Salman al-Farisi kääntyy islamiin
”Kertokaa veljillenne uskonnossa se, mitä kuulette minulta! Antakaa toistenne kuulla se!” Hadith as-sharif
Päivä päivältä islamin valo levisi, ja siunatun Mestarimme Allahin Lähettilään nimi alkoi saada sijaa sydämissä kaikkialla, missä se kuultiin. Oppineet, jotka olivat kaivaten odottaneet hänen tuloaan, kiirehtivät etsien ja innoissaan Medinaan ja saivat kunnian uskoa. Yksi heistä oli kunnianarvoisa Salman al-Farisi. Hän kertoi muslimiksi tulemisestaan seuraavasti: – Olen kotoisin Djayn kylästä Isfahanin kaupungin läheltä Farsista (Iranista). Isäni oli kylän varakkain mies, ja meillä oli paljon maata ja omaisuutta. Olin talon ainoa lapsi ja isäni ainoa silmäterä. Tämän vuoksi hän kasvatti minua kuin tyttöä. Hän ei päästänyt minua ulos talosta. Koska hän oli zarathustralainen (majus, tulenpalvoja), hän opetti minulle zarathustralaisuuden niin perusteellisesti kuin halusi. Talossamme paloi tuli, joka ei koskaan sammunut, ja me palvoimme sitä ja kumarsimme maahan sen edessä (teimme sajdan).
Koska isälläni oli paljon omaisuutta ja tiluksia, hän vei minut eräänä päivänä ulos ja sanoi: ”Lapseni! Kun kuolen, sinusta tulee kaiken tämän omaisuuden omistaja. Mene siis ja tutustu tiluksiisi ja maihisi.” Sanoin: ”Hyvä on”, ja kiertelin puutarhoissamme.
Kun eräänä päivänä olin menossa katsomaan peltoja, kuljin kirkon ohi. Kuulin kristittyjen ääniä, ja kun menin lähemmäksi, näin, että he rukoilivat sisällä. Hämmästyin, sillä en ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Meidän palvontamme oli näet vain tulen sytyttämistä ja kumartumista maahan sen edessä. He taas palvoivat Allahia, jota ei voi nähdä (arabikristityt kutsuvat Jumalaansa myös nimellä Allah). Sanoin itselleni: ”Vannon Allahin kautta, että heidän uskontonsa on oikea ja meidän väärä.” Katselin heitä uteliaana iltaan asti. Alkoi hämärtää, ennen kuin ehdin pelloillemme. Kun kysyin heiltä: ”Mistä tämä uskonto on lähtöisin?”, he vastasivat: ”Damaskoksesta.” Sitten kysyin: ”Jos menen Damaskokseen, ottavatko he minutkin vastaan?”, ja he vastasivat: ”Kyllä, sinut otetaan vastaan.” Kun kysyin heiltä: ”Onko joukossanne ketään, joka on pian lähdössä Damaskokseen?”, he kertoivat, että karavaani lähtisi jonkin ajan kuluttua. Ihmisiä, joiden kanssa puhuin, oli vain muutama, ja he olivat tulleet Damaskoksesta Isfahaniin. Koska viivyin heidän kanssaan, myöhästyin kotoa. Kun isäni huomasi, etten palannut, hän alkoi etsiä minua ja lähetti miehiä etsimään.
He etsivät, mutta eivät löytäneet minua. He olivat aivan ymmällään, kun palasin kotiin. Isäni sanoi: ”Missä olet ollut koko tämän ajan? Ei ole paikkaa, josta emme olisi sinua etsineet!” Vastasin: ”Rakas isä! Menin tänään kiertämään peltoja. Matkalla kuljin kristittyjen kirkon ohi. Menin sisään. Näin, että he uskovat Allahiin, jota he eivät näe ja joka on kaiken Herra ja hallitsee kaikkea. Ihmettelin heidän palvontaansa. Katselin heitä iltaan asti. Ymmärsin, että heidän uskontonsa on oikea.” Kuultuaan tämän isäni sanoi: ”Voi poikani! Ajattelet väärin. Isiesi ja esi-isiesi uskonto on oikeampi kuin heidän uskontonsa. Heidän uskontonsa on vääristynyt. Varo, ettet anna sen pettää itseäsi ja ettet usko siihen!” Sanoin: ”Ei, heidän uskontonsa on parempi kuin meidän; heidän uskontonsa on oikea ja meidän väärä.” Isäni suuttui tästä kovin; hän sitoi käteni ja jalkani ja sulki minut kotiin.
Tässä tilassa odotin koko ajan uutisia Damaskokseen lähtevästä karavaanista. Lopulta sain tietää, että kristityt munkit olivat jo valmistelleet karavaanin.
Irrotin köydet, pakenin ja menin kirkkoon, jossa karavaani oli. Kerroin heille, etten voinut jäädä sinne, liityin karavaaniin ja lähdin Damaskokseen. Damaskoksessa kysyin, kuka oli kristinuskon suurin oppinut. Minut ohjattiin erään miehen luo; menin hänen luokseen ja kerroin tilanteestani. Sanoin haluavani jäädä hänen luokseen ja palvella häntä, ja pyysin häntä opettamaan minulle kristinuskoa ja auttamaan minua tuntemaan Allahin (ta‘ala). Hän suostui. Niin aloin palvella häntä ja tehdä kirkon töitä, ja hän opetti minulle kristinuskoa.
