MU’TAN SOTARETKI

Hijran kahdeksantena vuonna Mestarimme, maailmojen armoksi lähetetty Maailmankaikkeuden Johtaja (Sarwar al-Ka’inat) lähetti jälleen lähettiläitä eri heimojen ja valtioiden luo, jotta islamia levitettäisiin. Osa näistä lähetystöistä tuotti myönteisiä tuloksia. Mutta Busran kuvernöörin luo lähetetty kunnianarvoisa Harith ibn Umair joutui kristittyjen sotilaiden vangitsemaksi Mu’tan kylässä, Damaskoksen Balqan alueella. Kunnianarvoisa Harith vietiin Damaskoksen kuvernöörin Sharahbil ibn Amrin eteen, ja siellä hänet murhattiin halpamaisesti, vaikka hän oli lähettiläs; hän sai marttyyrikuoleman.1

Rakas Profeettamme oli tästä uutisesta syvästi surullinen ja käski heti sankarillisia seuralaisiaan kokoontumaan. Käskyn saaneet seuralaiset jättivät hyvästit lapsilleen ja kokoontuivat kiireesti Jurfin leiriin. Johdettuaan keskipäivän rukouksen Mestarimme Habib al-Akram sanoi: ”Olen nimittänyt Zaid ibn Harithan niiden joukkojen komentajaksi, jotka lähtevät pyhään sotaan (jihad). Jos Zaid ibn Haritha kaatuu marttyyrina, ottakoon hänen paikkansa Ja‘far ibn Abi Talib. Jos Ja‘far ibn Abi Talib kaatuu marttyyrina, ottakoon hänen paikkansa Abdullah ibn Rawaha. Ja jos Abdullah ibn Rawahakin kaatuu marttyyrina, valitkoot muslimit keskuudestaan sopivan miehen ja tehkööt hänestä komentajansa!”

Tämän kuultuaan jalot seuralaiset ymmärsivät, että nimeltä mainitut sankarit kaatuisivat marttyyreina, ja he alkoivat itkeä ja sanoivat: ”Oi Allahin Lähettiläs! Kunpa he jäisivät eloon ja voisimme hyötyä heistä!…” Mestarimme Profeetta ei vastannut heille, vaan pysyi vaiti.2 Paikalla olleet kunnianarvoisat Zaid, Ja‘far ja Abdullah kuulivat myös nämä sanat, ja heidän sydämensä täyttyivät suuresta ilosta. Heidän suurin päämääränsä oli nimittäin saavuttaa marttyyrius Allahin (ta‘ala) uskontoa levittäessään. Nyt ilosanoma oli annettu, ja he olivat kuulleet sen omin korvin. Soturit saivat valmistelunsa päätökseen ja odottivat komentajiaan. Rakas Profeettamme antoi islamin valkoisen lipun kunnianarvoisalle Zaid ibn Harithalle. Hän käski tätä marssimaan aina sinne asti, missä Harith ibn Umair oli kaatunut marttyyrina, ja kutsumaan siellä islamiin. Jos he eivät hyväksyisi kutsua, hän käski tätä taistelemaan vihollista vastaan. Kun kunnianarvoisa Abdullah ibn Rawaha hyvästeli toverinsa yhdessä muiden komentajien kanssa, hän itki. He kysyivät häneltä: ”Oi Rawahan poika! Miksi itket?” Runoilija Abdullah ibn Rawaha vastasi:

Syy kyyneliini
ei ole maallisen elon rakkaus,
ja vannon Allahin (ta‘ala) kautta:
syy ei ole kaipuuni teitä kohtaan.
Todellinen syy on se,
että kunnianarvoisassa Koraanissa
Herramme sanoo
eräässä jakeessa:
”Tietäkää: totisesti
joukossanne ei ole ketään,
joka ei kulkisi
Helvetin kautta…”
Olin kuullut tämän jakeen,
kun Allahin Lähettiläs sen luki.
Jos kuljen Helvetin kautta,
kuinka voisin kestää sen?

