VALLIHAUTASOTA (KHANDAQ)

Salamanisku

Kaivaminen aloitettiin joka päivä varhain aamulla, ja työtä jatkettiin iltaan asti. Eräänä päivänä kaivettaessa kunnianarvoisa Ali ibn Hakam loukkasi jalkansa. Hänet nostettiin hevosen selkään ja vietiin Mestarimme Profeetan luo. Maailmojen Mestari pyyhkäisi kädellään hänen jalkaansa ja sanoi: ”Bismillah ir-Rahman ir-Rahim.” Mestarimme ihmeen ansiosta jalan verenvuoto lakkasi silmänräpäyksessä ja kipu katosi. Vallihaudan kaivaminen jatkui. Jonkin ajan kuluttua seuralaiset osuivat hyvin kovaan maahan. Kaivaminen oli mahdotonta. He menivät Mestarimme Profeetan luo ja kertoivat hänelle tilanteesta. Hän tuli ja laskeutui vallihautaan. Hän pyysi astiallisen vettä. Hän otti siitä kulauksen suuhunsa ja sylkäisi sen takaisin astiaan. Sitten hän pirskotti tuota vettä kovaan maahan. Sen jälkeen hän otti lekan ja iski kohtaa niin, että se murskautui yhdellä iskulla kuin hiekaksi. Kaivaminen helpottui tuossa kohdassa suuresti. Iskun aikana Mestarimme siunattu vatsa paljastui, ja paikalla olleet näkivät, että hän oli sitonut nälän vuoksi kiven siunatun vatsansa päälle. Nähdessään Allahin Lähettilään tässä tilassa kunnianarvoisa Jabir ibn Abdullah tuli hänen luokseen ja pyysi lupaa: ”Olkoot isäni ja äitini uhrattu puolestasi, oi Allahin Sanansaattaja! Jos sallit, käyn kotona ja palaan takaisin.” Kunnianarvoisa Jabir kertoi, mitä tapahtui hänen saatuaan luvan:

”Minäkin haluan saada osani siitä palkkiosta (thawab), jonka te ansaitsette työllänne.” Hadith as-sharif

”Saatuani luvan menin kotiin ja sanoin vaimolleni: ’Näin Sanansaattajan (‘alaihis-salam) niin nälkäisenä, että sitä oli suorastaan sietämätöntä katsoa. Onko kotona mitään syötävää?’ Hän vastasi: ’Ei ole muuta kuin tämä vuohenkili ja muutama kourallinen ohraa.’ Teurastin heti vuohenkilin, ja vaimoni jauhoi ohrat käsikivillä jauhoiksi. Sitten hän teki niistä taikinan. Lihan hän pani savipataan ja alkoi kypsentää sitä tandoor-uunissa. Kun olin palaamassa Allahin Lähettilään luo, vaimoni kielsi minua ankarasti saattamasta meitä häpeään sen vuoksi, että ruokaa oli niin vähän. Silloin menin Mestarimme Allahin Lähettilään luo ja sanoin: ’Oi Allahin Sanansaattaja! Minulla on vähän ruokaa, aivan vähän. Ota mukaasi yksi tai kaksi henkeä ja tulkaa luoksemme syömään!’

Mestarimme Allahin Lähettiläs sanoi minulle: ’Sano vaimollesi, ettei hän ota tandoor-uunista lihapataa eikä leipää ennen kuin minä tulen.’ Sitten hän kääntyi muslimisotureiden puoleen ja sanoi: ’Oi vallihaudan väki! Jabir on valmistanut meille juhla-aterian ja kutsuu meidät syömään. Hänen ruokaansa on runsaasti, ja se on herkullista. Nouskaa! Menkäämme Jabirin juhla-aterialle!’ Tämän käskyn kuultuaan kunniakkaat seuralaiset kokoontuivat ja lähtivät Profeettamme perään. Minä kiiruhdin kotiin, kerroin vaimolleni, mitä oli tapahtunut, ja sanoin: ’Mitä nyt teemme?’ Hän kysyi: ’Eikö Sanansaattaja (‘alaihis-salam) kysynyt, paljonko ruokaa on?’ Vastasin: ’Kysyi, ja kerroin hänelle.’ Vaimoni kysyi: ’Kutsuitko sinä vai Mestarimme Allahin Lähettiläs kunniakkaat seuralaiset?’ Kun sanoin: ’Allahin Lähettiläs kutsui heidät’, hän rauhoitteli minua sanoen: ’Sanansaattaja (‘alaihis-salam) tietää paremmin.’

Hetken kuluttua Mestarimme Profeetan loistavat kasvot näkyivät ovellamme. Hän sanoi suurelle seuralaisten joukolle: ’Tulkaa sisään tungeksimatta.’ Seuralaisveljeni istuutuivat kymmenen hengen ryhmiin. Kunnioitettu Profeetta rukoili siunausta ja runsautta leivälle ja lihalle. Sitten, ottamatta pataa pois tandoor-uunista, hän ammensi kauhalla sen sisältöä otettujen leipien päälle ja tarjoili seuralaisilleen. Näin hän jatkoi, kunnes kaikki seuralaiset olivat kylläisiä. Vannon, että vaikka syöjiä oli yli tuhat, leipää ja lihaa jäi yhtä paljon kuin oli ollutkin. Syötyämme itsekin jaoimme jäljelle jääneen ruoan naapureillemme.”2

Kunnianarvoisa Salman al-Farisi osasi kaivaa vallihautoja erittäin hyvin. Hän teki yksin kymmenen miehen työn. Kun hän kaivoi tovereidensa kanssa heille osoitettua osuutta, he osuivat hyvin kovaan ja suureen valkoiseen kallioon. He yrittivät pitkään rikkoa sitä. Kaikki heidän ponnistelunsa olivat kuitenkin turhia. Lisäksi heidän lekansa, hakkunsa ja lapionsa menivät rikki. Kunnianarvoisa Salman meni rakkaan Profeettamme luo, kertoi tilanteesta ja sanoi: ”Olkoot isäni ja äitini, jopa henkeni, uhrattu puolestasi, oi Allahin Sanansaattaja! Vallihautaa kaivaessamme osuimme kovaan kallioon. Vaikka kaikki rautaiset työkalumme menivät rikki, emme saaneet sitä edes liikahtamaan.” Mestarimme Habib al-Akram (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) tuli paikalle ja pyysi lekaa. Paikalla olleet kunniakkaat seuralaiset odottivat jännittyneinä, mitä tapahtuisi. Mestarimme, Profeettojen Sulttaani, laskeutui vallihautaan. Hän nosti lekan, sanoi ”Bismillah ir-Rahman ir-Rahim” ja iski kallioon niin voimakkaasti, että iskusta välähti Medinan valaiseva salama ja kalliosta lohkesi kappale.

Mestarimme Profeetta lausui takbirin: ”Allahu akbar!” Tämän kuultuaan seuralaisetkin lausuivat takbirin. Sitten hän iski lekalla kallioon toisen kerran. Jälleen salama, joka valaisi kaiken ympärillä!

Ja kalliosta lohkesi kappaleita… Rakas Profeettamme lausui jälleen takbirin: ”Allahu akbar.” Kunniakkaat seuralaiset toistivat takbirin hänen perässään. Kun leka iski kolmannen kerran, välähti jälleen kaiken ympärillä valaiseva salama, ja kallio hajosi kappaleiksi. Maailmojen Mestari lausui jälleen takbirin: ”Allahu akbar.” Ja hänen kunniakkaat seuralaisensa lausuivat jälleen takbirin hänen perässään.

