HUDAIBIYAN TAPAUS

Aikomuksena ‘umra, lopputuloksena Hudaibiya

Oli hijran kuudennen vuoden dhu’l-qa‘da-kuu. Eräänä yönä kunnianarvoisa Profeetta (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) näki unessa, että hän meni jalojen seuralaisten kanssa Mekka al-Mukarramaan ja he kiersivät pyhää Kaabaa (tawaf), ja että osa heistä lyhensi hiuksensa ja osa ajoi ne. Kun Mestarimme Allahin Lähettiläs kertoi seuralaisilleen unestaan, he innostuivat suuresti. Ensimmäistä kertaa hijran jälkeen he pääsisivät Mekkaan, ihanaan kotikaupunkiinsa, jossa he olivat syntyneet ja kasvaneet ja joka oli täynnä katkeria ja suloisia muistoja. He pääsisivät vierailemaan pyhässä Kaabassa, jota kohti he kääntyivät viidessä päivittäisessä rukouksessa ja jota he olivat kaivanneet, ja kiertämään sen. Mikä ihana ilosanoma tämä olikaan! Heti kun jalot seuralaiset kuulivat rakkaan Profeettamme ilosanoman: ”Te tulette varmasti astumaan Pyhään Moskeijaan (Masjid al-Haram)!”, he ryhtyivät valmisteluihin. Saatuaan valmistelunsa päätökseen Mestarimme Habib al-Akram jätti Abdullah ibn Umm Maktumin sijaisekseen Medinaan. Dhu’l-qa‘da-kuun ensimmäisenä maanantaina hän nousi Quswa-nimisen kamelinsa selkään. Yhdessä tuhannen neljänsadan valmistautuneen seuralaisensa kanssa he hyvästelivät Medinaan jääneet. He tekivät aikomuksen (niyya, sydämen aikomus tehdä teko Allahin tähden) suorittaa ‘umra1 ja lähtivät kohti pyhää Mekan kaupunkia. He ottivat mukaansa miekkansa, jotka olivat matka-aseita, sekä seitsemänkymmentä uhrattavaa kamelia. Matkalaisista kaksisataa oli ratsumiehiä ja neljä naispuolisia seuralaisia. Yksi naisista oli äitimme kunnianarvoisa Umm Salama, rakkaan Profeettamme siunattu ja puhdas vaimo. Kun he saapuivat Dhu’l-Hulaifa-nimiseen miqat-paikkaan (miqat tarkoittaa paikkoja Mekan ulkopuolella, joihin muslimit kokoontuvat ennen pyhälle alueelle astumista; näihin kokoontumispaikkoihin saapuessaan he valmistautuvat niin fyysisesti kuin hengellisestikin tähän pyhään toimitukseen), he pukeutuivat ihramiin ja suorittivat keskipäivän rukouksen. Sitten he merkitsivät uhrattavien kamelien korvat ja sitoivat köydet niiden kauloihin. Najiya ibn Jundub Aslami määrättiin avustajineen huolehtimaan kameleista. Abbad ibn Bishr nimitettiin kahdenkymmenen ratsumiehen joukon komentajaksi ja lähetettiin edelle tiedusteluun. Bishr ibn Sufyan lähetettiin viestinviejäksi Mekkaan.2 Ihram-asuun pukeutuneet, valkoisiin verhoutuneet rakas Profeettamme ja urheat seuralaiset alkoivat ylistää Allahia (ta‘ala), tunnustaa Hänen kunniansa suuruuden ja rukoilla Häntä:

”Labbaik! Allahumma labbaik! Labbaik! La sharika laka labbaik! Innal-hamda wan-ni‘mata laka wal-mulk, la sharika lak!”

(Tässä olen, oi Allah, tässä olen! Olen vastannut kutsuusi yhä uudelleen sanoillani ja koko olemuksellani; alistun käskyysi. Sinulla ei ole kumppania; olen kääntynyt Sinun puoleesi koko olemuksellani. Ylistys ja siunaukset kuuluvat yksin Sinulle. Valtakin on Sinun. Sinulla ei ole kumppania.) Maa ja taivas kaikuivat tästä siunatusta talbiyasta, ja Dhu’l-Hulaifan ylle laskeutui valoisa tunnelma. Kaikki olivat innoissaan, ja he lähtivät Dhu’l-Hulaifasta päästäkseen mahdollisimman pian Mekkaan.

Matkalla kunnianarvoisa ‘Umar ja kunnianarvoisa Sa‘d ibn Ubada lähestyivät Mestariamme Habib al-Akramia ja ilmaisivat huolensa: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Menemmekö aseettomina niiden ihmisten luo, jotka ovat sodassa kanssasi? Pelkäämme, että quraishilaiset hyökkäävät kimppuusi ja vahingoittavat siunattua kehoasi!” Molempien maailmojen Mestari sanoi heille: ”Olen tehnyt aikomuksen suorittaa ‘umran (Mekkaan tehtävän sunna-pyhiinvaelluksen). Tässä tilassa en halua kantaa aseita.”

”Vannon Allahin (ta‘ala) nimeen, että hyväksyn kaiken, mitä quraishilaiset minulta pyytävät, kunhan Bait as-sharifia kunnioitetaan!” Hadith as-sharif

Matka sujui rauhallisesti. He pysähtyivät eri heimojen luona matkan varrella, ja Mestarimme Profeetta kutsui heitä islamiin. Jotkut epäröivät hyväksyä kutsun, jotkut lähettivät lahjoja. Näin he olivat kulkeneet puolet matkasta ja saapuivat Usfanin takana olevaan paikkaan nimeltä Ghadir al-Ashtat. Siellä kunnianarvoisa Bishr ibn Sufyan, joka oli aiemmin lähetetty viemään viestiä mekkalaisille, palasi tavattuaan quraishilaisia. Hän kertoi Mestarillemme Profeetalle, mitä oli nähnyt: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Quraishilaiset ovat saaneet tietää, että olet tulossa. Pelosta he järjestivät pitoja ympäröiville heimoille ja pyysivät niiden apua. He ovat lähettäneet kahdensadan miehen ratsujoukon teitä kohti tiedusteluun. Ympäröivät heimot hyväksyivät pyynnön ja ovat kokoontuneet paikkaan nimeltä Baldah. Ne ovat keränneet suuret sotajoukot ja vannoneet, etteivät päästä teitä Mekkaan.”

