SAARTO

Saarron alku

”Oi Profeettani! Sinulle riittävät Allah ja ne uskovaiset, jotka kulkevat jälkiäsi!” Sotasaaliiden suura, 8:64

Bi‘than (profeetallisen ilmoituksen) seitsemäs vuosi… Monijumalaiset yrittivät lakkaamatta estää islamia tunkeutumasta sydämiin ja leviämästä. Siitä huolimatta muslimien määrä lisääntyi päivä päivältä. Julmuudet ja kidutus eivät kääntäneet muslimeja pois heidän valitsemaltaan tieltä; päinvastoin ne saivat heidät pitämään entistä tiiviimmin yhtä ja tiivistämään rivejään. Yksikään heistä ei luopunut uskonnostaan, eivätkä he epäröineet uhrata henkeään Mestarimme Allahin Lähettilään tähden. Kun Mekan ulkopuolella elävät heimot kuulivat tästä, niiden uteliaisuus kasvoi, ja islamin valo levisi yhä kauemmas. Kun monijumalaiset saivat tietää, että Abessiniaan lähetetyt miehet eivät olleet saavuttaneet tavoitettaan ja että Negus Ashamasta oli jopa tullut muslimi, joka suojeli muslimeja ja kohteli heitä hyvin, he raivostuivat. Kostaakseen ja hävittääkseen islamin juurineen he kokoontuivat ja tekivät tämän hirveän päätöksen: ”Missä ikinä hän onkin ja missä ikinä hänet nähdäänkin, Muhammad (‘alaihis-salam) on ehdottomasti surmattava!”

Uskottomat vannoivat tämän vahvistukseksi valan toisensa perään.

Kun Abu Talib kuuli monijumalaisten päätöksestä, hän tuli hyvin murheelliseksi. Hän oli huolissaan rakkaan, siunatun veljenpoikansa hengestä. Hän kutsui heimonsa koolle ja käski heitä suojelemaan Maailmankaikkeuden Sulttaania Quraishin monijumalaisilta. Sukulaisuuden velvoittamina Hashimin pojat yhdistivät voimansa tämän käskyn toteuttamiseksi. Tätä varten he kutsuivat Mestarimme Profeetan ja kaikki hänen seuralaisensa, jotka uskoivat häneen, Shi‘b Abi Talibiin eli Abu Talibin kortteliin, joka sijaitsee kukkulalla noin kolmen kilometrin päässä Baitullahista, Mekan pohjoispuolella. Mestarimme Allahin Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) kokosi seuralaisensa ja asettui asumaan Shi‘biin. Hashimin pojista vain Abu Lahab vastusti päätöstä suojella Mestariamme Profeettaa eikä mennyt Shi‘biin. Monijumalaiset, hänet mukaan lukien, yhdistivät voimansa ja alkoivat vaania tilaisuutta surmata Profeettamme.1

Kun monijumalaiset näkivät, että Mestarimme Profeetta ja hänen seuralaisensa olivat kokoontuneet Abu Talibin kortteliin, he kokoontuivat jälleen. Sitten he tekivät seuraavan päätöksen: ”Siihen asti, kunnes Muhammad (‘alaihis-salam) luovutetaan quraishilaisille surmattavaksi, Hashimin pojilta ei oteta tyttöjä vaimoiksi! … Heille ei anneta tyttöjä vaimoiksi! … Heille ei myydä mitään! … Heiltä ei osteta mitään! … Kukaan ei tapaa heitä eikä puhu heidän kanssaan! … Kukaan ei mene heidän koteihinsa eikä kortteleihinsa! … Heidän sovintopyyntöään ei koskaan hyväksytä! … Heitä ei koskaan säälitä! …”

He sinetöivät tämän päätöksen, jonka monijumalainen nimeltä Mansur ibn Ikrima oli kirjoittanut paperille. He ripustivat sen Kaaba al-Mu‘azzaman seinälle, jotta jokainen näkisi sen ja noudattaisi sitä.