Kunnianarvoisa Salman ojensi kätensä. Rakas Profeettamme (‘alaihis-salam) nousi ylös vallihaudasta. Salman al-Farisi sanoi: ”Olkoot isäni ja äitini, jopa henkeni, uhrattu puolestasi, oi Allahin Sanansaattaja! Näin juuri jotain, mitä en ole koskaan elämässäni nähnyt. Mikä viisaus tässä on?” Silloin Mestarimme Profeetta kääntyi seuralaistensa puoleen ja kysyi: ”Näittekö tekin sen, minkä Salman näki?” He vastasivat: ”Kyllä, oi Allahin Sanansaattaja! Kun iskit lekalla kallioon, näimme, kuinka voimakkaasti salamoi. Kun sinä lausuit takbirin, mekin lausuimme takbirin.” Mestarimme Profeetta sanoi: ”Ensimmäisen iskun valossa minulle näytettiin Kisran palatsit (Mada’inissa). Jibril (‘alaihis-salam) tuli ja sanoi minulle: ’Ummasi saa nuo maat valtaansa.’ Toisella iskulla minulle näytettiin Bysantin maakunnan (Damaskoksen) punaiset palatsit. Jibril (‘alaihis-salam) tuli ja sanoi: ’Ummasi saa tuonkin maan valtaansa.’ Kolmannella minulle näytettiin San‘an (Jemenin) palatsit. Jibril (‘alaihis-salam) sanoi minulle: ’Myös tuon paikan ummasi saa valtaansa.’”

Kun Maailmankaikkeuden Sulttaani kuvaili näin Persian Kisran palatseja Mada’inissa, sieltä kotoisin oleva kunnianarvoisa Salman sanoi: ”Olkoon henkeni uhrattu puolestasi, oi Allahin Sanansaattaja! Vannon Allahin (ta‘ala) nimeen, joka lähetti sinut toden uskonnon ja Kirjan kanssa, että nuo palatsit ovat juuri sellaisia kuin kuvasit. Todistan, että sinä olet Allahin (ta‘ala) Sanansaattaja.” Mestarimme Profeetta sanoi: ”Oi Salman! Damaskos totisesti vallataan. Herakleios pakenee maansa syrjäisimpään kolkkaan. Te hallitsette koko Damaskosta. Kukaan ei voi nousta teitä vastaan. Jemen totisesti vallataan. Ja tämä ’idän maa’ totisesti vallataan, ja Kisra surmataan. Allah (ta‘ala) suo nämä valloitukset teille minun jälkeeni.”3

Kunnianarvoisa Salman al-Farisi kertoi: ”Näin kaikkien näiden Mestarimme Allahin Lähettilään ilosanomien toteutuvan.”

Vihollinen oli jo lähellä. Vallihautaa kaivettiin mitä kiireisimmin, ja se yritettiin saada valmiiksi mahdollisimman pian. Vain pakottavassa tarpeessa muslimisoturit pyysivät Mestarimme Profeetalta lupaa ja keskeyttivät työnsä, ja hoidettuaan asiansa he kiiruhtivat juosten takaisin työhön.

Tekopyhät (munafiq) sen sijaan työskentelivät hyvin laiskasti. He tulivat töihin milloin halusivat ja lähtivät ilman lupaa milloin halusivat. Lisäksi he pilkkasivat seuralaisten työntekoa ja sanoivat Mestarimme Profeetan heille antamista ilosanomista: ”Me piileskelemme vallihaudoissa vihollisen pelosta. Ja hän lupaa meille Jemenin, Bysantin ja Persian palatseja. Ihmettelemme teitä!…”

Silloin muslimisotureista ilmoitettiin jae, jossa sanotaan, merkitykseltään: ”Tosi uskovia ovat vain ne, jotka uskovat Allahiin ja Hänen Sanansaattajaansa ja jotka, ollessaan hänen (Allahin Lähettilään) kanssaan yhteisen asian vuoksi (joka koskee kaikkia), eivät lähde ennen kuin ovat pyytäneet häneltä lupaa. (Oi Rakastettuni!) Ne, jotka pyytävät sinulta lupaa, ovat totisesti niitä, jotka uskovat Allahiin (ta‘ala) ja Hänen Sanansaattajaansa. Kun nämä uskovat (mu’min) pyytävät sinulta lupaa joitakin asioitaan varten, anna lupa niille heistä, joille tahdot, ja pyydä heille anteeksiantoa Allahilta (ta‘ala). Totisesti Allah (ta‘ala) on Ghafur ar-Rahim – Hän antaa paljon anteeksi ja on armeliain.”4

”Oi vallihaudan väki! Jabir on valmistanut meille juhla-aterian ja kutsuu meidät syömään. Hänen ruokaansa on runsaasti, ja se on herkullista. Nouskaa! Menkäämme Jabirin juhla-aterialle!” Hadith as-sharif

Tekopyhistä ilmoitetuissa kunniakkaissa jakeissa sanotaan, merkitykseltään: ”Älkää pitäkö Allahin (ta‘ala) Sanansaattajan kutsua samanlaisena kuin sitä, kun kutsutte toisianne! Allah (ta‘ala) totisesti tuntee ne teistä, jotka livahtavat salaa pois toistensa suojassa. Varokoot siis ne, jotka toimivat Hänen käskyään vastaan, ettei heitä kohtaa koettelemus (fitna) tässä maailmassa ja tuskallinen rangaistus Tuonpuoleisessa (akhira)! Tietäkää! Kaikki, mikä on taivaissa ja maan päällä, kuuluu Allahille (ta‘ala). Hän tietää myös, missä tilassa olette (kaikki ominaisuutenne ja aikomuksenne, oletteko uskovia vai tekopyhiä). Tuomiopäivänä, kun teidät palautetaan Hänen luokseen, Allah (ta‘ala) ilmoittaa teille kaiken, mitä teitte. Allah (ta‘ala) tietää kaiken.”5

Vallihaudan kaivamisen alkamisesta oli kulunut kuusi päivää. Kaikki olivat saaneet osuutensa asianmukaisesti valmiiksi. Ajanpuutteen vuoksi yhtä kohtaa ei kuitenkaan ollut ehditty kaivaa tarpeeksi leveäksi ja syväksi. Mestarimme Profeetta ilmaisi huolensa tästä kohdasta ja sanoi: ”Monijumalaiset eivät voi päästä yli mistään muualta kuin tästä.” Hän asetti sinne vartijat.

Allah (ta‘ala) on paras suojelija

Kun monijumalaisten armeija oli tullut aivan Medinan lähelle, Nadirin poikien juutalaisten johtaja Huyayy ilmoitti Quraishin armeijan komentajalle, että Medinan Quraizan juutalaisilla oli sopimus muslimien kanssa, mutta hän voisi petkuttaa heidän johtajaansa Ka‘b ibn Asadia ja saada heidät puolelleen. Komentaja sanoi: ”Oi Huyayy! Mene heti Ka‘b ibn Asadin luo. Rikkokoot he muslimien kanssa tekemänsä sopimuksen ja auttakoot meitä.” Yksi tämän sopimuksen ehdoista oli: ”jos vihollisarmeija hyökkää Medinaan, yhdistetään voimat muslimien kanssa ja puolustaudutaan sitä vastaan”.

Juutalainen Huyayy lähti monijumalaisten armeijasta ja tuli yöllä Bani Quraizan johtajan Ka‘bin talolle. Hän koputti oveen, esittäytyi ja sanoi: ”Oi Ka‘b! Olen tuonut koko Quraishin armeijan ja monia heimoja, kuten Kinanan ja Ghatafanin pojat – kymmenentuhannen miehen armeijan. Nyt Muhammad ja hänen seuralaisensa eivät pääse pakoon. Olemme vannoneet yhdessä quraishilaisten kanssa, ettemme lähde täältä ennen kuin olemme tuhonneet heidät kokonaan!” Ka‘b ilmaisi huolensa: ”Jos Muhammadia ja hänen seuralaisiaan ei saada tapetuiksi ja quraishilaiset ja ghatafanilaiset palaavat omille mailleen, jäämme tänne yksin. Pelkään, että he lopulta tappavat meidät kaikki!” Huyayy vastasi: ”Päästäksesi eroon tästä pelosta voit vaatia quraishilaisilta ja ghatafanilaisilta seitsemänkymmentä panttivankia. Niin kauan kuin nämä panttivangit ovat luonasi, he eivät voi lähteä täältä. Ja jos heidät voitettaisiin ja he lähtisivät, minä en jätä teitä. Onnettomuus, joka kohtaa teitä, kohtaa myös minua.” Näin hän petkutti ensin Ka‘bia ja sitten muita juutalaisia. Hän sai heidät repimään sopimuksensa muslimien kanssa. Näin sopimus rikottiin.