Maailmojen Mestari tuli tästä uutisesta hyvin murheelliseksi ja sanoi: ”Quraish on tuhoutunut. Sota on jo syönyt heidät… Kuvittelevatko Quraishin monijumalaiset olevansa voimissaan? Vannon Allahin nimeen, etten koskaan lakkaa taistelemasta heitä vastaan, ennen kuin tästä uskonnosta, jota Allah (ta‘ala) on lähettänyt minut levittämään, tulee hallitseva ja ylivertainen tai ennen kuin pääni erotetaan ruumiistani!” Sitten hän kääntyi urheiden seuralaistensa puoleen ja kysyi heidän mielipidettään ja näkemystään asiasta. Kunniakkaat seuralaiset, jotka olivat omistautuneet koko olemuksellaan Allahin Lähettiläälle, sanoivat: ”Allah (ta‘ala) ja Hänen Sanansaattajansa tietävät paremmin. Olkoon elämämme uhrattu puolestasi, oi Allahin Sanansaattaja! Olemme lähteneet matkaan aikomuksenamme kiertää Allahin huonetta (Baitullah). Emme ole tulleet tappamaan ketään emmekä taistelemaan. Mutta jos he haluavat estää meitä vierailemasta Kaabassa, taistelemme varmasti heitä vastaan ja saavutamme päämäärämme!” Rakas Profeettamme oli mielissään jalojen seuralaisten päättäväisyydestä. Hän sanoi: ”Lähtekää siis liikkeelle Allahin (ta‘ala) jalossa nimessä!” Mestarimme Profeetan ympärille kokoontuneet seuralaiset lähtivät etenemään kohti Mekkaa lausuen talbiyaa: ”Labbaik! Allahumma labbaik!…” ja takbiria: ”Allahu akbar! Allahu akbar!…”

Eräänä keskipäivänä kunnianarvoisa Bilal al-Habashi lausui Muhammadin rukouskutsun (adhan) äänensä koko kauneudella ja ilmoitti rukousajan koittaneen. Sillä välin Quraishin kahdensadan miehen ratsujoukko oli saapunut paikalle; se asettui seuralaisten ja Mekan väliin ja seisoi hyökkäysvalmiina. Siitä huolimatta Maailmojen Mestari asettui ylevien seuralaistensa kanssa riveihin ja aloitti rukouksen. Se oli näkemisen arvoinen näky: noin tuhat neljäsataa seuralaista seisoi rakkaan Profeettamme takana riveissä liikkumatta qiyamissa ja kumartui ruku‘hun. Ja kun he kaikki yhdessä laskeutuivat sajdaan, näytti siltä kuin majesteettinen vuori olisi kumartunut ja noussut jälleen.3

”Kuvittelevatko Quraishin monijumalaiset olevansa voimissaan? Vannon Allahin nimeen, etten koskaan lakkaa taistelemasta heitä vastaan, ennen kuin tästä uskonnosta, jota Allah (ta‘ala) on lähettänyt minut levittämään, tulee hallitseva ja ylivertainen tai ennen kuin pääni erotetaan ruumiistani!” Hadith as-sharif

