäämällä Khuza‘a-heimon kimppuun ja surmaamalla sen jäseniä Quraishin monijumalaiset olivat rikkoneet Hudaibiyan rauhansopimuksen ehtoja. Näin he olivat rikkoneet sopimuksen.
Rakas Profeettamme sai tiedon tapahtumasta samalla hetkellä. Lisäksi kolme päivää tapahtuman jälkeen Khuza‘a-heimoon kuuluva Amr ibn Salim tuli neljänkymmenen ratsumiehen kanssa ja kertoi Anteliaimman Lähettiläälle (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam), mitä oli tapahtunut. Quraishin johtaja Abu Sufyan, joka oli tuolloin kauppamatkalla Damaskoksessa, ei kuitenkaan tiennyt tästä tapahtumasta mitään. Mestarimme Allahin Rakastettu (Habibullah) sanoi: ”Älköön minua autettako, jos minä en auta Khuza‘an poikia!” ja kirjoitutti kirjeen. Tässä Quraishin monijumalaisille lähetetyssä kirjeessä rakas Profeettamme sanoi: ”… Joko luovutte liitostanne Bakrin poikien kanssa ja pysytte siitä erossa, tai maksatte verirahan Khuza‘an pojista surmattujen puolesta! Jos ette tee kumpaakaan siitä, mitä mainitsin, julistan, että käyn sotaa teitä vastaan!…” Quraishilaiset eivät ymmärtäneet edes tätä armoa. He lähettivät vastauksen: ”Emme pura liittoamme emmekä maksa verirahaa! Voimme vain sotia.” He kuitenkin katuivat tekoaan tuhat kertaa ja alkoivat pelon vallassa odottaa Abu Sufyania uusimaan sopimuksen.
Kun Abu Sufyan palasi Damaskoksesta, he kertoivat hänelle tapahtuneesta ja sanoivat: ”Tämä asia on ehdottomasti korjattava. Ellei sitä korjata, Muhammad ajaa meidät pois Mekasta!” Abu Sufyan vastasi: ”Vaikka en tiennyt tästä tapauksesta mitään, minun täytyy kiireesti uusia rauhansopimus ja pidentää sitä”, ja lähti heti kohti Medinaa.1 Jo ennen kuin Abu Sufyan ehti Medinaan, rakas Profeettamme ilmoitti jaloille seuralaisilleen hänen tulostaan ja sanoi: ”Ymmärrän, että Abu Sufyan on tulossa uusimaan rauhan ja pidentämään sen voimassaoloaikaa. Mutta hän ei saavuta päämääräänsä, vaan palaa sellaisena kuin tuli!…”
Abu Sufyan, joka ei ollut vielä muslimi, saapui Medina al-Munawwaraan. Hän meni tyttärensä Umm Habiban (radiyallahu ‘anha), uskovien äidin ja rakkaan Profeettamme siunatun puolison, taloon. Hän halusi istuutua rakkaan Profeettamme patjalle. Äitimme kunnianarvoisa Umm Habiba ehti ennen häntä ja veti patjan pois ennen kuin hän ehti istuutua. Hänen isänsä loukkaantui tästä kovin ja ilmaisi hämmästyksensä: ”Oi tyttäreni! Etkö suo minulle tätä patjaa?” Silloin uskovien äiti, kunnianarvoisa Umm Habiba, joka asetti rakkauden Allahin Lähettilääseen kaiken muun edelle, vastasi isälleen: ”Tämä patja on Allahin (ta‘ala) Lähettilään patja. Monijumalaiset eivät voi istua sillä! Sinä olet monijumalainen ja najis (epäpuhdas)! Sinun ei lainkaan sovi istua tällä patjalla!”
Kun hänen isänsä sanoi: ”Oi tyttäreni! Sinulle on tapahtunut jotakin sen jälkeen, kun lähdit kotoani!”, hän vastasi: ”Alhamdulillah, Allah (ta‘ala) soi minulle islamin. Mutta sinä palvot yhä kivestä tehtyjä epäjumalia, jotka eivät kuule eivätkä näe! Oi isä! Kuinka sinun kaltaisesi ihminen, Quraishin johtaja ja vanhin, voi pysyä erossa islamista?…” Hänen isänsä suuttui kovasti ja vastasi: ”Osoitat minua kohtaan tällaista epäkunnioitusta ja syytät minua tietämättömyydestä! Pitäisikö minun siis hylätä se, mitä esi-isäni ovat palvoneet vuosikausia, ja siirtyä Muhammadin uskontoon?!” Näin sanottuaan hän lähti.2
Quraishin johtaja tuli rakkaan Profeettamme luo ja sanoi: ”Olen tullut uusimaan Hudaibiyan rauhansopimuksen ja pidentämään sen voimassaoloaikaa. Uusikaamme tämä sopimus välillämme kirjallisesti!” Habib al-Akram (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) vastasi: ”Me emme tee mitään Hudaibiyan rauhansopimuksen vastaista emmekä muuta sitä!” Vaikka Quraishin johtaja sanoi yhä uudelleen: ”Muutetaan rauhansopimusta! Uusitaan se!…”, rakas Profeettamme ei vastannut hänelle mitään. Nähtyään kaikkien yritystensä olevan turhia Quraishin johtaja palasi Mekkaan ja kertoi monijumalaisille, miten oli käynyt. He moittivat häntä: ”Palasit siis tyhjin käsin?!…” Nyt heille ei jäänyt muuta kuin odottaa.