Myöhemmin kuitenkin huomasin, että hän oli paha ihminen. Hän näet piti itse almut (sadaqa), kullan ja hopean, joita kristityt toivat köyhille jaettavaksi, eikä antanut niitä tarvitseville. Hän oli kerännyt peräti seitsemän ruukkua kultaa ja hopeaa. Kukaan muu kuin minä ei tiennyt tästä. Jonkin ajan kuluttua hän kuoli.
Kristityt kokoontuivat hautajaisiin. Sanoin heille: ”Miksi kunnioitatte häntä niin paljon? Hän ei ole niin suuren kunnioituksen arvoinen ihminen!” He sanoivat: ”Mistä sinä tuon keksit?” eivätkä uskoneet minua. Silloin näytin heille paikan, johon hän oli kätkenyt kullan. He ottivat esiin seitsemän ruukkua kultaa ja hopeaa ja sanoivat: ”Hän ei ansaitse, että hänet valmistellaan hautaan tai haudataan”, heittivät hänet jonnekin ja peittivät kivillä. Hänen paikkansa otti toinen mies.1
Tämä mies oli todella oppinut ja hurskas eikä antanut tälle maailmalle mitään arvoa. Hän tavoitteli Tuonpuoleista ja työskenteli lakkaamatta Tuonpuoleisen hyväksi; päivin ja öin hän teki palvonnantekoja. Kiinnyin häneen kovasti ja viivyin hänen luonaan pitkään. Palvelin häntä mielelläni. Palvoimme yhdessä.
Eräänä päivänä sanoin hänelle: ”Oi mestarini! Olen ollut luonasi pitkään ja kiintynyt sinuun kovasti, koska sinä noudatat Allahin (ta‘ala) käskyjä ja vältät sitä, minkä Hän on kieltänyt. Mitä minun pitää tehdä, kun sinä kuolet? Mitä neuvot minua tekemään?” Hän vastasi: ”Poikani, Damaskoksessa ei ole enää ketään, joka voisi ohjata ihmisiä oikealle tielle. Kenen luo menetkin, hän johtaa sinut harhaan. Mosulissa on kuitenkin eräs mies. Neuvon sinua etsimään hänet.”
Kun hän kuoli, menin Mosuliin, löysin henkilön, jota hän oli kuvaillut, ja kerroin hänelle, mitä olin kokenut. Hän otti minut palvelukseensa. Hänkin oli edellisen tavoin erittäin arvokas ihminen, joka ei ollut kiintynyt tähän maailmaan ja joka teki lakkaamatta palvonnantekoja. Palvelin myös häntä pitkään. Eräänä päivänä hän kuitenkin sairastui. Kun hän oli kuolemaisillaan, esitin hänelle samat kysymykset. Hän suositteli minulle erästä miestä Nusaybinissa. Hänen kuoltuaan lähdin heti Nusaybiniin. Löysin henkilön, jonka hän oli maininnut, ja kerroin haluavani jäädä hänen luokseen. Hän suostui, ja olin jonkin aikaa hänen palveluksessaan. Kun hänkin sairastui, pyysin häntä lähettämään minut jonkun toisen luo. Tällä kertaa hän kuvaili minulle erästä miestä Ammuriyassa, bysanttilaisessa kaupungissa. Hänen kuoltuaan lähdin Ammuriyaan. Löysin tämänkin henkilön, jonka hän oli maininnut, ryhdyin palvelemaan häntä ja viivyin siellä pitkään.
Sitten hänenkin kuolemansa lähestyi. Kun pyysin häntä lähettämään minut jonkun toisen luo, hän sanoi: ”Vannon Allahin kautta, etten tällä hetkellä tunne sellaista ihmistä. Mutta viimeisten aikojen Profeetan tulon aika on lähellä.” Sitten hän luetteli tämän merkit: ”Hän nousee arabien keskuudesta, muuttaa pois kotimaastaan ja asettuu kaupunkiin, jossa on paljon taatelipalmuja ja jota ympäröi kivikkoinen maa.
Hän ottaa vastaan lahjoja, mutta ei ota vastaan almuja (sadaqa). Hänen olkapäidensä välissä on Profeetan sinetti.” Kun tämäkin mies kuoli, päätin lähteä arabien maahan, kuten hän oli sanonut. Työskennellessäni Ammuriyassa olin hankkinut muutaman härän ja jonkin verran lampaita. Bani Kalb -heimon karavaani oli lähdössä arabien maahan. Kun sanoin heille: ”Voitte ottaa nämä härät ja lampaat; viekää minut arabien maahan!”, he hyväksyivät tarjoukseni ja ottivat minut mukaansa. Mutta kun saavuimme Wadi al-Qura -nimiseen paikkaan, he pettivät minut ja myivät minut eräälle juutalaiselle väittäen, että olin orja. Siellä, missä juutalainen asui, näin taatelipalmujen puutarhoja. Ajattelin: ”Tämä on luultavasti paikka, johon viimeisten aikojen Profeetta muuttaa.” En kuitenkaan kotiutunut sinne lainkaan. Palvelin tätä juutalaista jonkin aikaa. Sitten hän myi minut setänsä pojalle. Tämä toi minut Medinaan. Kun saavuin Medinaan, tunsin heti olevani kuin kotonani, ikään kuin olisin nähnyt tämän paikan aiemmin. Nyt päiväni kuluivat Medinassa; työskentelin minut ostaneen juutalaisen viinitarhassa ja puutarhassa ja palvelin häntä. Samalla odotin kärsimättömänä, milloin saavuttaisin todellisen päämääräni.