Kun tämä tieto saavutti rakkaan Profeettamme, hän tuli kovin murheelliseksi ja esitti pyyntörukouksen. Hänen rukoukseensa vastattiin välittömästi, ja onnettoman Mansurin kädet surkastuivat hetkessä. Monijumalaiset hämmästyivät ja sanoivat: ”Katsokaa! Hashimin poikiin kohdistamamme julmuuden vuoksi Mansurin kädet ovat surkastuneet; häntä on kohdannut onnettomuus.” Sen sijaan, että he olisivat tulleet järkiinsä, he kuitenkin raivostuivat entisestään. He asettivat vartijoita Shi‘biin johtaville teille ja estivät ruoan ja vaatteiden pääsyn sinne. He kielsivät Mekkaan tulleita kauppiaita menemästä Shi‘biin ja viemästä sinne tavaroitaan ja sanoivat ostavansa ne tarvittaessa itse korkeaan hintaan. Näin he luulivat, että Shi‘bin väki kuolisi nälkään tai että Hashimin pojat katuisivat ja luovuttaisivat Mestarimme Profeetan heille. Tämä tilanne jatkui joka vuosi aina Kaaban vierailukauteen asti.

Perinteen mukaan tuona aikana ei vuodatettu verta. Siksi Hashimin pojat pystyivät menemään vapaasti Mekkaan ja tekemään ostoksia täyttääkseen koko vuoden tarpeensa. Kun joku heistä meni kauppiaan luo ostamaan tavaraa, monijumalaisten johtajat, kuten Abu Lahab ja Abu Jahl, kiiruhtivat heti paikalle ja sanoivat kauppiaille: ”Oi kauppiaat! Korottakaa hintojanne Muhammadin seuralaisille niin paljon, ettei kukaan voi kalleuden vuoksi ostaa mitään! Jos tavaranne jäävät tästä syystä myymättä, me olemme valmiita ostamaan ne kaikki.” Silloin kauppiaat pyysivät tavaroistaan korkeita hintoja, ja muslimit joutuivat palaamaan ostamatta mitään…

Tällä tiellä rakas Profeettamme, äitimme kunnianarvoisa Khadija ja kunnianarvoisa Abu Bakr as-Siddiq käyttivät kaiken omaisuutensa ja yrittivät tukahduttaa nälkäisten lasten itkun, joka kohosi taivaisiin asti. He syöttivät näille puunkuorta, ruohonjuuria ja jopa kuivuneen nahan paloja. Äidit ja isät olivat avuttomuuttaan pelkkää luuta ja nahkaa. Mestarimme Profeetta ja Profeetan seuralaiset sitoivat nälän vuoksi kiviä siunattuihin vatsoihinsa. Jos joku monijumalaisista sääli heitä ja toi heille salaa jotakin, toiset monijumalaiset hakkasivat häntä ja solvasivat häntä rajusti. Lyhyesti sanottuna kaikki kulku alueelle ja sieltä pois oli katkaistu, ja uskovaiset olivat hyvin vaikeassa tilanteessa.

Monijumalaiset odottivat turhaan, että tämä julma vaino saisi Hashimin pojat tulemaan järkiinsä ja että Abu Talib luovuttaisi Mestarimme Profeetan heille. Täysin heidän odotustensa vastaisesti Abu Talibin korttelin muslimit kuitenkin suojelivat Mestariamme Profeettaa ja tekivät kaikkensa, ettei häntä kohtaisi mikään onnettomuus. Torjuakseen mahdollisen salamurhan Abu Talib asetti vuorotellen vartijoita paikkaan, jossa Mestarimme Allahin Lähettiläs nukkui, ja varmisti, että hän saattoi nukkua kotonaan rauhassa. Mestarimme Profeetta puolestaan ei tuhlannut sekuntiakaan vaan täytti Allahin (ta‘ala) käskyä ja levitti islamia; hän ponnisteli kutsuen ihmisiä uskontoon, jotta he pelastuisivat Helvetiltä, ja jatkoi tällä tiellä kärsivällisesti neuvojaan. Jotta myös häntä kieltävät Quraishin monijumalaiset ymmärtäisivät, mitä nälkä on, Mestarimme Allahin Lähettiläs rukoili eräänä päivänä: ”Oi Allah! Auta minua antamalla myös näiden kärsiä seitsemän vuoden nälänhädän rangaistus, kuten Yusufin (Joosefin (‘alaihis-salam)) aikana oli seitsemän nälkävuotta.” Seuraavina päivinä taivaalta ei satanut pisaraakaan. Maa kärventyi kuivuudesta. Maassa ei näkynyt enää yhtäkään vihreää kasvia. Quraishin monijumalaiset eivät ymmärtäneet, mikä heitä oli kohdannut. He yrittivät välttää kuoleman syömällä nälkään kuolleiden eläinten raatoja ja haisevia koirannahkoja.