Joka hakee turvaa Masjid al-Haramista
Kun Abu Sufyan oli lähtenyt Medinasta, rakas Profeettamme päätti valloittaa Mekan. Olivathan quraishilaiset rikkoneet lupauksensa ja sopimuksen. Hän piti tämän kuitenkin syvimpänä salaisuutena: hän halusi ottaa Mekan haltuunsa antamatta monijumalaisille mahdollisuutta valmistautua ja vuodattamatta verta pyhällä alueella (Haram ash-sharif). Tämä oli sodallinen varotoimi. Sillä kun Mekka valloitettaisiin, kuka tietää, kuinka moni silloin saisi kunnian tulla muslimiksi. Hän ilmoitti tästä kunnianarvoisalle Abu Bakrille ja joillekin merkittävimmille seuralaisistaan. Hän käski seuralaisiaan valmistautumaan sotaretkeen, mutta ei kertonut, minne he lähtisivät. Jalot seuralaiset alkoivat valmistautua pyhään taisteluun (jihad). Lisäksi Mestarimme Profeetta lähetti viestin ympäröiville muslimiheimoille: Aslamille, Ashja‘lle, Juhainalle, Husaynille, Ghifarille, Muzainalle, Sulaimille, Damralle ja Khuza‘an pojille. Viestissä sanottiin: ”Niiden, jotka uskovat Allahiin (ta‘ala) ja Viimeiseen päivään, tulee olla Medinassa siunatun ramadan-kuun alussa.” Näin heidät kutsuttiin mukaan sotaretkeen.
Varotoimena Mestarimme Allahin Rakastettu (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) antoi kunnianarvoisalle ‘Umarille tehtäväksi sulkea Mekkaan johtavat tiet ja katkaista yhteydet. Kunnianarvoisa ‘Umar asetti heti vartijoita vuoristopolkujen, solien ja muiden tienristeysten luo ja käski heitä: ”Käännyttäkää takaisin jokainen, joka haluaa mennä Mekkaan!”
Jotta asia pysyisi salassa, rakas Profeettamme rukoili Allahia (ta‘ala) sanoen: ”Oi Herrani! Pidättele Quraishin vakoojia ja viestinviejiä ja tee heidät sokeiksi ja kuuroiksi, kunnes yhtäkkiä olemme heidän maillaan. Nähkööt ja kuulkoot he meidät vasta sitten, kun äkkiä olemme siellä!”
”Oi Herrani! Pidättele Quraishin vakoojia ja viestinviejiä ja tee heidät sokeiksi ja kuuroiksi, kunnes yhtäkkiä olemme heidän maillaan. Nähkööt ja kuulkoot he meidät vasta sitten, kun äkkiä olemme siellä!” Hadith as-sharif
Antaakseen vaikutelman, että hyökkäys suuntautuisi pohjoisen monijumalaisia tai bysanttilaisia vastaan, Mestarimme Profeetta lähetti kunnianarvoisan Abu Katadan sotilasosaston kanssa pohjoiseen, kohti Izamin laaksoa. Sillä välin rakas Profeettamme ilmoitti ihmeen kautta, että oli lähetetty kirje, jonka tarkoitus oli kertoa Mekan monijumalaisille Medinan valmisteluista. Hän lähetti kunnianarvoisan Alin ja käski hänen siepata kirjeen.
Ramadanin toiseen päivään mennessä apu oli saapunut ympäröiviltä heimoilta, ja kaikki olivat kokoontuneet leiriin Abu Inaban kaivon luo. Jalojen seuralaisten määrä oli nyt kaksitoistatuhatta. Heistä neljätuhatta oli ansareja, seitsemänsataa muhajireja ja loput ympäröivien heimojen muslimeja.3
Rakas Profeettamme jätti sijaisekseen Medinaan kunnianarvoisan Abdullah ibn Umm Maktumin.4 Kunnianarvoisan Zubair ibn Awwamin hän lähetti edeltä tiedustelujoukoksi kahdensadan ratsumiehen osaston johdossa. Keskiviikkona, hijran kahdeksannen vuoden siunatun ramadan-kuun kymmenentenä päivänä, Maailmojen Mestari lähti Allahin (ta‘ala) nimessä Medinasta valtavan, kahdentoistatuhannen miehen armeijansa johdossa, ja heidän sydämensä olivat täynnä rakkautta Allahiin (ta‘ala) ja Hänen Lähettiläänsä. He olivat menossa Mekkaan, kotiseudulleen, josta heidät oli kahdeksan vuotta aiemmin kidutuksen ja sorron vuoksi pakotettu muuttamaan pois. He olivat menossa puhdistamaan suuren Kaaban, joka oli tehty epäjumalien temppeliksi, epäjumalista…
He olivat menossa näyttämään totuuden, oikeudenmukaisuuden ja armon monijumalaisille, jotka eivät millään tahtoneet luopua itsepäisyydestään… He olivat menossa levittämään Allahin (ta‘ala) uskontoa ja auttamaan sikäläisiä ihmisiä pelastumaan Helvetin ikuiselta piinalta. Oi Herrani! Kuinka suuri armo tämä olikaan!… Kun islamin armeija saapui Dhu’l-Hulaifaan, se kohtasi kunnianarvoisan Abbasin, Mestarimme Profeetan sedän, joka oli perheineen muuttamassa Mekasta Medinaan. Rakas Profeettamme oli hyvin iloinen setänsä tulosta ja ilahdutti häntä sanoen: ”Oi Abbas! Kuten minä olen profeetoista viimeinen, sinä olet muhajireista viimeinen.” Kunnianarvoisan Abbasin omaisuuden hän lähetti Medinaan. Kunnianarvoisa Abbas jäi Mestarimme Profeetan luo ja osallistui Mekan valloitukseen.5 Kun Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) saapui Mekan lähellä sijaitsevaan Qudaidiin, hän järjesti kunniakkaat seuralaisensa taistelumuodostelmaan. Hän antoi jokaiselle heimolle omat lippunsa ja luovutti ne kunkin heimon lipunkantajalle. Muhajirien