”Olen nimittänyt Zaid ibn Harithan niiden joukkojen komentajaksi, jotka lähtevät pyhään sotaan (jihad). Jos Zaid ibn Haritha kaatuu marttyyrina, ottakoon hänen paikkansa Ja‘far ibn Abi Talib. Jos Ja‘far ibn Abi Talib kaatuu marttyyrina, ottakoon hänen paikkansa Abdullah ibn Rawaha. Ja jos Abdullah ibn Rawahakin kaatuu marttyyrina, valitkoot muslimit keskuudestaan sopivan miehen ja tehkööt hänestä komentajansa!” Hadith as-sharif

Hänen ystävänsä rukoilivat hänen puolestaan: ”Tehköön Allah (ta‘ala) sinusta yhden rakastetuista palvelijoistaan, ja olkoon sinä hurskaiden (salih) joukossa!” Tämän jälkeen kunnianarvoisa Abdullah ibn Rawaha sanoi: ”Mutta minä pyydän Allahilta (ta‘ala) anteeksiantoa. Ja toivon saavani marttyyrikuoleman joko miekaniskusta, joka saa veren syöksymään ja kuohumaan, tai keihäänpistosta, joka polttaa maksani ja sisälmykseni!…” Kun armeija valmistautui lähtöön, kunnianarvoisa Abdullah ibn Rawaha tuli Mestarimme Allahin Lähettilään luo, hyvästeli hänet ja kysyi: ”Oi Allahin Lähettiläs! Antaisitko minulle neuvon, jonka voisin painaa mieleeni enkä koskaan unohtaisi?” Mestarimme Profeetta sanoi hänelle: ”Huomenna saavut maahan, jossa Allahille (ta‘ala) kumarretaan maahan (sajda) hyvin vähän. Kumarra siellä paljon maahan ja rukoile paljon.” Abdullah ibn Rawaha sanoi: ”Oi Allahin Lähettiläs! Antaisitko minulle vielä lisää neuvoja?” Rakas Profeettamme vastasi: ”Muista aina Allahia (ta‘ala). Sillä Allahin (ta‘ala) muistaminen (dhikr) auttaa sinua saavuttamaan sen, mitä toivot.”

Kolmentuhannen miehen islamin armeija aloitti marssinsa huutaen ”Allahu akbar! Allahu akbar!” Rakas Profeettamme ja Medinaan jääneet seuralaiset saattoivat taistelijoita Wada-kukkulalle asti. Siellä Maailmojen Mestari puhui siunatulle islamin armeijalle näin: ”Neuvon teitä tekemään sitä, mitä Allah (ta‘ala) on käskenyt, ja välttämään sitä, mitä Hän on kieltänyt, olemaan hyödyksi kanssanne oleville muslimeille ja kohtelemaan heitä hyvin. Taistelkaa Allahin (ta‘ala) tiellä Hänen nimeään lausuen. Olkaa rehellisiä sotasaaliiksi otetun omaisuuden suhteen. Älkää rikkoko antamaanne sanaa. Älkää tappako lapsia! Siellä, kristittyjen kirkoissa, tapaatte ihmisiä, jotka ovat vetäytyneet muista ja omistautuneet palvontaan. Älkää vahingoittako heitä! Heidän lisäkseen kohtaatte myös sellaisia, joiden päihin paholaiset ovat tehneet pesänsä; iskekää heidän päänsä poikki miekoillanne. Älkää tappako naisia ettekä vanhoja, heikkoja ihmisiä. Älkää polttako puita älkääkä kaatako niitä. Älkää myöskään hävittäkö taloja!”

Ylipäällikkö Zaid ibn Harithalle hän sanoi: ”Kun kohtaat monijumalaiset vihollisesi, kutsu heitä valitsemaan yksi kolmesta vaihtoehdosta!… (Jos heistä tulee muslimeja,) kutsu heitä muuttamaan Medinaan, muhajirien kotiin! Jos he hyväksyvät kutsusi, kerro heille, että heillä on samat oikeudet kuin muhajireilla ja samat velvollisuudet, jotka on asetettu muhajireille.

Jos he haluavat tulla muslimeiksi mutta jäädä asumaan omaan maahansa, kerro heille, että he ovat kuin muslimit paimentolaisarabit ja että heitä koskee sama jumalallinen määräys, joka koskee näitä; että he eivät saa osaa sotasaaliista ja että osan sotasaaliista saavat vain ne, jotka taistelevat muslimien rinnalla!