Se, että he nöyrinä painoivat kunnialliset otsansa maahan Allahin (ta‘ala) edessä, sytytti joidenkin Quraishin ratsumiesten sydämiin rakkauden islamiin. Kun jalot seuralaiset olivat lausuneet salam-tervehdyksen ja päättäneet rukouksen, Quraishin ratsujoukon komentaja harmitteli: ”Jos olisimme käyttäneet hyväksemme muslimien tilaa ja hyökänneet, olisimme tappaneet suurimman osan heistä! Miksi emme hyökänneet, kun he olivat rukouksessa?” Sitten hän ilmoitti tovereilleen, ettei tällä kertaa tilaisuutta päästettäisi käsistä: ”Olkaa huoleti. He aloittavat joka tapauksessa vielä uuden rukouksen, joka on heille rakkaampi kuin heidän oma henkensä ja lapsensa!” Allah (ta‘ala) ilmoitti nämä heidän sanansa Mestarillemme Profeetalle lähettämällä ilmoituksen Jibrilin (‘alaihis-salam) kautta. Ilmoitetussa jalossa jakeessa sanotaan merkitykseltään: ”(Oi Rakastettuni!) Kun olet heidän keskuudessaan ja (vihollisen edessä) johdat heidän (seuralaistesi) rukousta, (jaa heidät kahteen ryhmään,) seisokoon osa heistä kanssasi (rukouksessa ja toinen osa vihollista vastassa). Pitäkööt he aseensa mukanaan. Ne, jotka ovat rukouksessa kanssasi ja ovat suorittaneet yhden rakan, menkööt (välttäen tekoja, jotka mitätöivät rukouksen) vihollista vastaan. Sen jälkeen toinen ryhmä, joka ei ole vielä rukoillut, tulkoon ja suorittakoon toisen rakan kanssasi, ja pitäkööt hekin mukanaan haarniskansa, suojavarusteensa ja aseensa. (Lausukoot he tashahhudin kanssasi. Kun lausut salamin, menkööt he vihollista vastaan lausumatta salamia; ne, jotka ensin suorittivat yhden rakan, palatkoot, suorittakoot itsekseen vielä yhden rakan ja lausukoot salamin. Ne, jotka suorittivat toisen rakan imaamin kanssa, palatkoot hekin, suorittakoot vielä yhden rakan, täydentäkööt rukouksen ja lausukoot salamin.) Uskottomat toivovat, että olisitte huolimattomia aseidenne ja tavaroidenne suhteen, jotta he voisivat hyökätä kimppuunne yllättäen… Jos sade haittaa teitä tai olette sairaita, ei ole synti, jos laskette aseenne. Ryhtykää kuitenkin kaikkiin varotoimiin. Epäilemättä Allah (ta‘ala) on valmistanut uskottomille nöyryyttävän rangaistuksen.”4 Kun kunnianarvoisa Bilal lausui iltapäivällä rukouskutsun, Quraishin ratsumiehet asettuivat jälleen hyökkäysvalmiina Mekan ja jalojen seuralaisten väliin. Mestarimme Profeetta johti seuralaistensa rukouksen niin kuin jalossa jakeessa oli määrätty. Monijumalaiset hämmästelivät sitä, kuinka varovasti muslimit rukoilivat. Allah (ta‘ala) laittoi pelon heidän sydämiinsä. He eivät uskaltaneet tehdä mitään. He lähtivät paikalta viedäkseen uutiset Mekkaan. Mestarimme Profeetta ja hänen seuralaisensa lähtivät myös sieltä kohti Mekkaa. Kun he saapuivat pyhän Mekan rajalle, Allahin Lähettilään (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) kameli Quswa kävi yhtäkkiä makuulle ilman mitään näkyvää syytä. He yrittivät kovasti saada sitä nousemaan, mutta se ei noussut. Tähän Maailmankaikkeuden Sulttaani sanoi: ”Sillä ei ole tapana käydä näin makuulle. Mutta Allah (ta‘ala), joka aikoinaan esti (Abrahan) elefanttia pääsemästä Mekkaan, on nyt pysäyttänyt Quswan. Vannon Allahin (ta‘ala) kautta, jonka vallassa olemassaoloni on: mitä tahansa quraishilaiset pyytävät minulta niistä asioista, jotka Allah (ta‘ala) on julistanut pyhällä alueella (Haram) kielletyiksi (kuten taistelemisesta ja veren vuodattamisesta pidättäytymistä), täytän varmasti heidän toiveensa!”

Tämän jälkeen he yrittivät saada Quswan nousemaan. Kameli ponnahti pystyyn. Se ei kuitenkaan astunut pyhän alueen rajojen sisäpuolelle, vaan pysähtyi Hudaibiyan seudulle, joka oli aivan rajalla. Mestarimme Profeetta ja jalot seuralaiset leiriytyivät tähän paikkaan, jossa vettä oli vähän.

Anteliaimman Lähettiläs pystytytti telttansa siunatun Mekan rajan ulkopuolelle. Hän jäi sinne odottamaan seuralaistensa kanssa. Rukousajan tullen he suorittivat rukouksensa Mekka al-Mukarraman rajojen sisäpuolella. Kaivoissa ei ollut enää vettä, ei juotavaksi eikä muuhunkaan käyttöön. Vettä oli vain Mestarimme Profeetan kannussa. Vaikeaan tilanteeseen joutuneet seuralaiset sanoivat: ”Olkoon elämämme uhrattu puolestasi, oi Allahin Sanansaattaja! Vettä on vain sinun kannussasi. Hukka meidät perii.”

Maailmojen Mestari sanoi: ”Niin kauan kuin olen keskuudessanne, teidän ei käy huonosti.” Sitten hän lausui ”Bismillah” ja laski siunatun kätensä kannun päälle. Kun hän nosti sen ja sanoi: ”Ottakaa!”, vettä alkoi virrata hänen siunattujen sormiensa välistä kuin lähteestä. Jalot seuralaiset joivat kyllikseen, suorittivat rituaalipesun (wudu), täyttivät kaikki vesileilinsä ja juottivat hevosensa ja kamelinsa. Rakas Profeettamme, armon valtameri, katseli seuralaisiaan hymyillen ja ylisti (hamd) Allahia (ta‘ala). Kunnianarvoisa Jabir ibn Abdullah, joka oli paikalla tuona päivänä, sanoi: ”Meitä oli tuhat neljäsataa. Vaikka meitä olisi ollut sata tuhatta, tuo vesi olisi riittänyt meille kaikille.”

Bi‘at ar-Ridwan

Kun Anteliaimman Lähettiläs oli Hudaibiyassa, Khuza‘a-heimon päällikkö Budail, jonka heimo oli ollut muslimien ystävä jo pitkään, tuli hänen luokseen ja kertoi, että Quraishin armeija, johon ympäröivät heimot olivat liittyneet, oli leiriytynyt Hudaibiyaan ja vannonut taistelevansa, kunnes sen armeija hajoaa. Tähän Mestarimme Profeetta sanoi: ”Emme ole tulleet tänne taistelemaan ketään vastaan. Olemme tulleet vain suorittamaan ‘umran, kiertämään pyhää Kaabaa ja vierailemaan siellä. Silti taistelemme jokaista vastaan, joka yrittää estää meitä vierailemasta Allahin huoneessa (Baitullah). Epäilemättä sodat ovat kuluttaneet Quraishia pahasti, heikentäneet heitä ja aiheuttaneet heille suuria vahinkoja. Jos he haluavat, määrään heille aselevon ajan. Tänä aikana he ovat turvassa minulta. Älkööt he tulko minun ja muiden heimojen väliin; jättäkööt minut kahden kesken niiden kanssa. Jos voitan nuo heimot ja Allah suo heille johdatuksen (hidaya) ja heistä tulee muslimeja, Quraishin monijumalaiset voivat halutessaan tulla muslimeiksi niin kuin hekin. Jos en, kuten he luulevat, voita muita ryhmiä, silloin he itse ovat saaneet levätä ja vahvistua. Mutta jos Quraishin monijumalaiset eivät hyväksy tätä ja ryhtyvät taistelemaan minua vastaan, vannon Allahin (ta‘ala) kautta, jonka vallassa olemassaoloni on, että taistelen heitä vastaan tämän uskonnon puolesta, jota yritän levittää, kunnes pääni erotetaan ruumiistani. Silloin Allah (ta‘ala) epäilemättä täyttää lupauksensa auttaa minua!”