lippuja kantoivat kunnianarvoisat Ali, Zubair ibn Awwam ja Sa‘d ibn Abi Waqqas (radiyallahu ‘anhum). Ansareilla oli kaksitoista lipunkantajaa, Ashja‘lla ja Sulaimilla kummallakin yksi lipunkantaja, Muzainalla kolme, Aslamilla kaksi, Khuza‘an pojilla kolme ja Juhainalla neljä lipunkantajaa.6 Medinasta lähdöstä oli kulunut kymmenen päivää. Illan suussa he tulivat aivan Mekan lähelle, ja yörukouksen aikaan he saapuivat Marruzzahraniin. Mestarimme Profeetta käski seuralaisiaan pysähtymään sinne. Lisäksi hän antoi kunnianarvoisalle ‘Umarille tehtäväksi huolehtia siitä, että jokainen soturi sytyttäisi nuotion.7 Kun yhtäkkiä yli kymmenentuhatta nuotiota leimahti palamaan, Mekka kylpi valossa. Mekan monijumalaiset, jotka eivät tienneet mistään mitään, joutuivat täysin ymmälleen. He antoivat Abu Sufyanille tehtäväksi selvittää, mitä oli tekeillä. Hän otti mukaansa muutaman miehen ja lähestyi salaa islamin armeijaa. Sillä välin rakas Profeettamme sanoi joillekin seuralaisistaan: ”Pitäkää silmällä Abu Sufyania. Te löydätte hänet varmasti!” Mitä lähemmäs quraishilaiset tulivat, sitä enemmän heidän hämmästyksensä kasvoi, ja heidät valtasi kauhu. Kuinka paljon sotilaita olikaan kokoontunut Mekan ympärille ja kuinka monta nuotiota he olivat sytyttäneet!… Tästä keskustellen he saapuivat paikkaan nimeltä Erak.
Samalla hetkellä Mestarimme Profeetta sanoi: ”Abu Sufyan on nyt Erakissa.” Kunnianarvoisa Abbas lähti heti kohti Erakia ja sanoi itsekseen: ”Minun täytyy löytää sieltä joku, jonka voin lähettää Mekkaan ilmoittamaan, että islamin armeija on tulossa heitä vastaan, jotta mekkalaiset tulisivat Allahin Lähettilään (‘alaihis-salam) luo ja pyytäisivät turvaa ennen kuin taistelu alkaa.” Etsiessään jotakuta tähän tehtävään hän tunnisti Abu Sufyanin äänestä ja huusi: ”Oi Abu Hanzala!” Myös Abu Sufyan tunnisti hänet ja sanoi: ”Oi Abu’l-Fadl! Sinäkö se olet? Olkoot isäni ja äitini uhrattu puolestasi!” Sitten he lähtivät yhdessä kohti islamin leiriä…
Matkalla Abu Sufyan kysyi kunnianarvoisalta Abbasilta: ”Mitä uutisia?” Tämä vastasi: ”Oi Abu Sufyan! Voi sinua! Lähettiläs (‘alaihis-salam) on tulossa teitä vastaan armeijan kanssa, jota ette voi vastustaa. Vannon, että Quraishin käy huonosti. Voi heitä sen vuoksi, mikä heitä odottaa!” Abu Sufyan ja hänen seurassaan olleet kulkivat soturien ohi suuren toivon vallassa ja astuivat rakkaan Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) eteen. Maailmankaikkeuden Sulttaani otti heidät ystävällisesti vastaan. Hän kysyi heiltä mekkalaisista. Keskusteltuaan heidän kanssaan myöhään yöhön hän kutsui heitä islamiin. Hakim ibn Hizam ja Budail lausuivat heti uskontunnustuksen (kalimat ash-shahada) ja tulivat muslimeiksi (radiyallahu ‘anhuma). Abu Sufyan kuitenkin epäröi yhä. Aamun tultua rakas Profeettamme, Armon Valtameri, sanoi: ”Oi Abu Sufyan! Voi sinua! Eikö aika ole jo tullut sinun ymmärtää, ettei ole muuta jumalaa kuin Allah (ta‘ala)?” Hän vastasi: ”Olkoot isäni ja äitini uhrattu puolestasi! Kukaan ei ole sinua lempeämpi, jalompi ja sukulaisuussiteitä kunnioittavampi. Kaiken sen kärsimyksen jälkeen, jota olemme sinulle aiheuttaneet, kutsut meitä yhä johdatuksen (hidaya) tielle. Miten kaunis onkaan anteliaisuutesi! Uskon, ettei ole muuta jumalaa kuin Allah… Jos olisi, siitä olisi ollut minulle hyötyä. Ja sinä olet Allahin Lähettiläs.” Näin hän sai kunnian tulla yhdeksi jaloista seuralaisista, radiyallahu ‘anhu.8
”Joka menee Abu Sufyanin taloon ja hakee sieltä turvaa, saa turvan ja pelastuu surmalta… Joka menee Masjid al-Haramiin ja hakee sieltä turvaa, saa turvan! Joka sulkee ovensa ja pysyy kotonaan, saa turvan.” Hadith as-sharif
Kunnianarvoisa Abbas sanoi: ”Oi Allahin Lähettiläs! Soisitko Abu Sufyanille jotakin, mikä toisi hänelle arvostusta mekkalaisten keskuudessa?” Mestarimme Profeetta suostui ja sanoi: ”Joka menee Abu Sufyanin taloon ja hakee sieltä turvaa, saa turvan ja pelastuu surmalta.” Kunnianarvoisa Abu Sufyan pyysi: ”Oi Allahin Lähettiläs! Voisitko laajentaa sitä vielä vähän?” Silloin Mestarimme Profeetta sanoi: ”Joka menee Masjid al-Haramiin ja hakee sieltä turvaa, saa turvan! Joka sulkee ovensa ja pysyy kotonaan, saa turvan.” Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) halusi, että Abu Sufyan näkisi islamin armeijan mahtavuuden ja suuruuden ja kertoisi siitä Mekan monijumalaisille, ja siksi hän sanoi kunnianarvoisalle Abbasille: ”Vie hänet siihen vuorensolaan, jossa laakso kapenee ja hevosten täytyy ahtautua päästäkseen läpi, jotta hän näkisi muslimien – Allahin (ta‘ala) armeijan – mahtavuuden.”