Heidän lapsensakin alkoivat huutaa ja valittaa nälkäänsä. Monet heistä kuolivat nälkään. Kun he katsoivat taivaalle, heistä näytti nälän vuoksi siltä kuin kaiken olisi peittänyt savu. He alkoivat tulla järkiinsä ja ikään kuin tajuta, miten suurta julmuutta he olivat harjoittaneet. He lähettivät Abu Sufyanin Mestarimme Profeetan luo. Abu Sufyan tuli, vannoi valan ja sanoi: ”Oi Muhammad! Sanot, että sinut on lähetetty armoksi maailmoille, ja käsket meitä uskomaan Allahiin ja kunnioittamaan sukulaisten oikeuksia. Kansasi kuitenkin menehtyy ja kuolee kuivuuteen ja nälkään. Rukoile Herraasi, että tämä onnettomuus poistettaisiin meiltä; Allah kuulee rukouksesi. Jos rukoilet näin, me kaikki uskomme! …”

”Oi Allah! Auta minua antamalla myös näiden kärsiä seitsemän vuoden nälänhädän rangaistus, kuten Yusufin (‘alaihis-salam) aikana oli seitsemän nälkävuotta!” Hadith as-sharif

Näin he jättivät julmuutensa ja kidutuksensa sikseen, joutuivat ahdinkoon ja alkoivat anoa apua Mestariltamme Allahin Lähettiläältä. Mestarimme Profeetta ei moittinut heitä heidän teoistaan, vaan kuultuaan heidän lupauksensa ”me uskomme” hän kohotti siunatut kätensä ja rukoili Janab al-Haqqia. Allah (ta‘ala) kuuli rakastettunsa rukouksen ja lähetti Mekan ylle runsaan sateen; maa sai vettä, ja kasvit alkoivat vihertää. Vaikka monijumalaiset olivat pelastuneet kuivuudelta ja nälänhädältä, he kuitenkin unohtivat lupauksensa ja pitivät itsepintaisesti kiinni epäuskostaan (kufr).