”Viimeisten aikojen Profeetan tulon aika on lähellä. Hän nousee arabien keskuudesta, muuttaa pois kotimaastaan ja asettuu kaupunkiin, jossa on paljon taatelipalmuja ja jota ympäröi kivikkoinen maa. Hän ottaa vastaan lahjoja, mutta ei ota vastaan almuja. Hänen olkapäidensä välissä on Profeetan sinetti.” Ammuriyan munkki
Eräänä päivänä olin kiivennyt taatelipalmuun ja työskentelin siellä. Omistajani seisoi puun alla ja puhui jonkun kanssa. Yhtäkkiä he sanoivat: ”Tuhoutukoot Aus- ja Khazraj-heimot! Mekasta on tullut Qubaan eräs mies. Hän sanoo olevansa Profeetta. Ja nämä heimot hyväksyvät hänet ja omaksuvat hänen uskontonsa…” Kun kuulin nämä sanat, olin pyörtyä. Laskeuduin heti alas ja sanoin sille miehelle: ”Mitä sinä sanot?” Omistajani löi minua kasvoihin ja sanoi: ”Mitä se sinulle kuuluu? Mitä kyselet? Hoida omat asiasi!” Saman päivän iltana otin muutamia taateleita ja menin heti Qubaan. Menin Mestarimme Allahin Lähettilään (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) luo ja sanoin: ”Sinä olet hurskas mies, ja luonasi on köyhiä. Toin nämä taatelit almuksi (sadaqa).”
Allahin Lähettiläs sanoi ympärillään oleville seuralaisille: ”Tulkaa syömään taateleita.” He söivät. Itse hän ei kuitenkaan syönyt mitään. Sanoin itselleni: ”Tässä on yksi merkki. Hän ei ota vastaan almuja.” Kun Mestarimme Allahin Lähettiläs oli kunnioittanut läsnäolollaan Medinaa, otin jälleen taateleita ja toin ne hänelle. Sanoin: ”Tämä on lahja.” Tällä kertaa hän söi seuralaistensa kanssa. Sanoin: ”Tässä tuli toinenkin merkki.” Tuomiani taateleita oli noin kaksikymmentäviisi. Syötyjen taatelien kiviä oli kuitenkin noin tuhat. Mestarimme Allahin Lähettilään ihmeen ansiosta taatelit olivat lisääntyneet. Sanoin itselleni: ”Olen nähnyt vielä yhden merkin.” Sitten menin jälleen Allahin Lähettilään luo. He olivat hautaamassa vainajaa. Koska halusin nähdä Profeetan sinetin, menin aivan lähelle. Hän ymmärsi aikeeni ja nosti paitaansa. Kun hänen siunattu selkänsä paljastui, näin Profeetan sinetin; suutelin sitä heti ja itkin. Samalla hetkellä lausuin Kalima ash-shahadan ja minusta tuli muslimi.
Sen jälkeen kerroin Allahin Lähettiläälle yksityiskohtaisesti kaiken, mitä olin kokenut. Hän ilahtui siitä. Hän käski minun kertoa sen myös seuralaisille. Seuralaiset kokoontuivat, ja kerroin heille kaiken kokemani pienintä yksityiskohtaa myöten…2
Kun Salman al-Farisi tuli uskoon, hän pyysi tulkkia, koska hän ei osannut arabiaa. Kun Salman ylisti rakasta Profeettaamme, paikalle tullut juutalainen tulkki käänsi sanat päinvastaisiksi. Samassa Jibril (‘alaihis-salam) tuli ja kertoi Allahin Lähettiläälle oikein, mitä kunnianarvoisa Salman oli sanonut. Kun juutalainen ymmärsi, mitä oli tapahtunut, hän lausui Kalima ash-shahadan ja tuli muslimiksi.
Muslimiksi tultuaan Salman al-Farisi oli vielä jonkin aikaa orja. Kun rakas Profeettamme sanoi: ”Osta itsesi vapaaksi orjuudesta, oi Salman!”, hän meni omistajansa luo ja sanoi haluavansa tulla vapautetuksi. Juutalainen suostui vastahakoisesti, mutta sillä ehdolla, että Salman istuttaisi kolmesataa taatelipalmun tainta ja kasvattaisi ne, kunnes ne tuottaisivat hedelmää, ja maksaisi tuhat kuusisataa dirhamia (yksi dirhami vastaa 3 grammaa) kultaa (erään kertomuksen mukaan noin neljätuhatta dirhamia hopeaa).
Hän kertoi tästä Mestarillemme Allahin Lähettiläälle. Mestarimme Profeetta sanoi seuralaisilleen: ”Auttakaa veljeänne.” He keräsivät hänelle kolmesataa taatelipalmun tainta. Mestarimme Allahin Lähettiläs sanoi: ”Kaiva niille kuopat ja ilmoita minulle, kun ne ovat valmiit.” Kun hän oli kaivanut kuopat ja ilmoittanut asiasta Mestarillemme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam), tämä kunnioitti paikkaa läsnäolollaan ja istutti taimet siunatuilla käsillään. Yhden niistä oli istuttanut kunnianarvoisa ‘Umar. Allahin (ta‘ala) luvalla ne kaikki tuottivat taateleita jo samana vuonna, paitsi se, jonka kunnianarvoisa ‘Umar oli istuttanut. Mestarimme Allahin Lähettiläs kiskoi tämänkin ainoan taimen ylös ja istutti sen uudelleen siunatulla kädellään. Heti kun hän oli istuttanut sen, se tuotti taateleita.