Abu Sufyanin tuli nähdä tämä, jotta hän voisi kertoa monijumalaisille näkemästään ja jotta kukaan ei tekisi vastarintaa… Näin pyhällä alueella (Haram ash-sharif) ei vuodatettaisi verta… Kun kunnianarvoisa Abbas oli menossa Abu Sufyanin kanssa vuorensolaan, soturit asettuivat taistelumuodostelmaan. Liput levitettyinä heimo toisensa jälkeen alkoi kulkea solan läpi. Kaikki olivat haarniskoituja ja aseistettuja. Jokainen joukko-osasto lausui takbirin kulkiessaan ohi. Kunnianarvoisa Abu Sufyan kysyi: ”Keitä nämä ovat?”, ja kunnianarvoisa Abbas vastasi: ”Nämä ovat Sulaimin pojat! Heidän komentajansa on Khalid ibn Walid!” ”Nämä ovat Ghifarin pojat!” ”Nämä ovat Ka‘bin pojat!…” Huudot ”Allahu akbar! Allahu akbar!” täyttivät maan ja taivaan, ja soturien paljous ja aseiden välke häikäisivät silmiä. Eniten kunnianarvoisa Abu Sufyan halusi nähdä Mestarimme Maailmojen Ylpeyden (Fakhr al-‘Alam) (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam). Hän oli hyvin utelias näkemään, miten tämän ympärillä olevat sotilaat kulkisivat ohi, ja arveli heidän olevan erilaisia kuin muut. Siksi hän ei voinut olla kysymättä yhä uudelleen: ”Onko tämä Allahin Lähettilään joukko-osasto?” Lopulta Profeettojen Sulttaani, Maailmojen Mestari, ilmestyi kamelinsa Quswan selässä loistaen kuin aurinko ja säteillen valoa (nur). Hänen ympärillään olivat muhajirit ja ansarit. Jokainen heistä oli päästä varpaisiin puettu Dawudin haarniskaan ja vyöttäytynyt intialaisella miekalla, ja he ratsastivat jaloilla hevosilla ja kameleilla.
Kun kunnianarvoisa Abu Sufyan näki heidät, hän kysyi uteliaana: ”Keitä nämä ovat, oi Abbas?” Tämä vastasi: ”Keskellä on Lähettiläs (‘alaihis-salam). Hänen ympärillään ovat ansarit ja muhajirit, jotka palavat halusta saavuttaa marttyyrius!…” Kulkiessaan heidän ohitseen rakas Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) sanoi kunnianarvoisalle Abu Sufyanille: ”Tänään on päivä, jolloin Allah (ta‘ala) kohottaa Kaaban kunniaa. Tänään on päivä, jolloin Allahin talo (Baitullah) puetaan verhoonsa! Tänään on armon päivä… Tänään on päivä, jolloin Allah (ta‘ala) suo Quraishille kunnian (islamin kautta).”
Kunnianarvoisa Abu Sufyan näki sen, mitä hänen piti nähdä, ja kuuli sen, mitä hänen piti kuulla. Hän sanoi: ”Olen nähnyt sekä Bysantin keisarin että Iranin shaahin vallan ja loiston. Mutta tällaista mahtavuutta en ole koskaan nähnyt. En ole koskaan aiemmin kohdannut tällaista armeijaa ja tällaista joukkoa kuin tänään. Kukaan ei voi vastustaa tällaista armeijaa. Kukaan ei pysty heihin”, ja lähti kohti Mekkaa…
”Tänään on päivä, jolloin Allah (ta‘ala) kohottaa Kaaban kunniaa. Tänään on päivä, jolloin Allahin talo (Baitullah) puetaan verhoonsa! Tänään on armon päivä… Tänään on päivä, jolloin Allah (ta‘ala) suo Quraishille kunnian (islamin kautta).” Hadith as-sharif
Abu Sufyan saapui Mekkaan ja ilmoitti häntä kärsimättömästi odottaneille monijumalaisille tulleensa muslimiksi. Sitten hän sanoi: ”Oi Quraishin kansa! Muhammad (‘alaihis-salam) on tullut aivan lähellenne niin suuren armeijan kanssa, ettette voi vastustaa sitä. Älkää turhaan pettäkö itseänne. Tulkaa muslimeiksi, jotta pelastuisitte. Minä näin sen, mitä te ette nähneet. Näin lukemattomia sankareita, hevosia ja aseita. Kukaan ei voi kestää heitä vastaan. Joka menee Abu Sufyanin taloon, saa turvan ja pelastuu surmalta. Joka hakee turvaa Allahin talosta (Baitullah), saa turvan. Joka menee kotiinsa ja sulkee oven, saa myös turvan.”9
Silloin muutamat raivokkaimmista monijumalaisista asettuivat kunnianarvoisaa Abu Sufyania vastaan ja solvasivat häntä. He alkoivat jopa kiireesti valmistautua kohtaamaan islamin armeijan. Heitä oli kuitenkin hyvin vähän. Muut eivät välittäneet heistä, vaan kiiruhtivat koteihinsa. Osa haki turvaa Masjid al-Haramista.