Huyayy palasi monijumalaisten armeijaan ja kertoi tilanteesta. Hän ilmoitti, että Bani Quraiza iskisi muslimeja selkään.

Seitsemäntenä päivänä monijumalaiset tulivat valtavan, kymmenentuhatpäisen armeijansa kanssa Medinan pohjois- ja luoteispuolelle ja pystyttivät leirinsä. Leiri oli vastapäätä paikkaa, johon vallihauta oli kaivettu. Monijumalaisten suunnitelmana oli polttaa ja hävittää tällä suurella armeijalla Medina laidasta laitaan, raivata tieltä Mestarimme Profeetta (‘alaihis-salam) ja hänen seuralaisensa ja tuhota islam. Ulkoisesti armeija näytti valtavalta, ja sitä vastaan oli vaikea puolustautua. Kun monijumalaiset näkivät vallihaudan – esteen, jota he eivät olleet koskaan osanneet kuvitella – he hämmentyivät ja menettivät rohkeutensa. Vallihauta oli näet niin leveä, ettei hyväkään hevonen täydessä laukassa pystynyt hyppäämään sen yli. Joka siihen putosi, ei päässyt sieltä helposti ylös. Etenkin haarniskoidun miehen oli hyvin vaikea kiivetä ylös. Kun rakas Profeettamme sai tietää, että monijumalaiset olivat saapuneet, hän kokosi välittömästi seuralaisensa, jotka olivat uupuneita kuuden päivän tauottomasta työstä, ja perusti päämajansa vallihaudan tälle puolelle Sal-vuoren juurelle. Heidän takanaan olivat Sal-vuori ja Medina, edessään vallihauta ja sen takana vihollinen… Jälleen Ibn Umm Maktum jätettiin Medinaan Mestarimme Profeetan sijaiseksi. Naiset ja lapset sijoitettiin linnoituksiin. Kolmentuhannen miehen islamin armeijassa oli kolmekymmentäkuusi ratsumiestä. Lippuja kantoivat kunnianarvoisa Zaid ibn Haritha ja kunnianarvoisa Sa‘d ibn Ubada.6 Mestarimme Allahin Lähettilään nahkateltta pystytettiin Sal-vuoren juurelle. Kunniakkaat seuralaiset, jotka tulisivat jälleen osoittamaan paljon sankaruutta, alkoivat tarkkailla vihollisen liikkeitä huolellisesti. Sillä välin kunnianarvoisa ‘Umar tuli rakkaan Profeettamme luo. Hän sanoi: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Kuulin, että Quraizan juutalaiset ovat rikkoneet välillemme tehdyn sopimuksen ja valmistautuvat sotaan meitä vastaan!” Maailmojen Mestari vastasi tähän odottamattomaan uutiseen sanoen: ”Hasbunallahu wa ni‘mal-wakil (Allah (ta‘ala) riittää meille. Kuinka erinomainen suojelija Hän onkaan!).” Hän tuli hyvin surulliseksi. Nyt islamin armeija oli kahden tulen välissä. Pohjoisessa ja lännessä olivat monijumalaisten armeijat, kaakossa juutalaiset. Mestarimme Allahin Lähettiläs lähetti kunnianarvoisan Zubair ibn Awwamin Quraizan poikien linnoitukselle. Kunnianarvoisa Zubair meni sinne ja selvitti tilanteen. Palattuaan hän kertoi näkemästään: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Näin heidän korjaavan linnoitustaan ja pitävän sotaharjoituksia ja liikehdintää. Lisäksi he olivat koonneet karjansa yhteen.” Silloin Mestarimme Habib al-Akram (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) lähetti Sa‘d ibn Mu‘azin, Sa‘d ibn Ubadan, Hawwat ibn Jubairin, Amr ibn Awfin ja Abdullah ibn Rawahan Quraizan poikien luo varoittamaan heitä ja kehottamaan heitä uusimaan sopimuksen.7 Nämä viisi seuralaista menivät Quraizan juutalaisten linnoitukselle ja varoittivat heitä. Varoitukset eivät kuitenkaan auttaneet. Lisäksi juutalaiset alkoivat solvata heitä. Heidän viimeinen sanansa oli: ”Karkottamalla veljemme, Nadirin pojat, heidän mailtaan olette katkaisseet kätemme ja siipemme. Kuka tuo Muhammad muka on! Hänen ja meidän välillämme ei ole mitään lupausta eikä mitään sopimusta. Olemme vannoneet, että hyökkäämme yhdessä Profeettanne kimppuun ja tapamme hänet. Me totisesti puolustamme veljiämme ja autamme heitä!…” Kunnianarvoisa Sa‘d ibn Mu‘az ja hänen toverinsa menivät Mestarimme Allahin Lähettilään luo ja kertoivat tilanteesta vihjauksin, jotta kaikki eivät ymmärtäisi. Mestarimme Profeetta sanoi: ”Pitäkää uutinen salassa. Kertokaa se vain niille, jotka jo tietävät. Sillä sota on varovaisuutta ja juonia.”8

”Oi Salman! Damaskos totisesti vallataan. Herakleios pakenee maansa syrjäisimpään kolkkaan. Te hallitsette koko Damaskosta. Kukaan ei voi nousta teitä vastaan. Jemen totisesti vallataan. Ja tämä ’idän maa’ totisesti vallataan, ja Kisra surmataan. Allah (ta‘ala) suo nämä valloitukset teille minun jälkeeni.” Hadith as-sharif

Kunniakkaat seuralaiset odottivat Mestariamme Profeettaa vallihaudan tällä puolella ja pohtivat, miten heidän pitäisi toimia. Hetken kuluttua Maailmankaikkeuden Sulttaani kunnioitti saapumisellaan paikkaa, jossa hänen urheat seuralaisensa olivat, ja lausui takbirin: ”Allahu akbar! Allahu akbar!” Tämän kuultuaan kunniakkaat seuralaiset lausuivat takbirin yhteen ääneen julistaen Allahin, Kaikkein Ylevimmän, siunatun nimen suuruutta, ja kylvivät pelkoa vallihaudan toisella puolella hiekanjyvien lailla vilisevien uskottomien sydämiin. Kuultuaan takbirit monijumalaiset sanoivat: ”Muhammad ja hänen seuralaisensa ovat varmaankin saaneet ilouutisia.”