Kunnianarvoisa Salman al-Farisi kertoi: ”Eräänä päivänä joku etsi minua ja kyseli: ’Missä on Salman al-Farisi, mukatab al-faqir (orja, joka on sopinut isäntänsä kanssa tietystä summasta saadakseen vapautensa)?’ Hän löysi minut ja antoi minulle kädessään olleen kananmunan kokoisen kultakimpaleen. Otin sen, menin Profeettamme luo ja kerroin tilanteesta.
Allahin Lähettiläs antoi kullan takaisin minulle ja sanoi: ’Ota tämä kulta ja maksa velkasi!’ Kun sanoin: ’Oi Allahin Lähettiläs! Tämä kulta ei paina niin paljon kuin juutalainen vaatii’, Mestarimme Allahin Lähettiläs otti kullan ja pyyhkäisi sillä siunattua kieltään. Sitten hän sanoi: ’Ota tämä! Allah (ta‘ala) maksaa sillä velkasi.’ Vannon Allahin kautta, punnitsin kullan, ja sitä oli täsmälleen niin paljon kuin vaadittiin. Vein sen ja annoin juutalaiselle. Näin vapauduin orjuudesta.”3
Siitä päivästä lähtien Salman al-Farisi kuului Suffan väkeen.
Enkelit tulivat kuuntelemaan
Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) resitoi Koraania niin kauniisti, niin suloisesti ja niin koskettavasti, että häntä kuuntelevat ei-muslimitkin olivat haltioissaan. Monet tulivat muslimeiksi kuunneltuaan häntä.
Kunnianarvoisa Bara ibn Azib kertoi: ”Erään yörukouksen (isha) jälkeen kuuntelin, kun Mestarimme Allahin Lähettiläs resitoi Viikunan suuraa (Surat at-Tin). Hän resitoi niin kauniisti, etten ole koskaan kuullut ketään, jonka ääni ja resitointi olisivat olleet täydellisemmät.”
Profeetan seuralaisten joukossa oli monia hyvin kaunisäänisiä, jotka Koraania resitoidessaan itkivät ja saivat muutkin itkemään. Yksi heistä oli Usaid ibn Hudair. Eräänä yönä hän sitoi hevosensa viereensä ja alkoi resitoida Lehmän suuraa (Surat al-Baqara). Hänen resitoidessaan hevonen yhtäkkiä pelästyi ja kävi levottomaksi. Kunnianarvoisa Usaid vaikeni, ja hevonen rauhoittui. Hän alkoi resitoida, ja hevonen kävi jälleen levottomaksi. Kun hän vaikeni, hevonen rauhoittui. Kun hän taas alkoi resitoida, hevonen kävi taas levottomaksi. Yahya, Usaid ibn Hudairin poika, makasi hevosen lähellä. Peläten, että hevonen vahingoittaisi lasta, hän lopetti resitoinnin.
Kun hän katsoi taivaalle, hän huomasi jotakin, joka kimalteli kuin lamput sumussa, joka muistutti valkoisen pilven varjoa. Kun hän lopetti resitoinnin, hän näki noiden kimaltelevien asioiden nousevan taivaalle ja katoavan.
Aamun koittaessa hän meni rakkaan Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) luo ja kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut.
Profeettamme kysyi: ”Tiedätkö, mitä ne olivat?” Kunnianarvoisa Usaid vastasi: ”Uhrattakoon äitini ja isäni sinun vuoksesi, oi Allahin Lähettiläs! En tiedä.”
Mestarimme Profeetta sanoi: ”Ne olivat enkeleitä. Ne olivat tulleet lähelle ääntäsi. Jos olisit jatkanut resitointia, ne olisivat kuunnelleet sinua aamuun asti, ja ihmiset olisivat nähneet ne ja katselleet niitä. Ne eivät olisi pysyneet piilossa ihmisten katseilta.”
Yksi niistä, jotka resitoivat Koraania erityisen koskettavalla äänellä, oli kunnianarvoisa Abu Bakr as-Siddiq. Kun hän alkoi resitoida rukouksessa, hän ei voinut hillitä itseään, ja kyyneleet valuivat hänen siunatuista silmistään. Ne, jotka näkivät hänet, ihailivat hänen tilaansa. Eräänä päivänä monijumalaiset kokoontuivat ja sanoivat: ”Tämä mies itkee resitoidessaan koskettavalla äänellä sitä, mitä Profeetta on tuonut. Pelkäämme, että hän lumoaa lapsemme ja naisemme ja he tulevat muslimeiksi.”
Abdullah ibn Salam kääntyy islamiin
Kunnianarvoisa Abdullah ibn Salam oli yksi niistä, jotka rakastuivat rakkaaseen Profeettaamme nähtyään hänen siunatut kasvonsa ja jotka tulivat ihastuneina muslimeiksi kuultuaan hänen siunattuja sanojaan ja hänen resitoimaansa Koraania.