Allah (ta‘ala) julisti vastaukseksi heille lähettämissään jakeissa (maal-selityksen mukaan): ”Ei, vaan (he eivät usko Allahiin (ta‘ala) ja Muhammadiin (‘alaihis-salam); ja mitä tulee kunnianarvoisaan Koraaniin, Tuonpuoleiseen ja ylösnousemukseen) he harhailevat epäilyksissä. Odota siis (oi Minun rakastettuni!) päivää, jolloin taivas tuo esiin selvästi näkyvän savun. Tuo savu peittää kaikki ihmiset kokonaan. Se on hirvittävä rangaistus! (Ihmiset sanovat:) ’Oi Herramme! Poista meiltä tämä rangaistus, niin me uskomme.’ Kuinka he voisivat enää ajatella ja ottaa opikseen, kun heidän luokseen on jo tullut Profeetta, joka selitti heille totuudet? Sitten he käänsivät hänelle selkänsä ja sanoivat: ’Hän on toisten opettama hullu.’ Kun Me hiukan lykkäämme tätä rangaistusta, te palaatte entiseen tilaanne. Sinä päivänä, jolloin heihin tartutaan valtavalla voimalla (Badrin päivänä), Me totisesti kostamme (heille). Vannon suuruuteni kautta, että Me totisesti koettelimme ennen näitä (Quraishin monijumalaisia) myös faraon kansaa. Heidän luokseen tuli Meiltä jalo Profeetta (hän oli Musa (‘alaihis-salam)). Hän sanoi heille: ’Luovuttakaa minulle Allahin palvelijat (Israelin lapset). (Päästäkää heidät lähtemään kanssani. Vapauttakaa heidät, älkää kiduttako heitä.) Olen totisesti luotettava Profeetta, jonka Allah (ta‘ala) on lähettänyt luoksenne ilmoituksen kanssa. Älkää ylpeilkö Allahia (ta‘ala) vastaan, sillä olen tullut luoksenne selvän ihmeen ja todisteen kanssa, joka osoittaa asiani oikeaksi. Tietäkää, että turvaan Allahiin (ta‘ala), minun ja teidän Herraanne, ettette kivittäisi tai tappaisi minua; Hän suojelee minua. Jos ette halua hyväksyä minua ettekä uskoa minuun, jättäkää minut rauhaan. (En odota teiltä mitään hyvää. Kunhan edes pahuutenne ei koske minuun.)’ (Kun he eivät uskoneet vaan kielsivät hänet ja lisäksi alkoivat piinata ja sortaa häntä,) Musa (‘alaihis-salam) rukoili Allahia (ta‘ala): ’Oi Herrani! Tämä on kansa, joka pitää itsepintaisesti kiinni epäuskosta (kufr).’ Allah (ta‘ala) ilmoitti hänelle ja sanoi: ’Lähde (Egyptistä) yöllä palvelijoideni (Israelin lasten) kanssa! Kun farao ja hänen joukkonsa huomaavat teidän lähteneen, he totisesti ajavat teitä takaa. Kun olet ylittänyt meren kansasi kanssa, jätä se sellaiseksi kuin se on (älä iske sitä uudelleen sauvallasi äläkä sulje avautuneita teitä; jätä ne auki). Sillä farao ja hänen sotajoukkonsa astuvat noille teille ja hukkuvat.’”2

Saarron päättyminen

Monijumalaiset pyörsivät lupauksensa ”me uskomme” ja aloittivat sorron uudelleen. Eräänä päivänä Allah (ta‘ala) ilmoitti Profeetallemme ilmoituksen kautta, että ”Hän on päästänyt puumadon (koin) Kaabassa riippuvaan sopimuskirjoitukseen ja että tuo mato on syönyt koko kirjoituksen Allahin (ta‘ala) nimeä lukuun ottamatta”. Mestarimme Profeetta sanoi Abu Talibille: ”Oi setä! Allah (ta‘ala), minun Herrani, päästi puumadon quraishilaisten sopimuskirjoitukseen. Allahin (ta‘ala) nimeä lukuun ottamatta se ei jättänyt jäljelle mitään siihen kirjoitetusta – ei julmuutta, ei sukulaissiteiden katkaisemista eikä panettelua… Se tuhosi kaiken.”

Kun Abu Talib kysyi: ”Onko Herrasi ilmoittanut tämän sinulle?”, Mestarimme Profeetta vastasi: ”Kyllä.” Silloin Abu Talib sanoi: ”Todistan, että sinä puhut vain totta.” Hän pukeutui heti ja lähti Kaaballe. Siellä istuivat monijumalaisten johtajat. Kun he näkivät Abu Talibin tulevan, he sanoivat: ”Hän tulee varmaankin luovuttamaan Muhammadin meille! …” Kun Abu Talib saapui heidän luokseen, hän sanoi: ”Oi Quraishin väki! Veljenpoikani, joka on al-Amin (Luotettava) eikä ole koskaan valehdellut, on kertonut minulle, että puumato on syönyt koko kirjoittamanne paperin tekstin Allahin (ta‘ala) nimeä lukuun ottamatta. No niin, tuokaa se paperi, jonka kirjoititte meitä vastaan, niin näemme! Jos hänen sanansa ovat totta, vannon, että me kaikki jatkamme hänen suojelemistaan kuolemaamme asti! Ja teidän olisi nyt aika luopua tästä julmuudesta ja pahasta kohtelusta…” Kiihtyneinä monijumalaiset ottivat paperin alas Kaaban seinältä ja toivat sen. Kun Abu Talib sanoi: ”Lukekaa!”, yksi heistä avasi paperin lukeakseen sen ja näki, että koko kirjoitus oli pyyhkiytynyt pois sanoja ”Bismika Allahumma” lukuun ottamatta.3 Monijumalaiset eivät tienneet, mitä sanoa tai tehdä. Koska osa heistä luopui sopimuksesta, he lopulta lakkauttivat tämän julman saarron, joka oli kestänyt kolme vuotta, ollut täynnä unohtumattomia kärsimyksiä ja jättänyt sydämiin syviä haavoja. Vihamielisyydestään he eivät kuitenkaan luopuneet lainkaan; päinvastoin heistä tuli entistäkin julmempia. He yrittivät kaikin keinoin estää islamia leviämästä. Kaikista heidän ponnisteluistaan huolimatta islam levisi nopeasti; rakas Profeettamme Muhammad (‘alaihis-salam) teki työtä pelastaakseen ihmiset, jotka tukehtuivat tietämättömyyden ajan pimeyteen (zulmat), ja johdattaakseen heidät todelliseen autuuteen. Ne, jotka saavuttivat tämän autuuden, kiittivät saamastaan suuresta siunauksesta eivätkä koskaan lannistuneet monijumalaisten pilkan ja kidutuksen edessä. Monien sydämet, jotka näkivät Muhammadin (‘alaihis-salam) ihmeet ja muslimien lujuuden uskossaan, valaistuivat islamin valolla.