Jos he eivät hyväksy islamia, kutsu heitä maksamaan jizya-veroa! Älä koske niihin, jotka suostuvat tähän! Mutta jos he kieltäytyvät maksamasta jizyaakin, taistele heitä vastaan turvautuen Allahin (ta‘ala) apuun!…”

Näiden neuvojen jälkeen hän jätti hyvästit sotureille. Islamin armeija lähti liikkeelle takbir-huutojen kaikuessa. Taakse jääneet vilkuttivat lähtijöille ja rukoilivat: ”Suojelkoon Allah (ta‘ala) teitä kaikenlaisilta vaaroilta ja tuokoon teidät takaisin terveinä…” He katsoivat lähtijöiden perään kyynelsilmin ja kaivaten, kunnes nämä katosivat horisonttiin…

”Muista aina Allahia (ta‘ala). Sillä Allahin (ta‘ala) muistaminen (dhikr) auttaa sinua saavuttamaan sen, mitä toivot.” Hadith as-sharif

Pyhä lippu liehui Zaid ibn Harithan kädessä, ja soturit lähtivät tuntemattomalle ja pitkälle matkalle palvellakseen Allahin (ta‘ala) uskontoa. Islamin armeija eteni nopeasti kohti Syyriaa. Matka sujui rauhallisesti ja iloisesti. Soturit halusivat päästä kohtaamaan vihollisen mahdollisimman pian. Yksi marttyyriutta kaikkein kiihkeimmin kaivanneista oli kunnianarvoisa Abdullah ibn Rawaha. Zaid ibn Arqam kertoi: ”Olin orpo poika, joka kasvoi Abdullah ibn Rawahan huolenpidossa. Kun hän lähti Mu’tan retkelle, hän otti minutkin kamelinsa selkään taakseen. Kun olimme ratsastaneet yöllä jonkin aikaa, hänen huuliltaan tulvivat nämä säkeet:

Oi kamelini! Jos kannat minut hiekkamaalle, kaivolle asti,
ja sieltä vielä neljän päivän matkan päähän,
lupaan, etten enää vie sinua retkille,
vaan pian jäät vaille omistajaa.
Luultavasti en palaa enää kotiini,
toivon tässä taistelussa saavuttavani marttyyriuden.
Oi Rawahan poika, viimeisellä pysähdyspaikalla uskovaiset
kiiruhtivat ohitseni, jopa lähimmät sukulaisesi
katkaisivat veljeyden siteet ja kulkivat ohi,
jättivät sinut Korkeimman Allahin huomaan ja menivät edeltä.
En enää ajattele, mitä omistan,
puut ja taatelit ovat minulle yhdentekeviä!

Kun kuulin tämän, purskahdin itkuun. Abdullah ibn Rawaha kosketti minua ruoskallaan ja sanoi: ’Oi sinua veijaria! Mikä sinun on? Mitä haittaa sinulle on siitä, että puhun näin? Jos Allah (ta‘ala) suo minulle marttyyriuden, sinä palaat ratsun selässä ja pääset kotiin. Minä taas vapaudun kaikista maailman kärsimyksistä, suruista ja huolista ja löydän rauhan.’ Hän laskeutui alas ja suoritti kahden rakan rukouksen. Rukoiltuaan pitkään (du‘a) hän kutsui minua: ’Hei, poika!’ Kun vastasin: ’Niin?’, hän sanoi: ’Jos Allah suo (insha-Allah), minun osakseni tulee tällä retkellä marttyyrius!’”

Kun urheat seuralaiset lähestyivät Syyriaa, Damaskoksen kuvernööri Sharahbil ibn Amr oli jo kauan sitten saanut tiedon islamin armeijan lähestymisestä. Hän ilmoitti tilanteesta heti Bysantin keisarille Herakleiokselle, sai suuria vahvistuksia ja rauhoittui näin. Hänen keräämiensä tietojen mukaan muslimeja oli nimittäin vain kolmesta viiteen tuhatta. Hänen oma armeijansa sen sijaan käsitti yli satatuhatta miestä, ja aseilla ei ollut määrää eikä lukua. Kun jalot seuralaiset (‘alaihim-ur-ridwan) saapuivat Ma‘aniin Damaskoksen mailla, he saivat tietää, että bysanttilaiset (Rum) marssivat heitä vastaan satatuhatpäisen armeijan voimin. He leiriytyivät sinne ja viipyivät siellä kaksi yötä. Komentaja, kunnianarvoisa Zaid ibn Haritha kokosi toverinsa, kertoi heille tilanteesta ja kysyi heidän mielipidettään siitä, mitä bysanttilaisten armeijaa vastaan tulisi tehdä. Osa seuralaisista sanoi: ”Kohtaamatta bysanttilaisten armeijaa tehkäämme äkillisiä hyökkäyksiä heidän maahansa, ottakaamme vankeja ja palatkaamme Medinaan.” Toiset taas sanoivat: ”Kirjoittakaamme kirje Lähettiläälle (‘alaihis-salam), ilmoittakaamme hänelle vihollisten määrä ja pyytäkäämme häntä lähettämään meille kiireesti sotilaita tai kertomaan, mitä meidän tulee tehdä.” Kun he olivat jo päättämässä, että jälkimmäinen ehdotus oli paras, kunnianarvoisa Abdullah ibn Rawaha otti puheenvuoron:

Oi kansani, miksi epäröitte?
Emmekö tulleet taisteluun marttyyriutta tavoitellen?
Emme ole koskaan taistelleet uskottomia vastaan
siksi, että meillä olisi ollut eniten aseita ja ratsumiehiä.
Me taistelimme kuin leijonat tämän uskonnon voimalla,
jonka Allah (ta‘ala) on meille antanut.
Menkää ja taistelkaa; totisesti siinä on hyvää,
tämän asian lopussa koittaa joko marttyyrius tai voitto.
Allahin kautta, Badrin päivänä meillä oli kaksi hevosta,
Uhudissa yksi hevonen ja hyvin vähän aseita.
Jos kohtaloomme on kirjoitettu voitto tässä taistelussa,
niinhän ovat luvanneet Allah ja Hänen Lähettiläänsä.
Korkein Allah ei koskaan riko lupaustaan,
siis marssikaa eteenpäin, oi uskovaiset!
Jos marttyyrius on kohtalomme,
kohtaamme veljemme Paratiisissa.

Nämä kunnianarvoisan Abdullah ibn Rawahan sanat rohkaisivat sotureita. ”Allahin kautta, Rawahan poika puhuu totta”, he sanoivat. Nyt päätös oli tehty: he taistelisivat, kunnes saavuttaisivat marttyyriuden. Kun jalot seuralaiset saapuivat Mu’tan kylään, he kohtasivat satatuhatpäisen bysanttilaisen armeijan.

”Oi kansani, miksi epäröitte? Emmekö tulleet taisteluun marttyyriutta tavoitellen?” Abdullah ibn Rawaha (radiyallahu ‘anhu)

Vuoret ja laaksot olivat täynnä vihollissotilaita. Toisella puolella oli kolmentuhannen miehen islamin armeija, joka oli tullut Medinasta aina Damaskokseen asti levittämään Allahin (ta‘ala) uskontoa; toisella puolella satatuhatpäinen uskottomien joukko, joka oli kokoontunut tukahduttamaan islamin… Ulkoisesti voimasuhde oli täysin epätasainen. Sen mukaan yhden muslimin olisi taisteltava yli kolmeakymmentä bysanttilaista vastaan. Molemmat osapuolet järjestäytyivät taistelumuodostelmaan. Sillä välin islamin armeijasta lähti Mestarimme Profeetan (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) käskystä valtuuskunta kohti bysanttilaisten leiriä. He tarjosivat bysanttilaisten armeijalle mahdollisuutta omaksua islam tai maksaa jizya-veroa. Nämä kuitenkin torjuivat tarjouksen. Nyt ei ollut aikaa hukattavaksi. Komentaja, kunnianarvoisa Zaid ibn Haritha, joka kantoi islamin pyhää lippua, käski armeijansa hyökätä. Tätä hetkeä odottaneet soturit syöksyivät eteenpäin kuin nuolet huutaen ”Allahu akbar!” He vetivät salamannopeasti miekkansa ja ryntäsivät myrskyn lailla vihollisten keskelle… Hevosten hirnunta, miekkojen kalske, takbir-huudot ja haavoittuneiden huudot nousivat taivaalle, ja jo taistelun alussa taistelukenttä muuttui veren mereksi. Jalojen seuralaisten jokaisella miekaniskulla putosi joko pää tai käsivarsi.

Kunnianarvoisa Zaid taisteli Allahin Lähettilään valkoinen lippu kädessään aivan vihollisten keskellä lausuen: ”Allah, Allah.” Miekaniskuillaan hän raivasi hetkessä tilaa ympärilleen ja sai vihollisen katumaan, että oli asettunut häntä vastaan. Nähdessään komentajansa sankarillisen taistelun jalot seuralaiset eivät jääneet hänestä jälkeen; jokainen heistä yritti yksinään iskeä kolmeakymmentä vihollista ja kaataa heidät. Yhtäkkiä useita keihäitä iskeytyi samanaikaisesti komentajan, kunnianarvoisan Zaidin siunattuun rintaan. Niitä seurasi lisää. Jalon seuralaisen ruumis oli täynnä haavoja. Silloin Zaid ibn Haritha kaatui kuumalle maalle ja joi marttyyriuden maljan, jota hän oli niin kiihkeästi kaivannut.