”Allah (ta‘ala) ilmoitti minulle rakastavansa neljää ihmistä. Hän käski minun rakastaa heitä kaikkia neljää. He ovat Ali, Abu Dharr, Mikdad ja Salman.” Hadith as-sharif
Abdullah ibn Salam tunsi hyvin Tawratin (Tooran) ja Injilin (Evankeliumin), ja ennen kuin hän tuli uskoon, hän oli juutalainen oppinut. Hän kertoi itse, miten hänestä tuli muslimi: ”Olin lukenut ja oppinut Tawratin ja sen selitykset isältäni. Eräänä päivänä isäni kertoi minulle viimeisinä aikoina tulevan Profeetan ominaisuuksista, merkeistä ja siitä, mitä hän tekisi, ja sanoi: ’Jos hän on Harunin (‘alaihis-salam) jälkeläisiä, seuraan häntä; jos ei, en seuraa!’ Isäni kuoli ennen kuin Allahin Lähettiläs tuli Medinaan.
Kun kuulin, että Allahin Lähettiläs oli julistanut Mekassa profeetallisuutensa, tunsin jo hänen ominaisuutensa, hänen nimensä ja ajan, jolloin hänen oli määrä tulla. Siksi odotin ja tähyilin häntä. Pidin tilani salassa juutalaisilta ja vaikenin, kunnes kuulin joltakulta, että Allahin Lähettiläs oli vieraana Amr ibn Awfin poikien talossa Quba-nimisessä paikassa lähellä Medinaa.
Eräänä päivänä, kun olin puutarhassani keräämässä tuoreita taateleita palmusta, eräs Nadirin pojista huusi: ’Tänään tuli arabien mies!’ Minut valtasi vapina. Lausuin heti takbirin: ’Allahu akbar.’ Sillä hetkellä isäni sisar Khalida bint Harith istui puun alla. Hän oli hyvin vanha nainen. Kun hän kuuli takbirini, hän nuhteli minua: ’Jättäköön Allah sinut tyhjin käsin älköönkä antako sinun saavuttaa sitä, mitä toivot! Vannon Allahin kautta, et olisi iloinnut enempää, vaikka olisit kuullut Musa ibn Imranin tulevan!’4 Sanoin: ’Tätini! Vannon Allahin kautta, hän on Musa ibn Imranin veli ja profeetta niin kuin hänkin. Hän kulkee samaa tietä kuin hän, ja hänet on lähetetty saman tawhidin (uskon Allahin (ta‘ala) ykseyteen) kanssa, jonka kanssa Musa lähetettiin.’
Silloin hän kysyi minulta: ’Veljenpoikani! Onko hän se profeetta, jonka meille kerrottiin lähetettävän juuri ennen tuomiopäivää?’ ’Kyllä’, sanoin. ’Silloin olet oikeassa’, hän sanoi.5
Kun Allahin Lähettiläs muutti Medinaan, menin heti väkijoukon sekaan nähdäkseni hänet. Heti kun näin hänen siunatun kauneutensa ja säteilevät kasvonsa, sanoin: ’Hänen kasvonsa eivät voi olla valehtelijan kasvot!’ Allahin Lähettiläs selitti paikalle kokoontuneille ihmisille islamia ja antoi heille neuvoja. Ensimmäinen hadith as-sharif, jonka kuulin siellä Allahin Lähettiläältä, oli tämä: ’Levittäkää keskuudessanne salamia (tervehdystä), ruokkikaa nälkäisiä, pitäkää yllä silat ar-rahmia (pitäkää yhteyttä lähisukulaisiinne) ja rukoilkaa, kun ihmiset nukkuvat. Näin pääsette rauhassa Paratiisiin.’
Maailman Ylpeys (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) tunnisti minut profeetallisuuden valon avulla ja kysyi: ’Oletko sinä Ibn Salam, Medinan oppinut?’ Kun vastasin: ’Kyllä’, rakas Profeettamme sanoi: ’Tule lähemmäksi’, ja esitti seuraavan kysymyksen: ’Oi Abdullah! Sano Allahin (ta‘ala) tähden! Etkö ole lukenut ja oppinut Tawratista minun ominaisuuksistani?’ Sanoin: ’Kertoisitko minulle, millaiset Allahin (ta‘ala) ominaisuudet ovat?’
Vastaukseksi tähän kysymykseen Mestarimme Allahin Lähettiläs odotti hetken, ja Jibril (‘alaihis-salam) laskeutui tuoden Vilpittömän uskon suuran (Surat al-Ikhlas). Kun kuulin tämän suuran Mestarimme Allahin Lähettilään resitoimana, sanoin heti Profeetallemme: ’Näin on, oi Allahin Lähettiläs! Sinä puhut totta. Todistan, ettei ole muuta jumalaa kuin Allah (ta‘ala). Sinä olet Hänen palvelijansa ja Hänen Lähettiläänsä!’ Näin lausuin Kalima ash-shahadan ja minusta tuli muslimi. Sitten sanoin: ’Oi Allahin Lähettiläs! Juutalaiset ovat vääryyttä tekevä kansa, joka valehtelee niin, että jokainen ällistyy, ja joka esittää perättömiä syytöksiä ja panettelee. Jos he kuulevat ja saavat tietää, että olen tullut muslimiksi, ennen kuin sinä olet kysynyt heiltä luonteestani ja siitä, millainen olen, he varmasti puhuvat sinulle minusta käsittämättömiä parjauksia. Kysy siis heiltä ensin minusta!’ Sitten piilouduin erääseen talon osaan. Minun jälkeeni sisään tuli joukko juutalaisten ylhäisiä miehiä. Mestarimme Allahin Lähettiläs kysyi juutalaisilta: ’Millainen ihminen Abdullah ibn Salam on teidän keskuudessanne?’ Juutalaiset vastasivat: ’Hän on ylhäisin oppineemme ja suurimman oppineemme poika! Ibn Salam on paras meistä ja meistä parhaan poika!’ Silloin Mestarimme Allahin Lähettiläs kysyi juutalaisilta: ’Mitä sitten sanotte, jos hän on tullut muslimiksi?’