Khuza‘a-heimon päällikkö Budail lähti viemään Mestarimme Profeetan sanoja Quraishin leiriin. Kun monijumalaiset olivat kuulleet Budaililta, mitä Mestarimme Allahin Lähettiläs oli sanonut, he lähettivät yhden merkittävimmistä miehistään, Urwa ibn Mas‘udin, neuvottelemaan Mestarimme Profeetan kanssa. Kun Urwa ilmoitti, että quraishilaiset olivat lujasti päättäneet olla päästämättä ketään Mekkaan, Mestarimme Habib al-Akram sanoi: ”Oi Urwa! Sano Allahin tähden! Voiko estää uhraamasta näitä uhrikameleita ja vierailemasta tässä pyhässä Kaabassa ja kiertämästä sitä?” Sitten hän kertoi Urwallekin, mitä oli sanonut Khuza‘a-heimon päällikölle.

”Oi Urwa! Sano Allahin tähden! Voiko estää uhraamasta näitä uhrikameleita ja vierailemasta tässä pyhässä Kaabassa ja kiertämästä sitä?” Hadith as-sharif

Samalla kun Urwa kuunteli Mestariamme Profeettaa, hän tarkkaili jalojen seuralaisten käytöstä ja toimia: miten he käyttäytyivät toisiaan ja Maailmojen Mestaria kohtaan, heidän kunnioitustaan ja arvostustaan. Kuunneltuaan rakkaan Profeettamme tarjouksen hän nousi ja lähti kertomaan siitä quraishilaisille. Hän meni heidän luokseen ja sanoi: ”Oi Quraishin kansa! Tiedätte, että olen käynyt lähettiläänä monien hallitsijoiden, kuten keisarin, Neguksen ja shaahin (Kisra), luona. Vannon, etten ole koskaan nähnyt, että ketään hallitsijaa kohdeltaisiin sellaisella kunnioituksella ja arvostuksella, jota muslimit osoittavat Muhammadille. Yksikään hänen seuralaisistaan ei puhu ilman hänen lupaansa. Jos hius putoaa hänen päästään, he sieppaavat sen ja säilyttävät sitä povellaan siunauksen vuoksi. Kun he puhuvat hänen läsnä ollessaan, he madaltavat äänensä niin, että sitä tuskin kuulee. Kunnioituksesta häntä kohtaan he eivät pysty katsomaan häntä kasvoihin, vaan luovat katseensa alas. Jos hän antaa seuralaisilleen merkin tai käskyn, he pyrkivät toteuttamaan sen vaikka henkensä uhalla.

Oi Quraishin kansa! Vaikka kuinka tarttuisitte miekkoihinne ja turvautuisitte mihin keinoihin tahansa, he eivät luovuta teille edes yhtä Profeettansa hiusta. He eivät edes salli, että häntä kohtaa mikään vahinko tai että kukaan koskee häneen. Tilanne on tämä. Miettikää tarkkaan, mitä tästä eteenpäin seuraa! Tällaisessa tilanteessa Muhammad tarjoaa meille hyvää aselepoa; käyttäkää se hyväksenne!”

Quraishin monijumalaiset eivät hyväksyneet näitä sanoja, vaan kohtelivat Urwaa töykeästi ja loukkasivat häntä. Kun Quraishin leiristä ei kuulunut mitään, Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) lähetti Khirash ibn Umayyan lähettilääksi toistamaan tarjouksensa. Monijumalaiset kohtelivat islamin lähettilästä hyvin töykeästi. He teurastivat hänen kamelinsa ja söivät sen ja kävivät hänen kimppuunsa tappaakseen hänet. Khirash ibn Umayya pääsi hädin tuskin pakoon heidän käsistään. Kun hän tuli Mestarimme Profeetan luo ja kertoi tilanteen, tämä tuli hyvin murheelliseksi siitä, että hänen lähettilästään oli näin loukattu. Sillä välin monijumalaisten leiristä ilmestyi Ahabish-heimon päällikkö Hulais. Hän tuli kohti Mestariamme Profeettaa. Monijumalaiset olivat antaneet hänelle lähettilään tehtävän. Kun rakas Profeettamme näki Hulaisin tulevan, hän sanoi: ”Tuo tulija on kansasta, joka kunnioittaa uhrieläimiä ja pyrkii täyttämään Allahin (ta‘ala) käskyt ja palvelemaan Häntä (ibada). (Oi seuralaiseni!) Ajakaa uhrikamelit häntä kohti, jotta hän näkee ne!” Jalot seuralaiset päästivät uhrikamelit häntä kohti ja lausuivat talbiyaa: ”Labbaik! Allahumma labbaik!” Kun Hulais näki uhrieläimet, joiden kaulaan oli sidottu köydet ja joiden korvat oli merkitty, hän katsoi niitä pitkään. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, eikä hän voinut olla sanomatta sielunsa syvyyksistä kumpuavalla surullisella äänellä: ”Muslimeilla ei ole muuta aikomusta kuin kiertää Kaabaa ja vierailla siellä. Kuinka paha teko onkaan estää heitä siitä! Vannon Kaaban Herran kautta, että quraishilaiset tuhoutuvat tämän väärän tekonsa vuoksi!” Kuultuaan nämä sanat Maailmojen Mestari sanoi: ”Kyllä, niin se on, oi veli, joka kuulut Kinanan poikiin.” Häpeissään Hulais ei voinut tulla Allahin Lähettilään eteen eikä edes katsoa hänen siunattuja kasvojaan. Hän palasi Quraishin leiriin. Hän kertoi, mitä oli nähnyt, ja ilmaisi mielipiteensä avoimesti: ”Minusta ei ole oikein, että estätte häntä vierailemasta Kaabassa.” Quraishin monijumalaiset suuttuivat kovasti ja syyttivät Hulaisia tietämättömyydestä.