Zaid ibn Harithan seuraaja, kunnianarvoisa Ja‘far tarttui heti lippuun. Nähdessään islamin lipun liehuvan soturit jatkoivat taistelua uudella rakkaudella. Kunnianarvoisa Ja‘far taisteli yhtä sankarillisesti kuin Zaid ibn Haritha. Hän hyökkäsi vihollista vastaan ja rohkaisi samalla ystäviään ja valoi heihin intoa. Tämä uusi komentaja, joka taisteli urheasti, heilutti miekkaansa yhä nopeammin eikä antanut viholliselle hetkenkään hengähdystaukoa. Taistellessaan kuin hurmoksessa kunnianarvoisa Ja‘far oli edennyt kauas ystävistään. Hän taisteli yksin bysanttilaisten keskellä ja iski jokaista heistä. Pian hän ymmärsi, ettei paluuta enää ollut. Urhea komentaja sanoi: ”Minun tehtäväni on iskeä miekallani jokaista uskotonta!” ja sai uutta henkistä voimaa siunatuista sanoista ”Allahu akbar!… Allahu akbar!…” Jokaisella miekaniskulla hän raivasi tieltään yhden vihollisen eikä päästänyt ketään lähelleen. Allahin (ta‘ala) siunattu nimi ei koskaan lähtenyt hänen kieleltään, ja hän taisteli ehtymättömällä voimalla. Lopulta eräs vihollissotilas iski miekallaan kunnianarvoisan Ja‘farin oikeaan käteen. Kunnianarvoisa Ja‘far, jonka oikea käsi oli katkaistu, tarttui islamin pyhään lippuun vasemmalla kädellään ennen kuin se ehti pudota maahan, nosti sen ja antoi sen jälleen liehua. Sitten tuli toinen miekanisku… Myös vasen käsi katkesi. Tällä kertaa hän yritti pitää lipun liehumassa painamalla sen rintaansa vasten katkenneiden käsivarsiensa väliin. Mutta yksi toisensa jälkeen hänen päälleen iskevien vihollisten miekkojen alla hän saavutti marttyyriuden aseman, jota oli niin kiihkeästi kaivannut. Hänen siunattu sielunsa lensi Paratiisin korkeimmille tasoille… Hänen ruumiistaan laskettiin yli yhdeksänkymmentä miekan- ja keihäänhaavaa.3 Nähdessään komentajansa kaatuneen marttyyrina urheat soturit tarttuivat maahan pudonneeseen islamin lippuun ja ojensivat sen kunnianarvoisalle Abdullah ibn Rawahalle.

Hän antoi lipun liehua hevosensa selästä ja hyökkäsi kiivaasti vihollisen kimppuun. Kaataessaan jokaisen tielleen osuvan vihollisen hän lausui:

Oi nafs, sinä tottelet minua varmasti,
olen vannonut, että tässä taistelussa saavutan marttyyriuden.
Joko hyväksyt sen omasta tahdostasi,
tai minä saan sinut suostumaan.
Kerro minulle! Jos et kuole tässä sodassa,
luuletko, ettet koskaan kuole?
Tiedä, että teet hyvin, jos teet sen,
minkä Ja‘far ibn Abi Talib ja Zaid ibn Haritha tekivät.
Heistä tuli marttyyreja; oi nafs, älä jää jälkeen,
muuten joudut onnettomaksi – käy nyt eteenpäin ja hyökkää!