Kuun halkeaminen kahtia

Yksi Mestarimme Profeetan suurimmista ihmeistä on kuun halkeaminen kahtia. Joukko monijumalaisia, joiden joukossa olivat Abu Jahl ja Walid ibn Mughira, sanoi Mestarillemme Anteliaimman Lähettiläälle (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam): ”Jos olet todella Profeetta, halkaise kuu kahtia niin, että toinen puolisko näkyy Quaiqian-vuoren yllä ja toinen Abu Qubais -vuoren yllä!” Mestarimme Allahin Lähettiläs kysyi: ”Jos teen sen, uskotteko?” He vastasivat: ”Kyllä, silloin uskomme.” Mestarimme Allahin Lähettiläs rukoili Allahia (ta‘ala), että kuu halkaistaisiin kahtia. Jibril (‘alaihis-salam) tuli heti rakkaan Profeettamme luo ja sanoi: ”Oi Muhammad! Ilmoita mekkalaisille, että he katsovat tänä yönä ihmettä.” Mestarimme Profeetta ilmoitti, että kuu halkeaisi kahtia kuukauden neljäntenätoista yönä, täydenkuun (badr) aikaan eli silloin, kun se on täysin pyöreä ja kirkkaimmillaan, ja että ne, jotka haluavat ottaa siitä opikseen, katsokoot. Sinä yönä, kun rakas Profeettamme osoitti siunatulla sormellaan, kuu halkesi kahtia. Toinen puolisko näkyi Abu Qubais -vuoren yllä ja toinen Quaiqian-vuoren yllä. Sitten puoliskot yhdistyivät jälleen taivaalla.

Allahin Lähettiläs sanoi: ”Oi Abu Salama ibn Abdulasad ja Arqam ibn Abi’l-Arqam! Olkaa todistajia!” Sitten hän sanoi myös muille lähellään olleille seuralaisilleen: ”Olkaa todistajia!” Monijumalaiset näkivät omin silmin jälleen yhden selvän ihmeen. He eivät kuitenkaan pitäneet sanaansa eivätkä uskoneet, vaan estääkseen muitakin uskomasta he sanoivat: ”Tämä on vain Muhammadin taikuutta, jolla hän lumosi meidät! Mutta kaikkia ihmisiä hän ei voi lumota! … Kysytään muualta tulevilta ihmisiltä ja katsotaan, ovatko hekin nähneet saman tapahtuman. Jos ovat, Muhammadin väite olla Profeetta on totta. Jos eivät, se on taikuutta.” He kyselivät saapuvilta matkalaisilta ja lähettivät jopa miehiä muille seuduille kysymään. Kaikilta he kuulivat saman: ”Kyllä, sinä yönä näimme kuun halkeavan kahtia!” Silti he kielsivät sen jälleen. Kieltäjien etunenässä oli Abu Jahl. Jotta ihmiset eivät pääsisi osallisiksi uskon siunauksesta, hän turmeli sydämiä sanoen: ”Abu Talibin orvon taikuus on vaikuttanut jopa taivaaseen! …”4 Hänen kieltämisensä vuoksi Allah (ta‘ala) ilmoitti jakeet (maal-selityksen mukaan):