Tällä kertaa monijumalaiset lähettivät lähettilääksi Mikraz ibn Hafsin, joka tunnettiin julmuudestaan. Hänkin sai vastauksensa ja palasi. Mikrazin lähetystehtävän jälkeen monijumalaiset alkoivat pelätä, että muslimit hyökkäisivät heidän kimppuunsa yllättäen.

Mestarimme Profeetta ei halunnut jättää asiaa kesken, vaan halusi lähettää jonkun seuralaisistaan, jota quraishilaiset arvostivat. Lopulta päätettiin lähettää kunnianarvoisa ‘Uthman. Rakas Profeettamme sanoi ‘Uthman ibn Affanille: ”Sano heille: ’Emme ole tulleet tänne taistelemaan ketään vastaan. Olemme tulleet vain kiertämään pyhää Kaabaa ja vierailemaan siellä. Teurastamme mukanamme olevat uhrikamelit ja palaamme’, ja kutsu heidät islamiin!” Lisäksi hän kehotti häntä antamaan Mekassa oleville muslimeille ilosanoman, että Mekka valloitetaan lähitulevaisuudessa.5

Kunnianarvoisa ‘Uthman meni monijumalaisten luo ja kertoi heille täsmälleen, mitä Mestarimme Profeetta oli sanonut. He torjuivat myös kunnianarvoisan ‘Uthmanin tuoman tarjouksen. He sanoivat, että vain hän itse voisi halutessaan kiertää Allahin huonetta (Baitullah). Kunnianarvoisa ‘Uthman vastasi: ”Niin kauan kuin Lähettiläs (‘alaihis-salam) ei kierrä Allahin huonetta, en kierrä minäkään!” Tämä suututti monijumalaiset niin, että he pidättivät hänet. Seuralaisille uutinen tuli muodossa: ”‘Uthman on surmattu, hänestä on tullut marttyyri.” Kun Mestarillemme Profeetalle kerrottiin tilanteesta, hän tuli hyvin surulliseksi ja sanoi: ”Jos tämä uutinen pitää paikkansa, emme lähde täältä ennen kuin olemme taistelleet tätä kansaa vastaan.” Sitten hän istuutui siellä kasvavan Samura-nimisen puun alle ja kutsui seuralaisensa vannomaan uskollisuudenvalan (bai‘a) sanoen: ”Allah (ta‘ala) on käskenyt teidän vannoa minulle uskollisuudenvalan.” Urheat seuralaiset laskivat kätensä Mestarimme Profeetan siunatun käden päälle ja lupasivat: ”Olemme vannoneet uskollisuudenvalan taistella edessäsi, kunnes Allah (ta‘ala) antaa sinulle voiton ja valloitus toteutuu, tai kuolla marttyyreina tällä tiellä!” Mestarimme Profeetta laski toisen kätensä toisen päälle ja vannoi itse uskollisuudenvalan poissa olevan kunnianarvoisan ‘Uthmanin puolesta. Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) oli hyvin tyytyväinen seuralaistensa uskollisuudenvalaan ja sanoi: ”Yksikään niistä, jotka vilpittömästi vannoivat uskollisuudenvalan puun alla, ei joudu Helvettiin.” Tätä valaa kutsuttiin nimellä Bi‘at ar-Ridwan.6 Jalot seuralaiset (radiyallahu ‘anhum) olivat vetäneet miekkansa esiin eivätkä enää malttaneet pysyä paikoillaan; he odottivat merkkiä Lähettiläältä (‘alaihis-salam). Sillä välin islamin leiriä tarkkailleet Quraishin vakoojat näkivät, että mujahidit olivat vannoneet rakkaalle Profeetallemme uskollisuudenvalan taistella tällä tiellä, kunnes juovat marttyyriuden juoman, ja että he valmistautuivat. He kiiruhtivat heti Quraishin leiriin ja kertoivat, mitä oli tapahtunut. Kaiken varalta Mestarimme Profeetta asetti öisin vartijoita suojelemaan seuralaisiaan. Eräänä yönä, kun kunnianarvoisa ‘Uthman oli vielä pidätettynä, Mikrazin johtama viidenkymmenen monijumalaisen joukko hyökkäsi aikomuksenaan yllättää islamin soturit unessa. Sinä yönä vartiossa olivat Muhammad ibn Maslama ja hänen toverinsa. Lyhyen taistelun jälkeen he ottivat hyökkääjät vangeiksi. Vain Mikraz pääsi pakoon. He toivat vangit Mestarimme Allahin Lähettilään eteen. Osa heistä vangittiin, osa armahdettiin. Seuraavana yönä monijumalaiset yrittivät uutta yllätyshyökkäystä, mutta heidät saatiin taas kiinni. Mestarimme Profeetta armahti ja vapautti heidätkin.

Hudaibiyan rauhansopimus

”Yksikään niistä, jotka vilpittömästi vannoivat uskollisuudenvalan puun alla, ei joudu Helvettiin.” Hadith as-sharif

Kun uskottomien armeija ymmärsi, että islamin armeija oli yötä päivää valmiina sotaan ja voisi hyökätä milloin tahansa, pelko hiipi heidän sydämiinsä. Huomattuaan, ettei ollut muuta ratkaisua kuin tehdä sopimus, he valitsivat kiireesti lähettiläiden valtuuskunnan. Valtuuskunnan johtoon valittiin Suhail ibn Amr. Valtuuskunnalle sanottiin: ”Tehkää sopimus sillä ehdolla, että he eivät tule Mekkaan tänä vuonna.”