Maailmojen Johtaja (Sarwar al-‘alam) (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) ja loistavat seuralaiset (radiyallahu ‘anhum) saapuivat Dhi Tuwan laaksoon ja kokoontuivat sinne. Maailmojen Mestari katseli siunatuin silmin jaloja seuralaisiaan, ja hänen mieleensä palasi, kuinka hän kahdeksan vuotta aiemmin hijrassa oli lähtenyt Mekasta. Hän muisti, kuinka monijumalaiset olivat silloin piirittäneet hänen siunatun kotinsa, kuinka hän oli lähtenyt ulos lausuen Ya Sin -suuran kunnianarvoisia jakeita, kuinka hän oli kunnianarvoisan Abu Bakrin kanssa kenenkään huomaamatta mennyt Thaurin luolaan ja kuinka hän ennen Mekan alueelta lähtöään oli katsonut kaupunkia viimeisen kerran ja sanonut:
”(Oi Mekka!) Vannon Allahin kautta, että tiedän sinun olevan paras kaikista paikoista, jotka Allah (ta‘ala) on luonut. Sinä olet niistä rakkain Herralleni ja minulle. Ellei minua olisi väkisin karkotettu sinusta, en olisi koskaan lähtenyt luotasi.” Hän muisti, kuinka Jibril (‘alaihis-salam) oli hänen murheessaan lausunut Kertomuksen suuran (Surat al-Qasas) 85. jakeen, lohduttanut hänen siunattua sydäntään ja antanut hänelle ilosanoman, että hän palaisi Mekka al-Mukarramaan, ja kuinka hän oli kourallisen seuralaisiaan kanssa voittanut viholliset Badrissa, Uhudissa, Khandaqissa, Khaibarissa ja Mu’tassa. Nyt hänen kaksitoistatuhatta seuralaistaan parveilivat hänen ympärillään kuin yöperhoset kynttilän ympärillä ja odottivat hänen käskyään astua Mekkaan. Syvimmän kiitollisuuden täyttämänä Mestarimme Maailmojen Johtaja ylisti Allahia (ta‘ala), joka oli suonut hänelle kaiken tämän. Nöyränä hän painoi siunatun päänsä. Mestarimme Luomakunnan Ylpeys (Fakhr al-Ka’inat) jakoi sankarilliset seuralaisensa neljään ryhmään. Oikean siiven komentajaksi hän nimitti kunnianarvoisan Khalid ibn Walidin, vasemman siiven komentajaksi kunnianarvoisan Zubair ibn Awwamin, jalkaväen komentajaksi kunnianarvoisan Abu Ubaida ibn Jarrahin ja neljännen ryhmän komentajaksi kunnianarvoisan Sa‘d ibn Ubadan. Kunnianarvoisan Khalidin tuli saapua Mekkaan etelästä, rangaista jokaista vastarintaa tekevää monijumalaista ja liittyä sitten Mestarimme Luomakunnan Ylpeyden seuraan Safa-kukkulalla. Kunnianarvoisan Zubairin tuli saapua Mekkaan pohjoisesta, pystyttää lippunsa Hajunin alueelle ja odottaa Mestariamme Maailmojen Johtajaa. Lännestä tuli edetä kunnianarvoisan Sa‘d ibn Ubadan.10
Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs sanoi komentajilleen: ”Ellei teidän kimppuunne hyökätä, älkää missään tapauksessa ryhtykö taisteluun kenenkään kanssa. Älkää tappako ketään.” Kuitenkin jokainen niistä, jotka oli nimeltä mainittu ja saataisiin kiinni, oli surmattava, vaikka he piiloutuisivat Kaaban verhon alle.11
Totuus tuli, valhe hävisi
Kun Ikrima ibn Abi Jahl, Safwan ibn Umayya ja Suhail ibn Amr sekä muutamat Bani Bakrin ja Bani Harithin miehet saivat tietää, että kunnianarvoisa Khalid ibn Walid oli tulossa, he sulkivat tien ja jäivät odottamaan. Kunnianarvoisa Khalid ibn Walid oli soturien joukosta ensimmäinen, joka lähti liikkeelle. Kun he saapuivat Khandama-vuoren rinteille Mekan eteläpuolella, hän näki raivokkaiden Quraishin monijumalaisten ampuvan nuolia heidän päälleen. Kaksi soturia kaatui marttyyreina: toinen oli Kurz ibn Jabir ja toinen Habash ibn Ash‘ar. Kunnianarvoisa Khalid käski taistelumuodostelmaan järjestäytyneitä sotilaitaan: ”Säästäkää vain ne, jotka on lyöty ja jotka pakenevat”, ja he syöksyivät eteenpäin. Hetkessä he torjuivat monijumalaiset ja etenivät aina Masjid al-Haramiin asti. Taistelun aikana sai surmansa seitsemänkymmentä monijumalaista. Osa monijumalaisista pakeni vuorten huipuille, osa koteihinsa.