”Oi setä! Allah (ta‘ala), minun Herrani, päästi puumadon quraishilaisten sopimuskirjoitukseen. Allahin (ta‘ala) nimeä lukuun ottamatta se ei jättänyt jäljelle mitään siihen kirjoitetusta – ei julmuutta, ei sukulaissiteiden katkaisemista eikä panettelua… Se tuhosi kaiken.” Hadith as-sharif

”Hetki (qiyamat) on lähestynyt, ja kuu on haljennut (halkaistu kahtia). Aina kun he (Quraishin uskottomat) näkevät ihmeen (joka osoittaa Muhammadin (‘alaihis-salam) olevan Profeetta), he kääntyvät pois (ajattelemasta sitä ja uskomasta) ja sanovat: ’Tämä on jatkuvaa (lakkaamatonta, kaiken kattavaa ja voimakasta) taikuutta.’ He kielsivät (Profeetan tai ihmeen) ja seurasivat omia mielihalujaan (alemman itsensä toiveita ja himoja). Mutta jokainen asia saavuttaa määränpäänsä ja löytää paikkansa (sen, mitä kohti se on menossa). Totisesti heille (Mekan monijumalaisille) on tullut monia tärkeitä sanomia (käskyjä ja kieltoja), joiden olisi pitänyt pidättää heidät (pahasta). (Nuo käskyt ja tiedot ovat) täydellistä viisautta. Mutta lähettiläät, varoitukset ja uhkaukset eivät (heitä) koskaan hyödytä. Käänny siis sinäkin pois heistä (oi Minun rakastettuni! Jos he itsepintaisesti kieltävät). Sinä päivänä, jolloin kutsuja (Israfil (‘alaihis-salam)) kutsuu (uskottomat) johonkin ennenkuulumattomaan ja tuntemattomaan (kokoontumispaikalle (mahshar), tilintekoon), he tulevat ulos haudoistaan nöyrinä ja nöyryytettyinä silmät maahan luotuina (pelosta ja kauhusta tietämättä, minne mennä), kuin hajalleen levinneet heinäsirkat. Uskottomat kiiruhtavat (päät painuksissa) kutsujaa kohti ja sanovat: ’Kuinka raskas ja kauhea päivä tämä meille onkaan!’”5

Suokoon Herrani teillekin johdatuksen

Kun monijumalaisten muslimeille julistama kolme vuotta kestänyt saarto oli päättynyt, Mestarimme Allahin Lähettilään luo saapui joukko ihmisiä Najranista. Heitä oli noin kaksikymmentä; he olivat kuulleet islamista Abessiniaan muuttaneilta Profeetan seuralaisilta. He olivat tulleet Mekkaan oppiakseen tuntemaan islamin ja päästäkseen osallisiksi Mestarimme Profeetan näkemisen autuudesta. He tapasivat Mestarimme Allahin Lähettilään Kaaba al-Mu‘azzaman luona. He kysyivät monia asioita ja saivat kauniimpia ja täydellisempiä vastauksia kuin olivat odottaneet. Quraishin monijumalaiset tarkkailivat heitä joka puolelta. Rakas Profeettamme, joka on lähetetty armoksi maailmoille, resitoi heille joitakin Koraanin jakeita. He liikuttuivat syvästi eivätkä voineet pidätellä kyyneliään vaan itkivät. Sitten Mestarimme kutsusta he ilahtuivat suuresti, lausuivat suurella ilolla Kalima as-shahadan ja saivat kunnian tulla muslimeiksi. Kun he pyysivät lupaa palata kotiinsa, Abu Jahl tuli heidän luokseen ja lausui seuraavat loukkaavat sanat: ”Emme ole koskaan nähneet teidän kaltaisianne typeryksiä! … Istuitte vain kerran hänen vieressään, ja jo hylkäsitte uskontonne ja pidätte totena kaiken, mitä hän sanoo!” Nämä ihmiset, jotka olivat juuri saaneet kunnian kuulua Profeetan seuralaisiin, vastasivat: ”Toivomme, että Allah (ta‘ala) suo teillekin johdatuksen (hidayat) oikealle tielle. Me emme vastaa samalla mitalla siihen pilkkaan ja tietämättömyyteen, jota olette meille osoittaneet. Emmehän ole loukanneet yhtäkään oikeuttanne. Mutta tietäkää hyvin: muutaman tietämättömän sanojen takia emme koskaan menetä tätä saavuttamaamme suurta siunausta emmekä käänny pois tästä todellisesta uskonnosta.”6