Mestarimme Profeetta sanoi seuralaisilleen: ”Oi muslimien yhteisö! Iloitkaa Allahin (ta‘ala) voitosta ja avusta!” Näin hän ilmoitti heille ilosanoman, että he voittaisivat. Kunniakkaat seuralaiset olivat siihen mennessä osallistuneet moniin sotaretkiin, myös Badrin ja Uhudin taisteluihin. Allahin (ta‘ala) luvalla ja Mestarimme Profeetan rukouksen siunauksesta he olivat joka kerta voittaneet monijumalaiset, vaikka nämä olivat lukuisampia ja vahvempia. Koska heidän johdossaan oli ”kaikkien olentojen kruunu”, ei ollut tehtävää, jota he eivät olisi voineet suorittaa, eikä vaikeutta, jota he eivät olisi voineet kestää. Sää oli kylmä, puute suuri, nälkä hirvittävä… Monet heistä, Mestarimme Profeetta mukaan lukien, olivat sitoneet kiviä siunattujen vatsojensa päälle. Toisella puolella vihollista vilisi kuin hiekkaa! Kunniakkaille seuralaisille eivät kuitenkaan vihollisen lukumäärä eivätkä heidän kokemansa vaikeudet merkinneet mitään. Allah (ta‘ala) oli paras suojelija… He olivat sitoutuneet Häneen, luottivat Häneen ja hakivat turvaa Hänestä. Quraishin kuuluisimmat sotapäälliköt ja Quraishin mukana tulleiden muiden heimojen päälliköt alkoivat ennen yhteishyökkäyksestä päättämistä etsiä vallihaudan varrelta paikkaa, josta he voisivat päästä yli. He kulkivat vallihaudan päästä päähän. Lopulta he pysähtyivät kiireen vuoksi keskeneräiseksi jääneen kapean kohdan luo ja päättivät, että paras oli hyökätä siitä. Monijumalaisten sotilaat seurasivat sotapäälliköitään; he katsoivat milloin vallihautaa, milloin kunniakkaita seuralaisia ja ihmettelivät. He sanoivat: ”Vannomme, ettei tämä ole arabien käyttämä menetelmä. Varmasti tuo persialainen on neuvonut heitä!” Kun Quraishin sotapäälliköt näyttivät sotilailleen vallihaudan kapean kohdan ja kysyivät: ”Kuka pystyy hyppäämään tästä yli toiselle puolelle?”, esiin astui viisi ratsumiestä. Heidän oli määrä ylittää vallihauta ja taistella toisella puolella mies miestä vastaan. Kunniakkaat seuralaiset ja monijumalaisten sotilaat seurasivat jännittyneinä, mitä nämä viisi ratsumiestä tekisivät. Ratsumiehet vetäytyivät taaksepäin ottaakseen vauhtia. Sitten he käänsivät hevosensa kohti vallihaudan kapeinta kohtaa ja kiihdyttivät laukkaa. Täyttä laukkaa kiitävät viisi täysiveristä hevosta pääsivät yhdellä loikalla vallihaudan toiselle puolelle. Monet ratsumiehet halusivat seurata heitä, mutta eivät onnistuneet, vaan jäivät vallihaudan toiselle puolelle. Ylittäneiden joukossa oli Amr ibn Abdud – erittäin väkevä painija, jota kukaan ei ollut koskaan kaatanut selälleen. Kaikki pelkäsivät häntä, eikä kukaan voinut nousta häntä vastaan. Hän yksin oli kokonaisen armeijan arvoinen. Tämän osoitti jo se, että kymmenentuhannen miehen armeijasta juuri hän tuli tänne. Hänellä oli yllään haarniska päästä varpaisiin. Hevosensa selässä hän näytti hyvin mahtavalta. Tämä mies, joka jo ulkonäöllään kylvi pelkoa sydämiin, huusi muslimisotureille: ”Jos joku pystyy taistelemaan kanssani, tulkoon taistelukentälle!…” Nähdessään tämän ylpeyden muistomerkin kunnianarvoisa Ali meni rakkaan Profeettamme luo, pyysi lupaa ja sanoi: ”Olkoon henkeni uhrattu puolestasi, oi Allahin Sanansaattaja! Anna minun taistella häntä vastaan.” Hänellä ei ollut edes haarniskaa yllään.

Kunniakkaat seuralaiset katsoivat häntä ihaillen. Rakas Profeettamme riisui siunatun haarniskansa ja puki sen kunnianarvoisan Alin ylle. Hän vyötti hänelle miekkansa. Hän otti turbaanin siunatusta päästään ja kietoi sen siunatuin käsin hänen päähänsä. Sitten hän rukoili hartaasti: ”Oi Allah! Badrin taistelussa setäni poika Ubaida ja Uhudin taistelussa setäni Hamza kuolivat marttyyreina. Luokseni on jäänyt Ali, veljeni ja setäni poika. Suojele häntä. Suo hänelle apusi. Älä jätä minua yksin!” Kunniakkaat seuralaiset sanoivat: ”Aamen!” Allahin (ta‘ala) Leijona astui rukousten ja takbirien saattelemana jalan eteenpäin ja asettui Amr ibn Abdudin eteen, joka istui hevosensa selässä kuin jättiläinen. Amr, joka oli silmiä lukuun ottamatta kokonaan haarniskan peitossa, ei tunnistanut tätä sankaria ja kysyi, kuka hän oli. Kun tämä esittäytyi sanoen: ”Olen Ali ibn Abi Talib”, Amr sanoi ikään kuin sääliäkseen häntä: ”Oi veljeni poika! Isäsi on ystäväni. Siksi en halua vuodattaa vertasi. Eikö sinulla ole ketään setääsi, joka voisi kohdata minut?” Kunnianarvoisa Ali yllytti häntä sanoen: ”Oi Amr! Vannon Allahin nimeen, että minä haluan vuodattaa sinun veresi. Mutta eikö meidän pitäisi olla tasavertaisissa asemissa? Eikö urheuden kunnia sitä vaadi? Minä olen jalkaisin, mutta sinä istut hevosen selässä!…”

Tämän kuultuaan Amrin uhma leimahti. Hän laskeutui heti hevosensa selästä, katkaisi miekallaan hevosensa jalat ja asettui raivoissaan kunnianarvoisan Alin eteen. Kun Amr oli jo hyökkäämässä, Allahin (ta‘ala) Leijona kysyi: ”Oi Amr! Kuulin, että olet vannonut täyttäväsi toisen quraishilaisen miehen kahdesta toiveesta, jos kohtaat hänet. Pitääkö se paikkansa?” Hän vastasi: ”Kyllä, pitää.” Silloin kunnianarvoisa Ali kutsui hänet uskoon: ”Siinä tapauksessa ensimmäinen toiveeni on, että uskot Allahiin (ta‘ala) ja Hänen Sanansaattajaansa ja käännyt muslimiksi!” Tämän kuultuaan Amr suuttui ja sanoi: ”Unohda se! En tarvitse sitä!” Kunnianarvoisa Ali sanoi: ”Toinen toiveeni on, että lopetat taistelun ja palaat Mekkaan. Sillä jos Sanansaattaja (‘alaihis-salam) voittaa vihollisen, olet tällä teollasi auttanut häntä!…” Amr sanoi: ”Unohda sekin! Olen vannonut, etten käytä tuoksuja ennen kuin olen kostanut. Jos sinulla on jokin muu toive, sano se!” Kunnianarvoisa Ali sanoi: ”Oi Allahin (ta‘ala) vihollinen! Siinä tapauksessa ei jää muuta kuin taistella kanssasi!”

Amr nauroi näille sanoille ja sanoi: ”Kummallista! En olisi koskaan uskonut, että koko Arabiassa on soturi, joka uskaltaa nousta minua vastaan! Oi veljeni poika! Vannon, etten halua tappaa sinua. Sillä isäsi oli ystäväni. Toivoisin, että minua vastaan tulisi joku Quraishin ylhäisistä miehistä, kuten Abu Bakr tai ‘Umar.” Kun kunnianarvoisa Ali sanoi: ”Siitä huolimatta tulin tänne tappamaan sinut”, veri syöksyi Amrin päähän. Tuskin hän oli nostanut miekkansa, kun hän jo iski sillä. Allahin (ta‘ala) Leijona, kunnianarvoisa Ali (karram-Allahu wajhahu), joka oli odottanut jotain tällaista, väisti salamannopeasti sivuun ja torjui iskun kilvellään. Amr oli kuitenkin murskannut monia tällaisia kilpiä. Vahvimmatkaan kilvet eivät kestäneet hänen iskujaan. Niin kävi nytkin. Kunnianarvoisan Alin kilpi murskautui, ja miekka osui vielä hänen päähänsä ja haavoitti häntä. Nyt oli kunnianarvoisan Alin vuoro hyökätä.