Mekka al-Mukarraman valloitus
”Kun totuus tulee, valhe häviää; valhe on aina väistämättä katoavaa.” Yöllisen matkan suura, 17:81
Muista suunnista pyhään Mekkaan saapuneet loistavat seuralaiset eivät kohdanneet minkäänlaista vastarintaa. Viisi niistä, jotka oli määrätty surmattaviksi, saatiin kiinni, ja rangaistus pantiin heti täytäntöön. Muut pakenivat Mekasta. Torstaina, ramadanin kahdentenakymmenentenä päivänä, soturit astuivat Mekkaan suuren innostuksen vallassa, aalto toisensa jälkeen, takbirien ”Allahu akbar! Allahu akbar!” kaikuessa. Mestarimme Maailmojen Johtaja (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) saapui suuressa nöyryydessä synnyinkaupunkiinsa, pyhään Mekkaan, kamelinsa Quswan selässä, ja hänen takanaan istui Usama ibn Zaid. Hän ylisti Allahia (ta‘ala), joka oli antanut hänen elää nähdäkseen nämä päivät, ja lausui Voiton suuraa (Surat al-Fath), joka oli antanut ilosanoman Mekan valloituksesta.
Voitokkaiden seuralaistensa ympäröimänä Mestarimme Luomakunnan Ylpeys suuntasi suuren ilon vallassa kohti kunnianarvoisaa Kaabaa. Kunnianarvoisa Abu Bakr oikealla puolellaan ja kunnianarvoisa Usaid ibn Hudair vasemmalla puolellaan hän lähestyi kunnianarvoisaa Kaabaa. Käytyään Hajar al-Aswadin luona hän lausui talbiyan ja takbirin. Seuralaiset seurasivat häntä, ja Mekka al-Mukarraman yllä taivas alkoi kaikua huudoista ”Allahu akbar! Allahu akbar!” Tämän ylevän näyn edessä muslimit vuodattivat ilonkyyneliä, ja monijumalaiset, jotka olivat hakeutuneet turvaan pyhälle alueelle (Haram ash-sharif) tai sulkeutuneet koteihinsa, odottivat pelon vallassa.
Sitten Maailmojen Mestari ja hänen loistavat seuralaisensa alkoivat kiertää tawafia Kaaban ympäri. Seitsemännen kierroksen jälkeen rakas Profeettamme laskeutui kamelinsa selästä ja rukoili kahden rakan rukouksen Maqam Ibrahimin luona. Sitten hän joi zamzam-vettä, jota kunnianarvoisa Abbas oli nostanut kaivosta. Hän halusi suorittaa rukouspesun (wudu) zamzam-vedellä. Kun Mestarimme Luomakunnan Ylpeys suoritti rukouspesua, jalot seuralaiset alkoivat siepata ilmasta pesuvettä, joka oli koskettanut rakkaan Profeettamme siunattua kehoa, ennen kuin se ehti pudota maahan. Tämän nähdessään monijumalaiset hämmästyivät ja sanoivat: ”Emme ole eläessämme nähneet emmekä kuulleet tällaisesta hallitsijasta.” Mestarimme Maailmojen Johtaja (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) halusi, että kaikki Kaaban ympärillä seisovat kivestä ja puusta tehdyt epäjumalankuvat kaadettaisiin. Hän lausui kunnianarvoisan jakeen, joka kuuluu (maal-selityksen mukaan): ”Kun totuus tulee, valhe häviää; valhe on aina väistämättä katoavaa”12, ja ojensi siunatussa kädessään olevan sauvan kohti epäjumalia. Jokainen epäjumala, jota sauva kosketti, kaatui kasvoilleen, yksi toisensa jälkeen. Kolmesataakuusikymmentä epäjumalaa kaadettiin maan tasalle.13 Kun keskipäivän rukouksen aika tuli, Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs käski kunnianarvoisaa Bilalia lausumaan Muhammadin rukouskutsun (adhan al-Muhammadi) Kaaban luona. Hän suoritti heti tämän pyhän tehtävän. Rukouskutsun kaikuessa uskovien sydämet täyttyivät rajattomalla ilolla, ja monijumalaisia musersi suuri tuska ja suru.14
Rakas Profeettamme pyysi Kaaban avainta. Se tuotiin hänelle. Käskettyään viedä ulos sisällä olleet kuvat ja kaikki kaadetut epäjumalat hän astui Kaabaan.
Hänen kanssaan olivat kunnianarvoisat Usama ibn Zaid, Bilal ja ‘Uthman ibn Talha. Sisällä rakas Profeettamme rukoili selkä ovea kohti kahden rakan rukouksen. Jokaisessa kulmassa hän lausui takbirin ja rukoili (du‘a). Kunnianarvoisa Khalid ibn Walid seisoi oven luona ja yritti estää ihmisiä tungeksimasta sinne.