Rakas Profeettamme otti Quraishin lähettiläät vastaan. Lähettiläiden ensimmäinen vaatimus oli heidän vangittujen miestensä vapauttaminen. Maailmojen Mestari sanoi: ”Ellette vapauta seuralaisiani, jotka pidätitte Mekassa, en vapauta näitä teidän miehiänne!” Suhail sanoi: ”Totta puhuen olet kohdellut meitä hyvin oikeudenmukaisesti ja reilusti” ja huolehti siitä, että Mekassa pidätetty kunnianarvoisa ‘Uthman sekä noin kymmenen muuta aiemmin vangittua seuralaista vapautettiin. Tämän jälkeen vapautettiin myös ne monijumalaiset, jotka oli otettu kiinni ja vangittu yllätyshyökkäyksen aikana.

Pitkien keskustelujen jälkeen päästiin sopimukseen. Oli aika kirjoittaa se. Kunnianarvoisa Ali valittiin kirjuriksi. Rauhansopimuksen kirjoittamista varten tuotiin paperia ja mustetta. Mestarimme Habibullah, joka lähetettiin armoksi maailmoille, sanoi kunnianarvoisalle Alille: ”Kirjoita:

’Bismillah ir-Rahman ir-Rahim!’”7 Suhail vastusti tätä heti ja sanoi: ”Vannon, etten tiedä, mitä sana rahman tarkoittaa. Älä kirjoita niin; kirjoita ’Bismika Allahumma’ (’Sinun nimeesi, oi Allah’)! Muuten en suostu rauhaan!” Mestarimme Profeetta näki rauhan solmimisessa suurta viisautta. Siksi hän sanoi: ”’Bismika Allahumma’ on myös kaunis” ja käski kunnianarvoisan Alin kirjoittaa niin. Kun se oli kirjoitettu ja Mestarimme Profeetta sanoi: ”Nämä ovat ne kohdat, joista Muhammad, Allahin Lähettiläs, ja Suhail ibn Amr ovat sopineet ja joiden pohjalta he ovat tehneet rauhan ja jotka he ovat allekirjoittaneet, jotta osapuolet täyttäisivät ehdot”, Suhail tarttui kunnianarvoisan Alin käteen. Hän kääntyi Mestarimme Profeetan puoleen ja sanoi: ”Vannomme, että jos olisimme hyväksyneet sinun olevan Allahin Lähettiläs, emme olisi vastustaneet sinua emmekä estäneet sinua vierailemasta Kaabassa. Siksi kirjoita ’Allahin Lähettilään’ sijaan ’Muhammad, Abdullahin poika’!”

Mestarimme Profeetta hyväksyi tämänkin ja sanoi: ”Vannon Allahin nimeen, että vaikka te pidätte minua valehtelijana, olen epäilemättä Allahin (ta‘ala) Lähettiläs. Se, että minun nimeni ja isäni nimi kirjoitetaan, ei vie pois profeettuuttani. Oi Ali! Pyyhi se pois ja kirjoita ’Muhammad, Abdullahin poika’.”

Yhdenkään jalon seuralaisen sydän ei voinut hyväksyä, että sana ”Allahin Lähettiläs” pyyhittäisiin pois. Hetkeksi kaiken unohtaen he sanoivat: ”Oi Ali! Kirjoita ’Muhammad, Allahin Lähettiläs’; muussa tapauksessa asian meidän ja näiden monijumalaisten välillä ratkaisee vain miekka!” Mestarimme Profeetta oli mielissään seuralaistensa innosta, mutta antoi siunatuilla käsillään merkin, että he olisivat hiljaa. Kun hän käski kunnianarvoisan Alin pyyhkiä sanat, tämä pyysi anteeksi sanoen: ”Olkoon elämäni uhrattu puolestasi, oi Allahin Sanansaattaja! Käteni ei pysty pyyhkimään tätä siunattua arvonimeäsi!” Rakas Profeettamme pyysi häntä näyttämään kohdan. Kun hän näytti sen, Profeettamme otti asiakirjan, pyyhki sanan pois siunatulla sormellaan ja kirjoitutti tilalle ”Abdullahin poika”. Sitten alettiin kirjoittaa sopimuksen kohtia: 1. Sopimus on voimassa kymmenen vuotta; tänä aikana osapuolet eivät sodi toisiaan vastaan.

2. Muslimit eivät vieraile Kaabassa tänä vuonna, mutta he voivat vierailla siellä vuoden kuluttua. 3. Kaabaan vierailemaan tulevat muslimit viipyvät kolme päivää, eikä heillä ole mukanaan muita aseita kuin matka-aseet. 4. Muslimien kiertäessä Kaabaa mekkalaiset monijumalaiset poistuvat Kaaban luota ja huolehtivat siitä, että muslimit voivat kiertää sitä vapaasti.

5. Jos joku quraishilainen tulee muslimiksi ja menee Medinaan ilman holhoojansa lupaa, hänet palautetaan; jos joku muslimeista siirtyy Quraishin puolelle ja menee Mekkaan, häntä ei palauteta. Tähän kohtaan liittyen kunnianarvoisa ‘Umar kysyi: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Hyväksytkö tämänkin ehdon?” Rakas Profeettamme vastasi hymyillen: ”Kyllä. Pitäköön Allah (ta‘ala) kaukana meistä ne meikäläiset, jotka haluavat mennä heidän luokseen!”

6. Jos joku seuralaisista tulee Mekkaan aikomuksenaan suorittaa hajj tai ‘umra, hänen henkensä ja omaisuutensa ovat turvassa.