Turvautuen Allahiin (ta‘ala) hän sanoi ”Ya Allah!…” ja iski Zulfikarilla (se oli Profeettamme miekan nimi) Amrin kaulaan. Samalla hetkellä, kun isku osui, islamin armeijassa alkoivat kaikua maata ja taivasta järisyttävät huudot ”Allahu akbar!… Allahu akbar!…”, ja uskottomien armeijasta kuului valitusta… Niin, Profeettojen Sulttaanin, kaikkien olentojen kruunun, rukous oli kuultu. Jättiläismäinen Amr makasi maassa; veri pulppusi hänen ruumiistaan, ja hänen päänsä oli lentänyt pois kypärineen. Nähdessään, että Amr, johon he luottivat eniten, makasi maassa, hänen toverinsa hyökkäsivät heti kunnianarvoisan Alin kimppuun. Tämän nähdessään kunniakkaat seuralaiset riensivät paikalle. Zubair ibn Awwam haavoitti Nawfal ibn Abdullahia ja sai hänet syöksymään hevosineen vallihautaan.

Kunnianarvoisa Ali laskeutui vallihautaan ja halkaisi Nawfalin kahtia. Muut pääsivät vaivoin vallihaudan yli ja pakenivat takaisin. Monijumalaisten ylipäällikkö oli vaipunut syvään epätoivoon jo sodan alussa.

”Oi muslimien yhteisö! Iloitkaa Allahin (ta‘ala) voitosta ja avusta!” Hadith as-sharif

Nyt sodan luonne oli käynyt selväksi. Vallihauta esti taistelemasta rinta rintaa vasten. He yrittivät aiheuttaa toisilleen tappioita ampumalla nuolia. Tämä vain pitkitti ratkaisua. Ymmärrettyään, etteivät he voisi voittaa tällä tavalla, monijumalaiset päättivät, että paras tapa oli hyökätä vallihaudan kaikilta puolilta, ja hyökkäsivät. Kymmenentuhannen miehen valtava vihollisarmeija yritti päästä vallihaudan yli, kun taas kolmentuhannen miehen kunniakas islamin armeija yritti nuolin ja kivin estää sitä pääsemästä yli. Alkoi kauhea taistelu. Tämä taistelu jatkui iltaan asti.

Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) asetti yöksi vartijoita vallihaudan eri kohtiin. Itse hän ryhtyi vartioimaan kapeaa kohtaa. Hän lähetti Medinaan viidensadan miehen partion ja käski sen lausua takbireja kaduilla äänekkäästi. Näin juutalaisten tai Quraishin monijumalaisten taholta tuleva vaara torjuttaisiin ajoissa ja naiset ja lapset suojeltaisiin.

Quraizan juutalaiset puolestaan lähettivät Huyayy ibn Akhtabin monijumalaisten luo ja pyysivät heiltä kahdentuhannen miehen joukkoa yöllisiä hyökkäyksiä varten. He aikoivat hyökätä naisten ja lasten kimppuun, jotka jäivät öisin vaille suojaa. Se, että muslimisoturit partioivat aamuun asti ja lausuivat takbiria ”Allahu akbar!”, kylvi kuitenkin heidän sydämiinsä suurta pelkoa. He vetäytyivät linnoitukseensa ja jäivät odottamaan tilaisuuttaan. Ajoittain he yrittivät soluttautua Medinaan pienissä ryhmissä.

Eräänä yönä yksi Quraizan poikien huomattavimmista miehistä, Ghazzal, onnistui kymmenen miehen joukon kanssa pääsemään aivan sen talon luo, jossa oli äitimme Safiyya, rakkaan Profeettamme isänpuoleinen täti. Sisällä oli naisia ja lapsia. Heillä ei ollut yhtäkään asetta, jolla puolustautua. Juutalaiset ampuivat ensin nuolia taloon ja yrittivät sitten päästä sisään. Yksi heistä onnistui pääsemään sisäpihalle ja alkoi etsiä kohtaa, josta tunkeutua sisään. Silloin rakkaan Profeettamme urhea täti käski mukanaan olevia olemaan hiiskumatta ja laskeutui ovelle. Hän kietoi huivin tiukasti päähänsä niin, että näytti mieheltä, otti käteensä kepin ja pisti veitsen vyölleen. Hän avasi oven hiljaa, lähestyi juutalaista takaapäin ja löi häntä voimakkaasti kepillä päähän. Aikaa hukkaamatta hän pisti maahan kaatuneen juutalaisen kuoliaaksi. Sitten hän heitti surmatun juutalaisen pään ulos niille juutalaisille, jotka ampuivat siellä nuolia. Nähdessään toverinsa katkaistun pään jalkojensa juuressa juutalaiset kauhistuivat ja lähtivät pakoon.

Samalla he mutisivat: ”Meille kerrottiin, että muslimit olivat lähettäneet kaikki miehensä sotaan jättämättä ketään kotiin!…”9 Aamulla sota jatkui yhtä kiivaana. Nuolet viuhuivat ilmassa. Maailmojen Mestari (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) sanoi kunniakkaille seuralaisilleen: ”Vannon Allahin (ta‘ala) nimeen, jonka käsissä olemassaoloni on, että kohtaamamme vaikeudet totisesti poistetaan teiltä ja teidät johdatetaan helpotukseen”, kehotti heitä kärsivällisyyteen ja ilmoitti ilosanoman, että voitto kuuluisi uskoville. Saatuaan tämän ilosanoman sankarilliset seuralaiset unohtivat nälän ja puutteen kaltaiset vaikeudet.

He ponnistelivat koko sydämestään ja sielustaan eivätkä päästäneet yhtäkään monijumalaista vallihaudan yli.

”Alin yksi miekanisku on arvokkaampi kuin kaikkien ihmisten ja jinnien palvontateot (ibada).” Hadith as-sharif

Kunnianarvoisa Sa‘d ibn Mu‘az, yksi kunniakkaiden seuralaisten huomattavimmista, taisteli hyvin urhoollisesti. Taistelun aikana hän haavoittui käsivarteensa nuolesta, jonka oli ampunut Hibban ibn Qais ibn Araka -niminen monijumalainen. Nuoli osui valtimoon, ja hän menetti paljon verta. Nähdessään, kuinka ympärillä olevat yrittivät tyrehdyttää verenvuotoa, haavoittunut kunnianarvoisa Sa‘d ymmärsi tilansa vakavaksi ja rukoili: ”Oi Herrani! Jos quraishilaiset jatkavat sotaa, suo minulle pidempi elämä. Sillä mikään ei ole minulle niin mieluista kuin taistella näitä monijumalaisia vastaan, jotka kiduttivat Sanansaattajaasi ja pitivät häntä valehtelijana. Mutta jos sota välillämme päättyy, korota minut marttyyrin asemaan. Älä kuitenkaan ota sieluani ennen kuin näen, mihin Bani Quraizan asia päättyy.” Hänen rukouksensa kuultiin, ja verenvuoto lakkasi. Tekopyhät (munafiq), kuten Abdullah ibn Ubayy, jotka ulkoisesti taistelivat kunniakkaiden seuralaisten joukossa, liikkuivat hyvin vitkaasti eivätkä lähestyneet etulinjaa. Lisäksi he tekivät kaikkensa lannistaakseen muslimisotureita ja yrittivät kylvää eripuraa sanoen: ”Muhammad lupaa teille yhä Bysantin keisarin ja Iranin shaahin aarteita. Mutta nyt istumme suljettuina vallihaudassa. Pelon vuoksi emme pääse edes tarpeillemme. Allah ja Hänen Sanansaattajansa eivät tee muuta kuin pettävät meitä eivätkä lupaa meille mitään maallista!…” Joutuessaan ahtaalle he jättivät paikkansa vedoten siihen, että vihollinen voisi hyökätä heidän koteihinsa. Nämä tekopyhien teot olivat oma vitsauksensa ja oma koettelemuksensa. Monijumalaisten armeija pani kaikki voimansa likoon saavuttaakseen ratkaisun mahdollisimman pian, mutta kunniakkaiden seuralaisten sankarillisen puolustuksen edessä se ei voinut mitään. Eniten he hyökkäsivät kapeaan solaan. Rakas Profeettamme ei poistunut tästä paikasta, vaan rohkaisi seuralaisiaan taistelemaan. Kunniakkaat seuralaiset, jotka halusivat saavuttaa kunnian taistella Mestarimme Profeetan rinnalla, osoittivat taistelukentällä ennennäkemätöntä sankaruutta. Jossain vaiheessa monijumalaiset aloittivat kiivaan nuolituksen. Maalina oli teltta, jossa Maailmankaikkeuden Sulttaani oli.