Juutalaiset vastasivat: ’Allah varjelkoon häntä sellaiselta!’
”Levittäkää keskuudessanne salamia, ruokkikaa nälkäisiä, pitäkää yllä silat ar-rahmia (pitäkää yhteyttä lähisukulaisiinne) ja rukoilkaa, kun ihmiset nukkuvat. Näin pääsette rauhassa Paratiisiin.” Hadith as-sharif
Samalla hetkellä tulin esiin piilopaikastani ja todistin hänen puolestaan sanoen: ’Oi juutalaisten kansa! Pelätkää Allahia (ta‘ala)! Hyväksykää se, mikä on tullut teille. Vannon Allahin (ta‘ala) kautta, että tekin tiedätte, että tämä on Allahin (ta‘ala) Lähettiläs, jonka nimen ja ominaisuudet olette nähneet kirjoitettuina käsissänne olevassa Tawratissa. Todistan, ettei ole muuta jumalaa kuin Allah (ta‘ala). Ja todistan myös, että Muhammad (‘alaihis-salam) on Hänen palvelijansa ja Hänen Lähettiläänsä.’ Silloin juutalaiset sanoivat: ’Hän on pahin meistä ja pahimman meistä poika!’ ja alkoivat panetella minua ja syyttää minua kaikenlaisista vioista. Sanoin: ’Tätä juuri pelkäsin. Oi Allahin Lähettiläs! Enkö sanonut sinulle, että he ovat vääryyttä tekevä, valehteleva ja panetteleva kansa, joka ei kaihda pahaa? Nyt näet sen itse.’ Allahin Lähettiläs sanoi juutalaisille: ’Ensimmäinen todistuksenne riittää meille, toinen on tarpeeton.’ Sen jälkeen palasin heti kotiini.
Kutsuin perheeni ja sukulaiseni islamiin. Kaikki heistä, myös isäni sisar, tulivat muslimeiksi.
Se, että olin omaksunut islamin, raivostutti juutalaiset. He alkoivat painostaa minua. Jotkut juutalaisista oppineista yrittivät jopa saada minut luopumaan islamista sanomalla: ’Arabien keskuudesta ei nouse profeettaa. Sinun miehesi on hallitsija.’ He eivät kuitenkaan onnistuneet.”
Ibn Salamin kanssa vilpittömästi muslimeiksi tulivat myös Sa‘laba ibn Sa‘ya, Usaid ibn Sa‘ya, Asad ibn Ubaid ja muutamat muut juutalaiset. Jotkut juutalaiset oppineet sanoivat kuitenkin: ”Muhammadiin ovat uskoneet vain pahimmat meistä. Jos he olisivat olleet hyvien joukosta, he eivät olisivat hylänneet esi-isiensä uskontoa.” Vastaukseksi heille Allah (ta‘ala) lähetti jakeen ja ilmoitti (maal-selityksen mukaan): ”He (Ahl al-kitab eli Kirjan kansa) eivät ole kaikki samanlaisia. Ahl al-kitabin joukossa on yhteisö, joka palvoo ja on kuuliainen; yön tunteina he lausuvat Allahin (ta‘ala) jakeita ja heittäytyvät maahan kumarrukseen (sajda).”6
Päivä päivältä joudun yhä pahempaan tilaan, oi Allahin Lähettiläs!
Tulkoot tekoni vihdoin paremmiksi – auta, oi Allahin Lähettiläs!
Paha nafsini on hillitön – se sai minut seuraamaan shaitania.
Voinko näin monien syntien kanssa hakea turvaa luotasi, oi Allahin Lähettiläs?
Onko mahdollista päästä eroon nafsin ja shaitanin mielihaluista,
jos ei saa ohjausta sinulta, oi Allahin Lähettiläs?
Kun fayzisi ja suosiosi saavuttaa syntisen edes hetkeksi,
hänen polkunsa on turvallinen molemmissa maailmoissa, oi Allahin Lähettiläs!
Kunnioitin käskyjä ja kieltoja, en kutsunut kiellettyä sallituksi.
Jokaisen synnin lopussa on ollut katumus, oi Allahin Lähettiläs!
Oi ihmisten ja jinnien Lähettiläs, ihmisistä ylhäisin,
vilpittömyyteni (ikhlas) tähden suo minulle esirukouksesi, oi Allahin Lähettiläs!
Vanha näkymä Medina al-Munawwarasta (1890)
Muita tapahtumia hijran ensimmäiseltä vuodelta
Hijran ensimmäisenä vuonna kuolivat ansareista As‘ad ibn Zurara, Bara ibn Ma‘rur ja Kulthum ibn Hidm sekä muhajireista ‘Uthman ibn Maz‘un. Lisäksi kunnianarvoisa Abu Bakr ja kunnianarvoisa Bilal al-Habashi (radiyallahu ‘anhuma), jotka eivät kestäneet Medinan ilman ja veden vaikutusta, sairastuivat malariaan. Silloin Allahin Lähettiläs rukoili: ”Oi Herrani! Niin kuin annoit meidän rakastaa Mekkaa, anna meidän rakastaa myös Medinaa, ja suo meille täällä siunausta ja runsasta elantoa.” Janab al-Haqq hyväksyi hänen rukouksensa ja sai muhajirit rakastamaan Medinaa.