7. Jos joku monijumalaisista poikkeaa Medinaan matkallaan Damaskokseen, Egyptiin tai muualle, hänenkin henkensä ja omaisuutensa ovat turvassa.

8. Muut arabiheimot voivat asettua kumman tahansa osapuolen suojelukseen ja voivat vapaasti liittyä joko muslimeihin tai monijumalaisiin.8

Oli aika allekirjoittaa sopimus. Juuri silloin islamin armeijaa kohti tuli mies, joka laahasi jalkoihinsa kiinnitettyjä kahleita. Hän tuli yhä lähemmäs ja huusi: ”Pelastakaa minut!” Kuultuaan tämän äänen Quraishin valtuuskunnan johtaja ponnahti heti pystyyn. Hän otti käteensä piikikkään puun oksan ja alkoi lyödä sillä miestä päähän ja kasvoihin. Mies kokosi kaikki voimansa, heittäytyi Allahin Lähettilään siunattujen polvien juureen ja anoi: ”Pelasta minut, oi Allahin Sanansaattaja!” Hän oli muslimi, jonka hänen oma isänsä oli kahlinnut, koska hän oli saanut Mekassa islamin kunnian. Häntä kidutettiin julmasti joka päivä ja pakotettiin palvomaan epäjumalia. Käyttäen hyväkseen sitä, että monijumalaiset olivat lähteneet Hudaibiyaan, hän oli katkaissut kahleensa, lähtenyt Mekasta kenenkään huomaamatta ja heittäytynyt muslimien joukkoon. Tämä johdatuksen saanut siunattu ihminen oli kunnianarvoisa Abu Jandal, monijumalaisten valtuuskunnan johtajan Suhailin poika. Suhail osoitti poikaansa Abu Jandalia ja sanoi Mestarillemme Profeetalle: ”Juuri kirjoittamamme sopimuksen mukaan tämä on ensimmäinen mies, joka sinun on palautettava minulle!”

Mestarimme Profeetta ja seuralaiset olivat syvästi järkyttyneitä. Kaikki odottivat jännittyneinä, mitä Mestarimme Allahin Lähettiläs vastaisi. Toisella puolella rauhansopimus, toisella kidutettu seuralainen… Maailmojen Mestari sanoi Suhailille: ”Emme ole vielä allekirjoittaneet tätä rauhansopimusta!” Suhail pysyi kannassaan ja sanoi: ”Oi Muhammad! Olimme kirjoittaneet sopimuksen kohdat valmiiksi jo ennen kuin poikani tuli tänne. Ellet palauta poikaani, en koskaan allekirjoita tätä rauhansopimusta!” Mestarimme Profeetta sanoi: ”Jätä hänet sopimuksen ulkopuolelle minun vuokseni”, mutta monijumalaiset eivät hyväksyneet sitä. Kun Suhail ibn Amr raahasi poikaansa pois, Abu Jandal huusi valittaen: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Oi muslimiveljeni! Luovutatteko minut monijumalaisille, vaikka minulle on suotu kunnia tulla muslimiksi ja olen hakenut turvaa teiltä? Pidättekö oikeana, että minua kidutetaan sietämättömästi joka päivä? Oi Allahin Sanansaattaja! Palautatko minut, jotta he saisivat minut luopumaan uskonnostani?!”

”Oi Abu Jandal! Ole vielä hetki kärsivällinen! Kestä se, mitä sinulle tehdään! Pyydä tästä palkkiota Allahilta (ta‘ala). Totisesti Allah (ta‘ala) antaa sinulle ja muille kaltaisillesi heikoille ja turvattomille muslimeille helpotuksen ja ulospääsyn.” Hadith as-sharif

Tätä sydäntäsärkevää anomista oli hyvin vaikea kestää. Seuralaiset, joiden sydämet olivat haavoittuneet, alkoivat itkeä. Myös armon valtameren, rakkaan Profeettamme, siunatut silmät täyttyivät kyynelistä. Hän meni Suhailin luo ja pyysi: ”Älä tee niin! Anna hänet minulle!” Suhail kuitenkin vastasi: ”Mahdotonta, en anna!” Silloin rakas Profeettamme lohdutti Abu Jandalia sanoen: ”Oi Abu Jandal! Ole vielä hetki kärsivällinen! Kestä se, mitä sinulle tehdään! Pyydä tästä palkkiota Allahilta (ta‘ala). Totisesti Allah (ta‘ala) antaa sinulle ja muille kaltaisillesi heikoille ja turvattomille muslimeille helpotuksen ja ulospääsyn” ja sanoi: ”Meille ei sovi rikkoa antamaamme sanaa.” Abu Jandal sanoi: ”Hyvä on, oi Allahin Sanansaattaja” ja ilmoitti olevansa kärsivällinen.

Edes valtuuskunnan monijumalaiset eivät kestäneet tätä sydäntäsärkevää tapahtumaa, ja he sanoivat: ”Oi Muhammad! Sinun vuoksesi otamme Abu Jandalin suojelukseemme. Emme anna Suhailin kiduttaa häntä!”