”Allahu akbar!” huutaen myös kunnianarvoisa Abdullah syöksyi armottomaan taisteluun vihollista vastaan. Eräässä vaiheessa miekanisku osui hänen sormeensa, ja katkennut sormi jäi roikkumaan ja heilumaan hänen kädestään. Tämä siunattu komentaja, joka paloi rakkaudesta Allahiin (ta‘ala) ja Hänen Lähettiläästään, hyppäsi heti alas hevosensa selästä. Hän astui jalallaan haavoittuneen sormensa päälle, joka esti häntä taistelemasta, ja sanoi: ”Etkö sinä ole vain haavoittunut sormi? Ja tämä onnettomuushan kohtasi sinut Allahin (ta‘ala) tiellä!” ja repäisi sen irti. Salamannopeasti hän hyppäsi takaisin hevosensa selkään ja alkoi taas taistella kaikin voimin. Mutta koska hän ei kaikesta tästä taistelusta huolimatta ollut vielä saavuttanut marttyyriuden astetta, hän alkoi moittia itseään… Yhä uudelleen hän hyökkäsi vihollisen kimppuun. Lopulta hän kaatui maahan keihäänpistosta. Hän saavutti marttyyriuden taistellessaan Allahin (ta‘ala) ja Hänen Lähettiläänsä tiellä, ja hänen siunattu sielunsa lensi Paratiisiin… Sillä hetkellä Abu’l-Yusr Ka‘b ibn Umair, joka taisteli kunnianarvoisan Abdullahin vieressä, yritti pitää lipun liehumassa. Hän katsoi seuralaisia etsien jotakuta itseään vanhempaa ja kokeneempaa. Huomattuaan Thabit ibn Aqramin hän ojensi lipun hänelle. Kunnianarvoisa Thabit pystytti lipun soturien eteen ja sanoi: ”Oi veljeni! Valitkaa nopeasti keskuudestanne komentaja ja seuratkaa häntä!” He vastasivat: ”Valitsemme sinut”, mutta kunnianarvoisa Thabit ei hyväksynyt tätä. Hänen katseensa osui kunnianarvoisaan Khalid ibn Walidiin, ja hän sanoi tälle: ”Oi Abu Sulaiman! Ota sinä lippu!” Kunnianarvoisa Khalid, joka oli liittynyt muslimeihin vasta vähän aikaa sitten, ei vaatimattomuuttaan halunnut ottaa pyhää lippua, ja hänen siunatuilta huuliltaan pääsivät sanat: ”En voi ottaa tätä lippua sinulta! Sinä ansaitset sen paljon enemmän kuin minä. Sillä sinä olet vanhempi, ja sinulle on suotu kunnia taistella Allahin Lähettilään rinnalla Badrin sotaretkellä!…” Mutta aika oli kallista. Heidän ympärillään jalot seuralaiset taistelivat kiivaasti vihollista vastaan ja yrittivät torjua satatuhatpäisen vihollisarmeijan. Kunnianarvoisa Thabit toisti sanansa: ”Oi Khalid! Ota nopeasti Allahin Lähettilään pyhä lippu! Vannon Allahin kautta, että otin sen antaakseni sen sinulle. Sinä tunnet sodankäynnin taidon paremmin kuin minä!” ja kysyi ympärillään olevilta sotureilta: ”Oi veljeni! Mitä mieltä olette siitä, että Khalidista tulee komentaja?” He vastasivat yhteen ääneen: ”Olemme tehneet hänestä komentajamme.” Silloin kunnianarvoisa Khalid otti suurella kunnioituksella ja kohteliaisuudella lipun, jonka Maailmojen Mestari oli luovuttanut siunatuin käsin, ja suuteli sitä. Hän hyppäsi hevosensa selkään ja hyökkäsi vihollista vastaan kaikessa arvokkuudessaan ja mahtavuudessaan.4

”Oi Khalid! Ota nopeasti Allahin Lähettilään pyhä lippu! Vannon Allahin kautta, että otin sen antaakseni sen sinulle. Sinä tunnet sodankäynnin taidon paremmin kuin minä!” Thabit ibn Aqram (radiyallahu ‘anhu)

Urheat seuralaiset seurasivat uutta komentajaansa ja hyökkäsivät jälleen. Kunnianarvoisa Khalid taisteli rohkeudella ja taidolla, jollaista kukaan ei ollut ennen nähnyt, ja kaatoi jokaisen, joka osui hänen tielleen. Sillä välin kunnianarvoisa Qutba ibn Katada katkaisi pään yhdeltä vihollisen komentajista, Malik ibn Zafilalta. Bysanttilaisten taistelutahto murtui. Mutta aikaa oli vähän jäljellä; ilta tuli ja alkoi hämärtää. Pimeässä taisteleminen oli hyvin vaarallista, sillä he saattoivat vahingossa surmata omia tovereitaan…

Tästä syystä molemmat osapuolet vetäytyivät leireihinsä. Haavoittuneita hoidettiin. Kunnianarvoisa Khalid oli sodankäynnin nero. Hän halusi kohdata vihollisen aamulla uudella taktiikalla ja hämätä sitä. Sinä yönä hän vaihtoi sotilaiden paikkoja: hän siirsi oikealla olleet vasemmalle, vasemmalla olleet oikealle, edessä olleet taakse ja takimmaiset eteen.