Ensimmäinen kirjoitettu sopimus
Ennen Mestarimme Allahin Lähettilään hijraa Medinan hallitsijaksi oli määrä valita Abdullah ibn Ubayy, Medinan Khazraj-heimon johtaja. Kun ‘Aqaban uskollisuudenvalojen (bai‘a) ja sitten hijran jälkeen suurin osa Aus- ja Khazraj-heimoista tuli muslimeiksi, Abdullah ibn Ubayysta ei tullutkaan hallitsijaa. Tämän vuoksi Abdullah ibn Ubayy kantoi kaunaa ensin Mestariamme Profeettaa ja muhajireihin kuuluvia seuralaisia ja sitten Medinan seuralaisia kohtaan, mutta hän ei voinut osoittaa vihamielisyyttään avoimesti. Hän muodosti muutaman kaltaisensa kanssa munafiqien (tekopyhien) ryhmän. Muslimien seurassa he sanoivat omaksuneensa islamin uskonnon, mutta selän takana he pilkkasivat heitä. He alkoivat salaa kylvää eripuraa ja lietsoa fitnaa (sekasortoa). He menivät niin pitkälle, että yrittivät kertoa Maailmojen Ylpeyden (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) siunatut sanat päinvastaisina ja muuttaa niitä.
Samaan aikaan eivät Mekan monijumalaisetkaan istuneet toimettomina. Sitä, mitä he eivät olleet pystyneet tekemään Mestarillemme Allahin Lähettiläälle Mekassa, he yrittivät nyt Medinassa. Niin kuin he olivat lähettäneet uhkauskirjeitä Medinan monijumalaisille, he lähettivät uhkauksia täynnä olevia kirjeitä ja viestejä myös Medinan juutalaisheimoille. Nämä uhkaukset saivat juutalaiset hakeutumaan lähemmäs Mestariamme Allahin Lähettilästä.
Tuolloin juutalaiset tulivat Mestarimme Allahin Lähettilään luo ja sanoivat: ”Olemme tulleet tekemään rauhan kanssanne. Tehkäämme sopimus, ettemme vahingoita toisiamme.” Silloin Profeettamme teki heidän kanssaan viisikymmentäviisi artiklaa käsittävän sopimuksen. Seuraavassa on joitakin siinä sovituista päätöksistä:
1- Tämä sopimus on asiakirja, jonka Allahin Lähettiläs Muhammad (‘alaihis-salam) on laatinut Mekan ja Medinan muslimien, heitä tottelevien, heihin myöhemmin liittyvien ja heidän rinnallaan taistelevien välille.
2- He ovat totisesti muista ihmisistä erillinen yhteisö.
3- Jokainen heimo maksaa vangittujen jäsentensä lunnaat yhteisesti (muslimien keskinäisen oikeudenmukaisuuden mukaan).
4- Muslimit nousevat yksimielisesti niitä vastaan, jotka aiheuttavat heidän keskuudessaan levottomuutta, vaikka nämä olisivat heidän omia poikiaan.
5- Niitä juutalaisia, jotka tottelevat muslimeja, ei kohdella vääryydellä, vaan heitä myös autetaan.
6- Juutalaiset muodostavat yhdessä muslimien kanssa yhden ryhmän, ja kukin noudattaa oman uskontonsa vaatimuksia.
7- Kukaan juutalaisista ei lähde sotaretkelle ilman Muhammadin (‘alaihis-salam) lupaa.
8- Kukaan ei tee pahaa sille, jonka kanssa on tehnyt sopimuksen. Vääryyttä kärsivää autetaan joka tapauksessa.
9- Niille, jotka tekevät tämän sopimuksen, Medinan laakso on koskematon ja haram (pyhä) alue.
10- Mekan monijumalaisia ja heidän auttajiaan ei suojella missään olosuhteissa.
11- Muslimit ja juutalaiset auttavat toisiaan niitä vastaan, jotka hyökkäävät Medinaan.