Maailmankaikkeuden Sulttaani piti siunatuin käsin kiinni Kaaban oven molemmista puoliskoista. Kaikki quraishilaiset olivat täyttäneet Masjid al-Haramin ja katsoivat rakasta Profeettaamme pelon sekaisen toivon vallassa. Olivathan he loukanneet häntä, yrittäneet lyödä häntä ja vaanineet hänen henkeään!… Hänen seuralaisiaan he olivat kiduttaneet kaikin mahdollisin tavoin. He olivat sitoneet köysiä heidän kaulaansa ja raahanneet heitä maata pitkin. He olivat heittäneet heitä tuleen ja yrittäneet polttaa heidät. He olivat asettaneet polttavan kuumia kiviä heidän rinnoilleen ja kiduttaneet heitä, kunnes he pyörtyivät. He olivat työntäneet hehkuvia rautavartaita heidän ruumiisiinsa. Kolmen vuoden ajan he olivat pitäneet heitä suljettuina yhteen kaupunginosaan nälkäisinä ja janoisina ja riistäneet heiltä kaiken. He olivat sitoneet heidän jalkansa kameleihin, ajaneet kamelit eri suuntiin ja näin repineet heidät kappaleiksi. Ja ennen kaikkea he olivat ajaneet heidät pois kodeistaan. Ikään kuin tämä ei olisi riittänyt, he olivat monta kertaa käyneet sotaa tuhotakseen heidät kokonaan. Kaikesta tästä huolimatta he olivat täynnä toivoa. Olihan heidän edessään Armon Valtameri, joka oli lähetetty armoksi maailmoille. Katsottuaan heitä hetken rakas Profeettamme kysyi: ”Oi Quraishin kansa! Mitä luulette minun nyt tekevän teille?” He vastasivat: ”Odotamme sinulta hyvää ja toivomme hyvää. Olethan jalo veli ja jalon ja hyvän veljen poika. Olet voittanut meidät. Toivomme sinulta hyvyyttä.” Anteliaimman Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) hymyili heille ja sanoi: ”Meidän välillämme on oleva niin kuin Yusuf (‘alaihis-salam) (profeetta Joosef) sanoi veljilleen. Kuten hän sanoi, niin sanon minäkin: ’Tänään en enää vaadi teitä tilille siitä, mitä teitte (en muistuta teitä virheistänne). Antakoon Allah (ta‘ala) teille anteeksi.’15 Menkää. Olette vapaita, olette päästetyt.”
Tämä suunnaton armo pehmitti kovat sydämet ja muutti vihan rakkaudeksi. Kun Maailmojen Mestari kutsui heitä islamiin, he kokoontuivat tullakseen muslimeiksi.
Rakas Profeettamme nousi Safa-kukkulalle, jossa hän oli ensimmäisen kerran ilmoittanut Quraishille profeetan tehtävästään ja kutsunut heitä islamiin. Siellä hän otti jälleen kaikilta mekkalaisilta, nuorilta ja vanhoilta, naisilta ja miehiltä, uskollisuudenvalan (bai‘a). Näin quraishilaiset saivat kunnian tulla muslimeiksi ja kuulua jaloihin seuralaisiin. Kun miesten kanssa oli tehty sopimus, myös naisilta otettiin lupaus tietyistä asioista.16 Niiden joukossa olivat seuraavat: he eivät asettaisi Allahille (ta‘ala) kumppaneita, he eivät olisi tottelemattomia Mestarillemme Profeetalle, he eivät varastaisi, he varjelisivat siveytensä ja kunniansa (‘iffa), he eivät levittäisi panettelua (buhtan) eivätkä he tappaisi tyttäriään. Allahin Lähettilään (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) luona olleet naiset hyväksyivät kaiken tämän ja antoivat lupauksensa vain sanallisesti. Allahin Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) rukoili heille hyvää ja pyysi heille anteeksiantoa.
Kunnianarvoisa Hind (radiyallahu ‘anha), Abu Sufyanin vaimo ja kunnianarvoisan Mu‘awiyan (radiyallahu ‘anhuma) äiti, oli heidän joukossaan ja samalla heidän johtajansa. Tässä naisten valassa (bai‘at an-nisa) hän puhui naisten puolesta. (Tämän lupauksen vuoksi ja koska hän sai osansa tästä anteeksiantorukouksesta (istighfar), on vahvasti toivottavissa, että hän saavutti ikuisen elämän autuuden. Samoin jokainen musliminainen, joka hyväksyy nämä ehdot ja noudattaa niitä, katsotaan tämän sopimuksen osapuoleksi, ja hän saa osansa tästä rukouksesta.) Kaikki muslimeiksi tulleet rikkoivat kotiensa kaikki epäjumalat. Ympäröivien heimojen luo lähetettiin sotilasosastoja, ja myös siellä olleet epäjumalat kaadettiin maan tasalle. Näin totuuden tultua valhe revittiin juurineen.
Tuomitut
”Meidän välillämme on oleva niin kuin Yusuf (‘alaihis-salam) sanoi veljilleen. Kuten hän sanoi, niin sanon minäkin: ’Tänään en enää vaadi teitä tilille siitä, mitä teitte. Antakoon Allah (ta‘ala) teille anteeksi.’ (Joosefin suura: 92). Menkää. Olette vapaita, olette päästetyt.” Hadith as-sharif
Islamin ensimmäisistä päivistä hijran kahdeksanteen vuoteen oli henkilöitä, jotka oli tuomittu kuolemaan erilaisten rikosten vuoksi. Allahin Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) mainitsi heidän nimensä (yksitoista miestä ja kuusi naista) ja käski: ”Surmatkaa nämä ihmiset, missä ikinä näette heidät.” Tuomitut miehet olivat Ikrima ibn Abi Jahl, Wahshi ibn Harb Habashi, Abdullah ibn Abi Sarh, Habbar ibn Aswad, Safwan ibn Umayya, Ka‘b ibn Zuhair, Abdullah ibn Zabari, Abduluzza ibn Hatal, Huwairis ibn Mu‘az, Maqis ibn Sababa ja Harith ibn Tula. Naiset olivat Hind bint ‘Utba, Karita, Karite, eräs toinen Ibn Hanzalan orjatar (jariya), Bani Abdalmuttalibin orjatar Sara sekä Umm Sa‘d.