Aamulla urheat soturit hyökkäsivät jälleen ja alkoivat taistella huutaen ”Allahu akbar”. Vihollissotilaat näkivät heitä vastaan hyökkäävät sotilaat ensimmäistä kertaa. He eivät olleet samoja, joita vastaan he olivat taistelleet eilen.

Muslimien avuksi oli varmaankin tullut uusi armeija!… Bysanttilaiset sotilaat luulivat vahvistusten saapuneen, pelästyivät ja menettivät rohkeutensa. He joutuivat paniikkiin ja alkoivat paeta. Islamin armeija käytti tilaisuuden hyväkseen ja hyökkäsi rajusti heidän kimppuunsa.

Kukistettuaan vihollisen he tulivat Mu’tan linnoitukselle. He valloittivat myös linnoituksen ja surmasivat monia sen ylhäisistä. Kunnianarvoisa Khalid ja urheat seuralaiset taistelivat sinä päivänä vieläkin loistavammin, iskivät vihollista ja lähettivät tuhansia heistä Helvettiin. Sinä päivänä kunnianarvoisan Khalid ibn Walidin kädessä katkesi yhdeksän miekkaa.5 Allahin (ta‘ala) armosta ja Mestarimme Anteliaimman Lähettilään (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) rukousten siunauksesta kolmetuhatta soturia ajoi pakoon satatuhatpäisen vihollisarmeijan. Tässä suuressa taistelussa viisitoista muslimia kaatui marttyyreina. Näin Bysantin valtakunnalle osoitettiin sen rajat, ja sitä estettiin tekemästä enää hyökkäyksiä etelään… Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs, kunnianarvoisa Profeettamme, oli kutsunut seuralaisensa moskeijaan kertoakseen heille, mitä Mu’tassa oli tapahtunut, jo ennen kuin taistelukentältä oli saapunut hänelle mitään uutista. Seuralaiset näkivät rakkaan Profeettamme siunatuista kasvoista, että hän oli hyvin surullinen, eivätkä he uskaltaneet kysyä mitään, etteivät tekisi häntä vielä surullisemmaksi. Lopulta yksi jaloista seuralaisista sanoi: ”Olkoon henkemme uhrattu puolestasi, oi Allahin Lähettiläs! Siitä lähtien, kun näimme surusi, sydämemme ovat itkeneet verta; vain Kunniakas Allah tietää, kuinka suuri surumme on!” Silloin kyyneleet virtasivat rakkaan Profeettamme siunatuista silmistä, ja hän sanoi: ”Suru, jonka näette minussa, se mikä täytti minut murheella, oli se, että seuralaiseni saivat marttyyrikuoleman. Tämä tila jatkui, kunnes näin heidät veljinä istumassa Paratiisissa valtaistuimilla vastakkain. Zaid ibn Haritha otti lipun käteensä. Lopulta hän sai marttyyrikuoleman. Nyt hän on astunut Paratiisiin ja kulkee siellä. Sitten Ja‘far ibn Abi Talib otti lipun. Hän hyökkäsi vihollisen joukkoja vastaan, taisteli, ja lopulta hänkin sai marttyyrikuoleman. Hän astui Paratiisiin marttyyrina ja lentää nyt minne tahtoo kahdella rubiinisiivellä. Ja‘farin jälkeen Abdullah ibn Rawaha otti lipun. Lippu kädessään hän taisteli vihollista vastaan, sai marttyyrikuoleman ja astui Paratiisiin. Heidät näytettiin minulle istumassa Paratiisissa kultaisilla valtaistuimilla. Oi Allahini! Anna Zaidille anteeksi!… Oi Allahini! Anna Ja‘farille anteeksi! Oi Allahini! Anna Abdullah ibn Rawahalle anteeksi!”