Rakkaan Profeettamme siunattua kehoa suojasi haarniska. Siunatussa päässään hänellä oli kypärä. Hän seisoi suorana teltan edessä ja antoi seuralaisilleen käskyjä taistelun kulun mukaan. Toisinaan monijumalaiset hyökkäsivät äkkiä heikoimmalta näyttävään kohtaan, ja siunatut seuralaiset riensivät sinne ja taistelivat kiihkeästi, kunnes torjuivat uskonnon viholliset.

Tämä ennennäkemätön taistelu oli niin kiivas, etteivät sankarilliset seuralaiset ehtineet edes vilkaista sivulleen. Sinä päivänä aamulla alkanut taistelu jatkui myöhään iltaan. Aina kun rukouksen aika tuli, kunniakkaat seuralaiset sanoivat: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Emme ehtineet suorittaa rukoustamme”, ja Maailmojen Mestari, Maailmankaikkeuden Sulttaani, vastasi heille suuren surun vallassa: ”Vannon Allahin kautta, en minäkään ehtinyt suorittaa sitä.” Yörukouksen aikaan he torjuivat hyvin voimakkaalla hyökkäyksellä ja hajottivat monijumalaisten joukon, joka oli estänyt heitä suorittamasta palvontaansa. Quraishilaiset ja ghatafanilaiset, jotka eivät enää kyenneet kokoontumaan uudelleen, vetäytyivät leiriinsä yöksi. Muslimisoturit suuntasivat rakkaan Profeettamme teltalle. Silloin Mestarimme Maailmojen Ylpeys (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam), joka oli lähetetty armoksi maailmoille ja jolla ei ollut tapana kirota, ei rukouksen vuoksi enää voinut hillitä itseään, vaan sanoi monijumalaisista: ”Niin kuin he pitivät meidät kiireisinä auringonlaskuun asti eivätkä antaneet meidän suorittaa rukoustamme, niin täyttäköön Allah (ta‘ala) tulella heidän talonsa, heidän vatsansa ja heidän hautansa!” Suoritettuaan myöhästyneinä (qada) jääneet keskipäivän rukouksen, iltapäivärukouksen ja iltarukouksen hän johti yörukouksen.

Herrani, hajota uskottomien rivit

Näiden taistelujen jälkeen, joita he olivat käyneet tuhotakseen islamin kokonaan, monijumalaiset ymmärsivät, ettei muslimeja voinut voittaa päivällä. Heidän mielestään ainoa keino oli tehdä yhtä voimakkaita yöhyökkäyksiä. Vain siten muslimit voitaisiin voittaa. He panivat päätöksen heti toimeen ja alkoivat tehdä yöhyökkäyksiä yhdessä juutalaisten, Quraizan poikien, kanssa. Monijumalaiset jakoivat sotilaansa ryhmiin, jotka hyökkäsivät vuorotellen. Tätä jatkui monta päivää. Rakas Profeettamme ja urheat kunniakkaat seuralaiset jatkoivat puolustusta, vaikka olivat nälkäisiä, unettomia ja uupuneita. He eivät päästäneet yhtäkään vihollissotilasta vallihaudan yli. Tämä koko sydämestä ja sielusta käyty puolustustaistelu oli kauheampi, kiivaampi, vaikeampi ja uuvuttavampi kuin yksikään aiemmista sotaretkistä.

Monijumalaisilta, jotka olivat taistelleet jo monta päivää, alkoi loppua ruoka. Myös heidän hevosensa ja kamelinsa alkoivat kuolla, koska maasta ei löytynyt edes kourallista kuivaa heinää. Tämän vuoksi monijumalaisten komentaja lähetti Dirar ibn Khattabin johtaman joukon Quraizan juutalaisten luo hakemaan muonaa. Juutalaiset, jotka uhrasivat uskottomien hyväksi kaiken, mitä heillä oli, lastasivat heti kaksikymmentä kamelia vehnällä, ohralla, taateleilla ja eläinten rehulla ja luovuttivat ne. Kun Dirar palasi sotilaineen tyytyväisenä takaisin, he kohtasivat lähellä Qubaa joukon seuralaisia. Urheat seuralaiset hyökkäsivät heti. Verisen taistelun jälkeen he ajoivat vihollisen pakoon, luovuttivat lastatut kamelit Mestarillemme Profeetalle ja saivat kunniakseen hänen monet rukouksensa.10 Maailmankaikkeuden Sulttaani, Mestarimme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam), sääli urheita seuralaisiaan, jotka olivat joutuneet hyvin vaikeaan tilanteeseen tässä lähes kuukauden kestäneessä ankarassa taistelussa, ja osoitti heille monin verroin enemmän huolenpitoa kuin heidän omat isänsä. Nähdessään kunniakkaiden seuralaistensa yli-inhimilliset ponnistelut hän painoi siunatun otsansa maahan ja rukoili heidän puolestaan Allahia (ta‘ala) näin:

”Oi Sinä, joka riennät hädässä olevien avuksi! Oi Allah, joka vastaat tarvitsevien ja avuttomien rukouksiin! Totisesti Sinä näet ja tiedät minun ja seuralaisteni tilan. Oi Herrani! Hajota uskottomat, kylvä eripuraa heidän keskuuteensa, anna meille apusi ja suo meille voitto heistä!”

Viimeisinä päivinä rakas Profeettamme toisti tätä rukousta usein. Nälästäkin kärsivät monijumalaiset ponnistelivat kaikin voimin tuhotakseen muslimit mahdollisimman pian. Eräänä iltana, kun he näin taistelivat, monijumalaisten armeijasta tuli Mestarimme Profeetan luo mies, jonka sydämen rakkaus islamiin oli täyttänyt. Hän oli Nu‘aim ibn Mas‘ud Ghatafanin heimosta. Hän sanoi rakkaalle Profeetallemme: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Olen tullut todistamaan, että Allah (ta‘ala) on Yksi ja että sinä olet tosi Profeetta. Ylistys (hamd) Allahille (ta‘ala), että sain kunnian kääntyä muslimiksi. Tähän asti taistelin teitä vastaan. Tästä lähtien taistelen uskottomia vastaan. Olen valmis tekemään mitä tahansa käsket! Oi Allahin Sanansaattaja! Edes oma kansani ei tiedä, että olen kääntynyt muslimiksi!” Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs sanoi: ”Voisitko sekoittua näiden uskottomien joukkoon ja yrittää erottaa heidät toisistaan kylvämällä eripuraa heidän keskuuteensa?” Hän vastasi: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Allahin (ta‘ala) avulla voin erottaa heidät toisistaan. Mutta saanko sanoa mitä tahansa?” Mestarimme sanoi: ”Sota on juonia; voit sanoa mitä haluat.”