Armahdetut
Hind bint ‘Utba: Muslimeiksi tulleiden naisten joukossa oli myös Hind, kunnianarvoisan Abu Sufyanin vaimo, joka oli surmattavien luettelossa. Mutta rakas Profeettamme, armo maailmoille, oli antanut anteeksi hänellekin. Hän oli jatkuvasti vainonnut ja kiduttanut muslimeja. Se, mitä kunnianarvoisalle Hamzalle ja muille Uhudin marttyyreille oli tehty, oli tehty hänen yllytyksestään. Mekan valloituksen päivänä Maailmojen Ylpeys (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) nousi Safa-kukkulalle ja istuutui. Kunnianarvoisa ‘Umar al-Faruq istuutui hänen alapuolelleen. Ihmiset tulivat ja kääntyivät yksi toisensa jälkeen muslimeiksi – ensin miehet, sitten naiset. Naisten joukossa olivat kunnianarvoisan Alin sisar Umm Hani ja kunnianarvoisan Mu‘awiyan äiti Hind. Hän antoi Allahin Lähettiläälle uskollisuudenvalansa (bai‘a). Hän teki Allahin Lähettilään kanssa sopimuksen naisten puolesta. Hän sai kunnian saada osakseen siunatun rukouksen.
Ikrima ibn Abi Jahl: Hän oli Abu Jahlin poika. Hän kuului niihin miehiin, jotka armahdettiin. Valloituksen päivänä hän surmasi erään seuralaisen, joka kaatui marttyyrina, ja pakeni Jemeniin. Kun uutinen saavutti Allahin Lähettilään, hän hymyili. Kun seuralaiset kysyivät syytä, hän sanoi: ”Ikrima ja se, josta hän teki marttyyrin, kulkevat käsi kädessä Paratiisissa.” Hänen vaimonsa Umm Hakim bint Harith ibn Hisham tuli muslimiksi naisten valassa (bai‘at an-nisa) ja pyysi Allahin Lähettiläältä turvaa Ikrimalle. Ikrima palasi Mekkaan Umm Hakimin kanssa, astui Allahin Lähettilään eteen ja pyysi anteeksiantoa. Allahin Lähettiläs nosti kätensä ja rukoili hänelle anteeksiantoa. Uskoon tultuaan Ikrima (radiyallahu ‘anhu) osoitti suurta intoa ja ponnistelua. Hänestä tuli yksi jalojen seuralaisten sankareista. Hän taisteli pyhässä sodassa Omanissa ja Jemenissä ja kaatui marttyyrina Jarmukin taistelussa.
Wahshi ibn Harb Habashi: Hän oli surmannut kunnianarvoisan Hamzan (radiyallahu ‘anhu) Uhudin sotaretkellä. Muslimit halusivat kovasti surmata hänet. Uhudissa Allahin Lähettiläs oli kironnut muutamia uskottomia. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ei kironnut Wahshia, hän sanoi: ”Mi‘raj-yönä näin Hamzan ja Wahshin astuvan yhdessä Paratiisiin käsikynkässä.” Mekan valloituksen päivänä Wahshi pakeni. Hän katui, tuli Taifin väen kanssa Medinan moskeijaan ja lausui rauhantervehdyksen (salam). Allahin Lähettiläs vastasi hänen tervehdykseensä. Hän tuli uskoon, ja hänelle annettiin anteeksi. Hänet kuitenkin määrättiin menemään Yamaman seudulle. Hän häpesi suuresti Allahin Lähettilään edessä ja eli pää painuksissa. Medinaan hän ei enää koskaan tullut. Uskoon tultuaan hänestä tuli täysin puhdas. Hänestä tuli korkeampi kuin kaikki Allahin ystävät (awliya).
Hijran yhdentenätoista vuonna Yamamassa käytiin hyvin raju taistelu uskosta luopuneita vastaan. Musailiman armeijasta kaatui kaksikymmentätuhatta ja kunnianarvoisan Khalid ibn Walidin sotilaista kaksituhatta. Aluksi muslimit lyötiin takaisin. Silloin kunnianarvoisa Wahshi hyökkäsi sankarillisesti ja surmasi Musailima al-Kadhdhabin (Valehtelijan) samalla keihäällä, jolla hän oli surmannut kunnianarvoisan Hamzan.17 Tämän nähdessään muslimit hyökkäsivät, ja voitto saavutettiin. Näin kävi ilmi, että se, että Allahin Lähettiläs oli aikoinaan lähettänyt Wahshin Yamaman seudulle, oli suuri ihme. Hän osallistui myös Jarmukin taisteluun hijran kahdentenatoista vuonna ja osoitti suurta sankaruutta taistelussa bysanttilaisia vastaan. Hän asettui asumaan Homsiin ja kuoli siellä kunnianarvoisan ‘Uthmanin aikana.
Hän otti väärintekijöiden anteeksipyynnöt vastaan anteeksiantavasti ja kauniisti.
Hän oli jaloluonteinen, täynnä myötätuntoa ja lempeä – mikä anteliaisuuden lähde!
Hän ei rakastanut rikkautta vaan köyhyyttä ja oli siitä ylpeä,
hän teki heikoista veljiään – mikä anteliaisuuden lähde!
Hän paikkasi omat vaatteensa ja käytti jopa puukenkiä.
Hän vieraili sairaiden luona ja toi heille helpotusta – mikä anteliaisuuden lähde!
Hän palveli itse iloiten perhettään,
ja teki kaikki vaikeudet helpoiksi – mikä anteliaisuuden lähde!
Vaikka hänet olisi kutsuttu aterialle, jossa oli vain ohraleipää ja linssikeittoa,
hän otti kutsun vastaan ja tuli vieraaksi – mikä anteliaisuuden lähde!
Toisinaan hän ratsasti kamelilla, toisinaan hevosella, muulilla tai aasilla,
ja toisinaan tuo Sulttaani kulki paljain jaloin – mikä anteliaisuuden lähde!