”Oi Allahini! Anna Zaidille anteeksi!… Oi Allahini! Anna Ja‘farille anteeksi! Oi Allahini! Anna Abdullah ibn Rawahalle anteeksi!” Hadith as-sharif

Kyyneleet virtasivat yhä Maailmojen Mestarin siunatuista silmistä. Hän jatkoi itkien: ”Abdullah ibn Rawahan jälkeen Khalid ibn Walid otti lipun. Nyt taistelu on kiihtynyt entisestään. Oi Allahini! Hän (Khalid ibn Walid) on yksi Sinun miekoistasi. Auta häntä!…”6 Allahin (ta‘ala) luvalla rakas Profeettamme oli ihmeen kautta nähnyt tilanteen yli tuhannen kilometrin päässä olevalla taistelukentällä ja kertonut siitä seuralaisilleen. Sinä päivänä, jona kunnianarvoisa Ja‘far ibn Abi Talib kaatui marttyyrina, hän kerrottuaan tästä tapahtumasta nousi ja meni kunnianarvoisan Ja‘farin kotiin. Kunnianarvoisan Ja‘farin vaimo Asma oli saanut kotityönsä valmiiksi: hän oli pessyt lapset ja kammannut heidän hiuksensa. Rakas Profeettamme sanoi: ”Oi Asma! Missä Ja‘farin pojat ovat? Tuo heidät luokseni!” Kun rouva Asma toi lapset, Mestarimme Allahin Lähettiläs painoi heidät rintaansa vasten, suuteli heitä ja tuoksutteli heitä yhä uudelleen. Hänen siunattu sydämensä ei kestänyt, ja kyyneleet alkoivat virrata hänen siunatuista silmistään. Tämän nähdessään kunnianarvoisan Ja‘farin vaimo kysyi rukoilevasti: ”Olkoot isäni ja äitini, jopa henkeni uhrattu puolestasi, oi Allahin Lähettiläs! Miksi osoitat pojilleni samaa myötätuntoa kuin osoitat orvoille? Oletko saanut surullisia uutisia Ja‘farista ja hänen tovereistaan?!” Maailmojen Mestari oli syvästi liikuttunut. Hän vastasi: ”Kyllä!… Tänään he kaatuivat marttyyreina!…” Äitimme kunnianarvoisa Asma painoi orvoiksi jääneet lapsensa syliinsä ja purskahti itkuun. Rakas Profeettamme ei kestänyt katsoa tätä näkyä kauempaa, vaan lähti pois.7

Mestarimme Habib al-Akram (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) palasi siunattuun kotiinsa. Hän sanoi puhtaille vaimoilleen: ”Älkää unohtako valmistaa ruokaa Ja‘farin perheelle!” Kolmen päivän ajan marttyyrien perheille lähetettiin ruokaa. Muutama päivä kului. Sitten kunnianarvoisa Ya‘la ibn Umayya toi Medinaan ilosanoman voitosta. Ennen kuin hän ehti kertoa tapahtuneesta, Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs sanoi hänelle: ”Jos haluat, kerro sinä meille, mitä tapahtui, tai jos haluat, minä kerron sen sinulle”, ja selitti yksityiskohtaisesti, mitä taistelukentällä oli tapahtunut. Silloin Ya‘la ibn Umayya sanoi: ”Vannon Allahin (ta‘ala) kautta, joka lähetti sinut Profeetaksi toden uskonnon ja Kirjan kanssa: et jättänyt kertomatta yhtäkään niistä tapahtumista, jotka soturit kokivat.” Mestarimme vastasi: ”Allah (ta‘ala) poisti välimatkan minulta, ja näin taistelukentän omin silmin.”

Muutamaa päivää myöhemmin lähettiläät ilmoittivat, että islamin armeija oli lähestymässä Medinaa. Mestarimme Profeetta nousi seuralaistensa kanssa ja lähti Medinan ulkopuolelle heitä vastaan. Kaukana nousi pölypilvi, ja islamin pyhä lippu liehui. Kilpien ja miekkojen välke sai ympäristön hohtamaan kuin peili. Suuri innostus näkyi kaikissa. Hetken kuluttua soturit saapuivat Medinaan Khalid ibn Walid etunenässään, radiyallahu ta‘ala ‘anhum ajma‘in…

Huuri-neidot saapuivat,
kapaloivat hänet valoon (nur),
kaikki painoivat kasvonsa Muhammadia vasten,
sinä yönä, kun Muhammad syntyi.
Taivaiden portit avautuivat,
maailma täyttyi armolla,
Paratiisin vaatteita ommeltiin,
sinä yönä, kun Muhammad syntyi.
Yunus sanoo: ”Oi veljet,
silmistä virtasi verikyyneliä,
vuoret ja kivet kumartuivat maahan,
sinä yönä, kun Muhammad syntyi.”