”Vannon Allahin (ta‘ala) nimeen, jonka käsissä olemassaoloni on, että kohtaamamme vaikeudet totisesti poistetaan teiltä ja teidät johdatetaan helpotukseen.” Hadith as-sharif

Kunnianarvoisa Nu‘aim ibn Mas‘ud meni ensin Quraizan juutalaisten luo ja sanoi: ”Tiedätte, kuinka suopea olen teitä kohtaan. Mutta siitä, mistä nyt puhumme, ei saa kertoa kenellekään. Kukaan ei saa tietää siitä!” Juutalaiset vannoivat sanoen: ”Kukaan ei saa tietää.” Silloin kunnianarvoisa Nu‘aim sanoi: ”Tuon miehen (Mestarimme Profeetan) asia on todellinen onnettomuus. Tiedätte, mitä hän teki Nadirin ja Qainuqa‘n pojille. Näitte kaikki, kuinka hän ajoi heidät pois mailtaan ja kodeistaan. Nyt quraishilaiset ja ghatafanilaiset ovat tulleet ja taistelevat muslimeja vastaan, ja te autatte heitä. Vaikka olemme taistelleet jo monta päivää, emme ole saaneet mitään aikaan. Jos tämä jatkuu, näyttää siltä, että piiritys pitkittyy. Quraishilaisten ja ghatafanilaisten omaisuus, tavarat, maat ja lapset eivät ole täällä niin kuin teidän. Jos he saavat tässä sodassa tilaisuuden ja voittavat, he keräävät saaliin ja lähtevät. Jos he häviävät, he lähtevät omille teilleen ja jättävät teidät yksin muslimien kanssa. Eikä teillä ole voimaa eikä mahtia kestää muslimeja vastaan. Sodan nykyinen tilanne osoittaa, että muslimit voittavat. Jos käy niin kuin luulen, muslimit eivät jätä teitä rauhaan ennen kuin ovat surmanneet teidät kaikki miekalla. Siksi meidän on ryhdyttävä nopeasti varotoimiin!…”11 Juutalaiset, jotka olivat kuunnelleet näitä sanoja suuren jännityksen ja pelon vallassa, ilahtuivat kovasti siitä, että kunnianarvoisa Nu‘aim välitti heistä niin paljon, ja sanoivat: ”Olet osoittanut meille ystävyytesi niin kuin pitää. Kerro meille myös, mihin varotoimiin meidän pitäisi ryhtyä.” Tätä odottanut Nu‘aim ibn Mas‘ud sanoi: ”Totuus on tämä: älkää missään tapauksessa lähtekö sotaan muslimeja vastaan, ennen kuin olette ottaneet panttivangeiksi joitakin Quraishin ja Ghatafanin ylhäisiä miehiä! Niin kauan kuin panttivangit ovat teillä, he eivät voi paeta sodasta!” Juutalaiset pitivät tätä erittäin hyvänä varotoimena, kiittivät häntä ja osoittivat hänelle kunnioitusta ja vieraanvaraisuutta. Kunnianarvoisa Nu‘aim lähti juutalaisten luota ja meni suoraan Quraishin leiriin. Hän sanoi heidän sotapäälliköilleen: ”Tiedätte vihamielisyyteni Muhammadia kohtaan ja kuinka paljon rakastan teitä. Saatuani tietää erään asian pidin ystävyytemme vaatimana suurena velvollisuutenani kertoa sen teille. Mutta teidän täytyy luvata ja vannoa, ettette anna kenenkään kuulla, mitä sanon!” He vannoivat ja sanoivat jännittyneinä: ”Puhu, me kuuntelemme.” Hän sanoi: ”Tietäkää, että Quraizan juutalaiset katuvat liittoaan kanssanne ja ovat lähettäneet Muhammadille viestin: ’Otetaan panttivangeiksi Quraishin ja Ghatafanin ylhäisiä miehiä ja luovutetaan heidät sinulle mestattaviksi. Sitten liitymme sinuun ja taistelemme, kunnes monijumalaiset on hävitetty juurineen! Mutta sinun täytyy antaa anteeksi veljillemme, Nadirin pojille, ja palauttaa heille heidän maansa!’ Ja Muhammad on hyväksynyt nämä juutalaisten vaatimukset! Jos juutalaiset pyytävät teiltä panttivankeja, älkää missään tapauksessa suostuko – he tappavat heidät kaikki! Älkääkä missään tapauksessa antako kenenkään kuulla, mitä sanoin!…” Quraishilaiset kiittivät kunnianarvoisaa Nu‘aimia kovasti tästä tärkeästä uutisesta ja osoittivat hänelle suosiotaan.

Nu‘aim ibn Mas‘ud lähti heidän luotaan ja meni ghatafanilaisten luo. Hän kertoi heille saman, minkä oli kertonut quraishilaisille.

Seuraavana päivänä Quraishin sotapäällikkö lähetti Quraizan pojille viestin: ”Meidän on nyt hyvin vaikea pysyä täällä. Sää on kylmä, ja eläimemme kuolevat nälkään. Valmistautukaamme tänä yönä hyvin ja hyökätkäämme huomenna kaikki yhdessä voimakkaasti.” Juutalaiset vastasivat: ”Ensinnäkään emme käy sotaa lauantaina. Toiseksi, jotta voisimme osallistua sotaan kanssanne, teidän täytyy antaa meille panttivangeiksi monia ylhäisiä miehiänne. Jos piiritys pitkittyy ja te palaatte tyhjin käsin omalle maallenne, olette sillä luovuttaneet meidät Muhammadille. Mutta jos annatte meille panttivankeja, ette jätä meitä!…” Kun tämä viesti saavutti Quraishin sotapäällikön, hän sanoi: ”Nu‘aim ibn Mas‘udin sanat olivat siis totta!” Hän lähetti juutalaisille uuden viestin: ”Emme anna teille panttivangiksi yhtäkään miestämme. Jos tulette huomenna ja taistelette kanssamme, hyvä on. Jos ette, palaamme omalle maallemme, ja te jäätte yksin Muhammadia ja hänen seuralaisiaan vastaan!…”

Tämän kuultuaan Quraizan juutalaiset päättelivät Nu‘aimin sanojen käyneen toteen ja vastasivat: ”Siinä tapauksessa mekään emme liity teihin taistelemaan muslimeja vastaan…” Näin pelko valtasi molempien osapuolten sydämet.12 Jibril (‘alaihis-salam) tuli Mestarimme Profeetan luo ja toi hänelle ilosanoman, että Allah (ta‘ala) tuhoaisi monijumalaiset myrskytuulella. Silloin Maailmojen Mestari laskeutui siunatuille polvilleen, ojensi siunatut kätensä ja kiitti Allahia (ta‘ala) sanoen: ”Oi Allah! Kiitän Sinua siitä, että osoitit armoa minulle ja seuralaisilleni.” Sitten hän ilmoitti ilosanoman urheille seuralaisilleen. Oli perjantain ja lauantain välinen yö. Kauhea pimeys peitti kaiken; omaa kättäkään ei nähnyt. Sitten iski pureva pakkanen, ja sen jälkeen nousi hyvin kova tuuli.

Tästä yöstä kunnianarvoisa Huzaifa ibn Yaman on kertonut: ”Se oli niin pimeä yö, ettemme olleet koskaan ennen nähneet sellaista. Tämän syvän pimeyden mukana nousi hirveä, ukkosen lailla jylisevä tuuli. Silloin Mestarimme Profeetta kertoi meille, että monijumalaisten armeija oli joutunut sekasorron ja pelon valtaan ja että he olivat riitaantuneet keskenään. Kirpeän pakkasen, nälän ja yön kauhun vuoksi emme pystyneet nousemaan seisomaan, vaan odotimme paikoillamme jotakin ylle kietaistuina. Allahin Lähettiläs nousi rukoilemaan ja vietti osan yöstä rukouksessa.