Tämän sopimuksen myötä juutalaisten oli määrä (ulkoisesti) pitää yllä ystävyyttä muslimien kanssa, olla kantamatta kaunaa ja olla osoittamatta vihamielisyyttä heitä kohtaan.7
Oi Rakastettuni! Älä ole murheellinen
”Jos kymmenen juutalaista oppinutta olisi uskonut minuun, kaikki juutalaiset olisivat uskoneet.” Hadith as-sharif
Allekirjoitettuaan tämän sopimuksen vihamielisyytensä kätkeneet juutalaiset tulivat ryhminä Mestarimme Profeetan luo. He esittivät kysymyksiä, joita he pitivät hyvin vaikeina. Saamistaan vastauksista he ymmärsivät, että hän on todellinen Profeetta. Itsepäisyytensä ja kateutensa vuoksi he eivät kuitenkaan uskoneet. Silloin rakas Profeettamme sanoi: ”Jos kymmenen juutalaista oppinutta olisi uskonut minuun, kaikki juutalaiset olisivat uskoneet.” Kun Mestarimme Allahin Lähettiläs tuli tästä hyvin surulliseksi, Allah (ta‘ala) lohdutti häntä tällä jakeella (maal-selityksen mukaan): ”(Oi Rakastettuni!) Oi kunnianarvoisa Lähettiläs! Älä anna murehduttaa itseäsi niiden (tilan), jotka sanovat suullaan uskovansa, vaikka eivät usko sydämessään (munafiqit), eikä niiden juutalaisten, jotka kiirehtivät epäuskoon (kufr). He kuuntelevat jatkuvasti valheita ja vakoilevat (Quraizan pojista) toisen kansan hyväksi, joka ei ole tullut luoksesi (Khaibarin juutalaisten hyväksi). He siirtävät kuulemansa sanat ja totuudet pois oikeilta paikoiltaan ja esittävät ne niin, että ne etääntyvät totuudesta. Ja he sanovat: ’Jos teille annetaan tämä (fatwa), hyväksykää se; jos sitä ei anneta, varokaa.’ Kun Allah (ta‘ala) tahtoo jonkun joutuvan fitnaan (niin että paha kasvaa hänen mielessään ja sydämessään ja tuhoaa hänet), sinä et voi millään estää Allahin (ta‘ala) tahtoa. He ovat niitä, joiden sydämiä Allah (ta‘ala) ei halunnut puhdistaa. Heidän osansa on tässä maailmassa nöyryytys ja kurjuus, ja Tuonpuoleisessa heitä odottaa valtava rangaistus.”8
Tehdyn sopimuksen vuoksi jotkut seuralaiset olivat ystävystyneet naapureinaan asuvien juutalaisten kanssa. Myös tämän Allah (ta‘ala) kielsi heiltä ja ilmoitti jakeessa (maal-selityksen mukaan): ”Oi te, jotka uskotte! Älkää ottako uskotuiksi ystäviksenne muita (uskottomia ja munafiqeja) kuin uskonveljiänne. He eivät epäröi tehdä teille pahaa ja lietsoa eripuraa, ja he toivovat teidän joutuvan vaikeuksiin. Heidän vihansa ja vihamielisyytensä teitä kohtaan on purkautunut heidän suustaan. Mutta vihamielisyys, jota he kätkevät sydämiinsä, on vielä suurempi. Jos ajattelette ja ymmärrätte: Me olemme selittäneet teille heidän vihamielisyyttään koskevat jakeet (olemme osoittaneet teille hyvin selvästi, mitä teidän tulee varoa)”.9
Mekan monijumalaiset yllyttivät ja pelottelivat lakkaamatta Medinan monijumalaisia, munafiqeja ja juutalaisia sekä Medinan ympäristössä asuvia heimoja. He yrittivät sammuttaa islamin valon mahdollisimman pian ja etsivät keinoja päättää rakkaan Profeettamme siunattu elämä.
Kaikkia näitä munafiqien ja monijumalaisten toimia vastaan Mestarimme Allahin Lähettiläs valitsi aina rauhan tien. Jotkut Profeetan seuralaisista ajattelivat, että oli jo aika nousta vihollista vastaan, ja rukoilivat: ”Oi Herrani! Meille ei ole mitään arvokkaampaa kuin taistella Sinun tielläsi näitä monijumalaisia vastaan. Nämä quraishilaiset monijumalaiset kielsivät Sinun Rakastettusi profeetallisuuden ja pakottivat hänet lähtemään Mekasta. Oi Allah! Sallithan meidän taistella heitä vastaan!…” Mestarimme Allahin Lähettiläs odotti kuitenkin tässä asiassa Allahin (ta‘ala) käskyä ja toimi niin kuin käskettiin. Nyt aika oli tullut. Jibrilin (‘alaihis-salam) tuomassa ilmoituksessa sanottiin: ”Taistelkaa tekin Allahin (ta‘ala) tiellä niitä vastaan, jotka käyvät sotaa teitä vastaan. Älkää kuitenkaan ylittäkö rajaa älkääkä menkö liian pitkälle. Totisesti Allah (ta‘ala) ei rakasta niitä, jotka menevät liian pitkälle. Tappakaa heidät (uskottomat), missä ikinä heidät kohtaattekin. Karkottakaa heidät, niin kuin he karkottivat teidät (Mekasta). Heidän shirkinsä fitna on pahempi kuin tappaminen. Älkää taistelko heitä vastaan Masjid al-Haramin luona, elleivät he taistele teitä vastaan siellä. Mutta jos he tappavat teitä siellä, tappakaa tekin heitä siellä. Sellainen on uskottomien rangaistus. Jos he lakkaavat kieltämästä Allahia (ta‘ala) ja käymästä sotaa, (lakatkaa tekin. Sillä) Allah (ta‘ala) on totisesti anteeksiantavainen ja armollinen.”10
Myöhemmin ilmoitetussa jakeessa sanottiin (maal-selityksen mukaan): ”Taistelkaa näitä monijumalaisia vastaan, kunnes shirkin fitnasta ei ole jäljellä jälkeäkään ja uskonto kuuluu yksin Allahille (ta‘ala) (kunnes palvotaan vain Allahia (ta‘ala)). Jos he luopuvat (shirkistä), (heitä ei kohdella vääryydellä.) Silloin vihamielisyys (rangaistus) kohdistuu vain vääryydentekijöihin.”11
Ma madahtu Muhammadan bi maqalati,
Lakin madahtu maqalati bi Muhammadin.
(En pysty ylistämään Muhammadia (‘alaihis-salam) kirjoituksellani,
vaan hänen kauttaan kirjoitukseni saa arvonsa.)
Imaami ar-Rabbani (rahmatullahi ‘alaih)