Tämän jälkeen Mestarimme Allahin Lähettiläs ja jalot seuralaiset tunsivat hieman helpotusta. (Suhail ibn Amr tuli muslimiksi Mekan valloituksen jälkeen ja hänestä tuli yksi jaloista seuralaisista.) Rauhansopimus kirjoitettiin kahtena kappaleena, ja osapuolet allekirjoittivat sen. Monijumalaiset palasivat leiriinsä.9 Quraishin valtuuskunta oli hyvin iloinen näistä kohdista, jotka näyttivät olevan muslimeille epäedullisia. Asia oli kuitenkin päinvastoin: tämä rauhansopimus oli uskoville suuri voitto, ja sen kohdat olivat muslimien eduksi. Ennen kaikkea monijumalaiset tunnustivat, että muslimit olivat valtio. Jos mekkalainen monijumalainen poikkesi Medinaan matkallaan Damaskokseen tai Egyptiin kaupan tai muun asian vuoksi, hänen henkensä ja omaisuutensa olisivat turvassa. Näin monijumalaiset näkisivät läheltä muslimien elämäntavan, ihastuisivat islamin oikeudenmukaisuuteen ja seuralaisten kauniiseen käytökseen toisiaan kohtaan ja alkaisivat rakastaa islamia. Lopulta he tulisivat muslimeiksi ja liittyisivät seuralaisten riveihin. Tämän kymmenen vuotta kestämään tarkoitetun sopimuksen myötä muslimien määrä kasvaisi ja he vahvistuisivat. Islam leviäisi kaikkialle. Kuitenkin kohta, jossa sanottiin: ”Jos joku quraishilainen tulee muslimiksi ja haluaa hakea turvaa Medinasta, hänet palautetaan”, suretti Mestariamme Profeettaa, ja hän sanoi: ”Allah (ta‘ala) luo heille varmasti helpotuksen ja ulospääsyn.” Monijumalaisten kanssa ei ollut enää mitään hoidettavaa. Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) sanoi jaloille seuralaisille: ”Nouskaa! Teurastakaa uhrieläimenne. Ajeltuanne päänne astukaa pois ihramista.” Mestarimme Profeetta teurasti oman uhrieläimensä ennen kaikkia muita. Sitten hänen parturinsa, kunnianarvoisa Khirash ibn Umayya, ajoi hänen päänsä. Jalot seuralaiset sieppasivat siunatut hiukset ilmasta ennen kuin ne ehtivät pudota maahan ja säilyttivät ne siunauksen vuoksi. Seuralaiset teurastivat myös omat uhrieläimensä; osa ajoi hiuksensa, osa lyhensi niitä.10

”Totisesti olemme antaneet sinulle selvän voiton.” Voiton suura, 48:1

He olivat viipyneet Hudaibiyassa noin kaksikymmentä päivää. Mestarimme Profeetta lähti tovereidensa kanssa paluumatkalle kohti Medinaa. Matkalla Allah (ta‘ala) ilmoitti Mestarillemme Profeetalle Voiton suuran (Surat al-Fath) ja antoi hänelle ilosanoman, että Hän täydentäisi armolahjansa ja apunsa. Niinä päivinä, kun Maailmankaikkeuden Sulttaani (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) saapui voittoisana valoisaan Medinaan, Abu Basir Quraishin Thaqif-heimosta sai kunnian tulla muslimiksi. Ymmärrettyään, ettei voinut elää monijumalaisten keskuudessa, Abu Basir tuli jalan Medinaan. Hudaibiyan sopimuksen edellyttämällä tavalla hän kuitenkin lähti Medinasta ja asettui Punaisenmeren rannikolle paikkaan nimeltä Is.11

Tämä paikka sijaitsi kauppareitillä, jota pitkin Quraishin monijumalaiset kulkivat Damaskokseen. Siitä lähtien ne quraishilaiset, jotka tulivat muslimeiksi, lähtivät Mekasta ja menivät Medinan sijaan Isiin Abu Basirin luo. Ensimmäinen heistä oli kunnianarvoisa Abu Jandal. Sitten muut seurasivat perässä. Heitä kertyi viisikymmentä, sata, kaksisataa, kolmesataa. Quraishin karavaanien oli pakko kulkea sieltä ohi matkallaan Damaskokseen. Kunnianarvoisa Abu Basir ja hänen kanssaan olleet muslimit pysäyttivät ohi kulkevat monijumalaiset ja kehottivat heitä tulemaan muslimeiksi. He taistelivat niitä vastaan, jotka eivät tulleet muslimeiksi, ja saattoivat heidät ahtaalle. Nähdessään, että heidän kauppareittinsä Damaskokseen oli tukittu, mekkalaiset monijumalaiset lähettivät valtuuskunnan Medinaan. He anoivat, että Hudaibiyan rauhansopimuksen kohta, jossa sanottiin: ”Jos joku quraishilainen tulee muslimiksi ja menee Medinaan ilman holhoojansa lupaa, hänet palautetaan!”, poistettaisiin. Mestarimme Profeetta osoitti heille armoa ja hyväksyi heidän pyyntönsä. Näin Quraishin kauppareitti Damaskokseen avautui jälleen. Ja muslimit pääsivät kärsivällisyytensä palkkioksi Medinaan, Mestarimme Profeetan luo.

OI SINÄ KAUNIISTA KAUNEIN!

Oi kauniista kaunein, olet polttanut minut rakkaudellasi!
Silmäni eivät näe mitään; mieleni on joka hetki Sinun haaveissasi!
Sinä olet ”Qaba qawsain” -kuningas, minä taas kapinoiva orja,
kuinka tämä hämmentynyt voisi sanoa haluavansa olla vieraanasi?
Säälien yhden katseen luotuasi herätit kuolleet sydämet eloon,
turvauduin loputtomaan armoosi ja kolkutin ovellesi!
Sinä olet hyvyyden lähde, Sinä olet lääkkeiden valtameri!
Suo minulle pisara suosiotasi; tuskaani ei ole lääkettä!
Kaikki tulevat Mekkaan, Kaaban, Safan ja Marwan luo,
minä taas olen ylittänyt Sinun vuoksesi vuoret ja kukkulat!
Viime yönä unessa pääni kosketti taivaita,
luulin, että ovesi palvelijat astuivat niskani päälle!
Oi kunnianarvoisa Jami, rakastettuni satakieli!
Valitsin runojesi joukosta tämän säeparin:
”Kuin kapiset koirat kieli riippuen
saavuin pientä pisaraa toivoen Sinun hyvyytesi valtamerelle.”
Mawlana Khalid al-Baghdadi (quddisa sirruh)