Sitten hän kääntyi meihin päin ja sanoi: ’Onko joukossanne ketään, joka menisi monijumalaisten armeijan luo, katsoisi, miten heillä menee, ja toisi minulle tietoa? Rukoilen Allahia (ta‘ala), että se, joka tuo minulle tämän tiedon, olisi seuralaiseni Paratiisissa.’ Ankaran nälän ja kylmän vuoksi kukaan paikalla olleista ei jaksanut nousta. Silloin Allahin Lähettiläs tuli luokseni. Istuin kylmän ja nälän vuoksi kyyryssä polvillani. Allahin Lähettiläs kosketti minua ja kysyi: ’Kuka olet?’ Vastasin: ’Olen Huzaifa, oi Allahin Sanansaattaja.’ Allahin Lähettiläs sanoi: ’Mene ja katso, mitä nuo ihmiset tekevät! Ennen kuin palaat luokseni, älä ammu heitä nuolilla, älä heitä kiviä äläkä hyökkää heidän kimppuunsa keihäällä tai miekalla. Ennen kuin palaat luokseni, kylmä ja kuuma eivät vahingoita sinua, eikä sinua oteta vangiksi eikä kiduteta.’

Otin miekkani ja jouseni ja valmistauduin lähtöön. Allahin Lähettiläs rukoili puolestani: ’Oi Allah! Suojele häntä edestä ja takaa, oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta.’

”Oi Allah! Kiitän Sinua siitä, että osoitit armoa minulle ja seuralaisilleni.” Hadith as-sharif

Lähdin kävelemään kohti monijumalaisia. Tuntui kuin olisin kulkenut kylpylässä (hamam). Vannon Allahin nimeen, ettei minussa ollut pelkoa, kylmää eikä vilunväristyksiä. Lopulta saavuin monijumalaisten leiriin. Heidän sotapäällikkönsä ja huomattavimmat miehensä olivat sytyttäneet nuotion vallin suojaan ja lämmittelivät sen ääressä. Abu Sufyan sanoi: ’Meidän on lähdettävä täältä.’ Minulle tuli heti halu tappaa hänet siihen paikkaan. Otin nuolen nuoliviinistäni ja asetin sen jouseen. Halusin ampua hänet nuotion valossa. Juuri kun olin ampumassa, muistin, että Allahin Lähettiläs oli sanonut: ’Ennen kuin palaat luokseni, älä aiheuta mitään levottomuutta’, ja luovuin hänen tappamisestaan. Sen jälkeen tunsin itsessäni suurta rohkeutta. Sekoituin monijumalaisten joukkoon ja istuin nuotion ääreen. Ennennäkemättömän voimakas tuuli ja Allahin (ta‘ala) näkymätön armeija (enkelit) tekivät heille, mitä tekivät. Tuulessa heidän patansa ja astiansa kaatuivat, heidän tulensa ja lamppunsa sammuivat ja heidän telttansa romahtivat heidän päälleen. Jossain vaiheessa monijumalaisten ylipäällikkö Abu Sufyan nousi seisomaan ja sanoi: ’Joukossanne saattaa olla tiedustelijoita ja vakoojia. Olkaa valppaina! Katsokoon jokainen, kuka istuu hänen vieressään! Tarttukoon jokainen vieressään istuvan käteen!’ Näytti siltä, kuin Abu Sufyan olisi aavistanut, että heidän joukkoonsa oli sekoittunut vieras. Ojensin heti käteni, tartuin oikealla ja vasemmalla puolellani istuvien kahden miehen käsiin ja kysyin heidän nimiään ennen kuin he ehtivät kysyä minun nimeäni. Näin vältyin paljastumasta. Lopulta Abu Sufyan puhutteli armeijaansa näin: ’Oi quraishilaiset! Ette ole paikassa, jossa voi jäädä. Hevoset ja kamelit ovat alkaneet kuolla. Nälänhätä on levinnyt kaikkialle.

Näette, mitä tuuli on tehnyt meille. Nouskaa heti ja lähtekää täältä! Minä lähden nyt!’ Näin sanoen hän nousi kamelinsa selkään. Surkeassa tilassa oleva monijumalaisten armeija keräytyi ja lähti kohti Mekkaa. Heidän päälleen satoi hiekkaa ja pikkukiviä.13 Monijumalaisten armeijan lähdettyä lähdin takaisin Allahin Lähettilään luo. Kun olin puolivälissä matkaa, eteeni ilmestyi noin kaksikymmentä ratsumiestä (enkeliä), joilla oli valkoiset turbaanit. He sanoivat minulle: ’Ilmoita Allahin Lähettiläälle, että Allah (ta‘ala) on tuhonnut vihollisen…’ Kun palasin Allahin Lähettilään luo, hän rukoili matolla. Mutta heti palattuani minut valtasivat taas sama kylmyys ja vilunväristykset, joita olin tuntenut ennen lähtöäni. Rukouksen jälkeen Allahin Lähettiläs kysyi minulta, mitä uutisia toin. Kerroin hänelle, millaiseen kurjaan tilaan monijumalaiset olivat joutuneet ja että he olivat lähteneet. Allahin Lähettiläs ilahtui tästä uutisesta kovasti ja hymyili. Olimme valvoneet monta päivää. Profeettamme otti minut viereensä ja peitti minut sen maton reunalla, jonka hän oli itse vetänyt peitokseen. Näin vietimme yön aamuun asti. Aamunkoiton edellä (sahar) Allahin Lähettiläs herätti minut. Kun aamu valkeni, monijumalaisten armeijasta ei ollut jäljellä jälkeäkään.” Kova tuuli ajoi heitä takaa aina Mekan seuduille asti, ja takanaan he kuulivat jatkuvasti takbirin ääniä.

Kun Quraishin monijumalaiset jättivät leirinsä ja pakenivat, myös muut heidän mukanaan tulleet monijumalaiset heimot lähtivät Medinan ympäristöstä. Heidät valtasivat suru ja murhe hyvin suuresta tappiosta, jota he eivät koskaan unohtaisi. Kun he kärsivät tämän tappion, Maailmankaikkeuden Mestari (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) ja hänen kunniakkaat seuralaisensa (radiyallahu ‘anhum) heittäytyivät kiitollisuuden kumarrukseen (sajdat ash-shukr) Allahin (ta‘ala) edessä, ylistivät Häntä ja kiittivät Häntä.

Muslimisoturit suuntasivat kohti valoisaa Medinaa huutaen ”Allahu akbar!… Allahu akbar!…” Medinan kadut täyttyivät hetkessä lapsista, jotka olivat tulleet vastaanottamaan Maailmankaikkeuden Sulttaania sekä siunattuja isiään, setiään ja enojaan ja isoveljiään. Mestarimme Profeetta vastasi heille hymyillen… Vallihautasodassa kuusi muslimia kuoli marttyyrina… Tästä sotaretkestä Allah (ta‘ala) sanoo kunniakkaissa jakeissa, merkitykseltään: ”Allah (ta‘ala) käänsi nämä uskottomat (vallihautasodassa) takaisin vihoissaan, saavuttamatta mitään hyvää tai voittoa. Näin Allah (ta‘ala) (enkelien ja tuulen avulla) riitti uskoville taistelussa (heidän menestyksekseen). Allah (ta‘ala) on kaikkivoipa. Hän on Aziz, joka voittaa kaiken.”14

”Oi te, jotka uskotte! Muistakaa Allahin (ta‘ala) teille suomia armolahjoja. Kun armeijat hyökkäsivät kimppuunne (vallihautasodassa), Me lähetimme niitä vastaan tuulen ja (enkelien) armeijoita, joita te ette nähneet…”15

Tämän sodan jälkeen rakas Profeettamme sanoi: ”Nyt on teidän vuoronne. Tästä lähtien quraishilaiset eivät enää kykene lähtemään sotaretkelle teitä vastaan.”