Allah (ta‘ala) julisti tämän tapahtuman johdosta lähettämissään jakeissa (maal-selityksen mukaan): ”Monet niistä, joille Me annoimme Kirjan ennen tätä (Koraania), uskovat siihen (Koraaniin). Kun sitä (Koraania) resitoidaan heille, he sanovat: ’Me uskomme siihen. Epäilemättä se on totuus (joka on tullut) Herraltamme. Totisesti olimme muslimeja jo ennen sitä.’ Heille annetaan palkkio kahdesti, koska he olivat kärsivällisiä (ja lujia). He torjuvat pahan hyvällä. Siitä, mitä Me olemme antaneet heille elannoksi, he antavat (hyviin tarkoituksiin). Kun he kuulevat rumia sanoja, he kääntyvät pois niistä ja sanovat: ’Meidän tekomme kuuluvat meille ja teidän tekonne teille. Rauha (salam) teille (olkaa rauhassa meidän suhteemme). Me emme etsi tietämättömien seuraa (emmekä halua heidän ystävyyttään).’”7

VEDEN QASIDA8
Oi silmäni! Älkää vuodattako vettä sydämeni liekkeihin,
sillä näin suurta roihua ei vesi sammuta.
En tiedä, onko ohi lipuva taivas vedenvärinen,
vai onko ohi lipuvan taivaan peittänyt silmieni vesi.
Ei ihme, että miekan terävä lohdutuksesi viilteli sydäntäni,
sillä viiltoja tulee myös maahan, jossa vesi virtaa.
Haavoittunut sydämeni kertoo peläten nuolenpäästäsi9,
kuin haavoittunut, joka juo vettä varoen.
Puutarhuri antakoon ruusutarhansa tulvan valtaan, älköön rehkikö –
yksikään ruusu ei ole kasvojesi kaltainen, vaikka se tuhat ruusutarhaa kastelisi.
Yksikään kynäniekka ei voi kuvailla kasvojesi taidetta,
vaikka hän katsoisi tarkasti kuin kynä, hänet musta vesi sokaisee.
Anna ripsieni kostua poskiasi muistellessani,
ruusua toivoessa ei ole turhaa, jos piikit saavat vettä.
Surun päivänä älä kiellä viiltävää katsettasi sairaalta sydämeltäni,
onhan hyvä teko tarjota pimeänä yönä sairaalle vettä.
Oi sydän! Pyydä hänen nuolenpäätään ja lievitä erossaolon kuumetta,
olen ilman vettä; tällä kertaa minun on etsittävä tästä autiomaasta vettä.
Kaipaan huuliasi, kuten suufi kaipaa Kawtharia,
totisesti juopunut kaipaa viiniä, kun raitis nauttii vedestä.
Lakkaamatta se virtaa kohti paratiisinkaltaista asuinseutuasi,
vesi, sen täytyy olla rakastunut sypressin kaltaiseen ylvääseen.
Minun on maaduttava maaksi ja estettävä veden kulku tuolle seudulle,
en voi päästää sitä sinne, sillä se on kilpailijani, vesi.
Oi toverit! Jos kuolen kaivaten suudella hänen kättään,
tehkää mullastani kannu ja tarjoilkaa siitä rakastetulleni vettä.

”Monet niistä, joille Me annoimme Kirjan ennen tätä (Koraania), uskovat siihen. Kun sitä resitoidaan heille, he sanovat: ’Me uskomme siihen. Epäilemättä se on totuus (joka on tullut) Herraltamme. Totisesti olimme muslimeja jo ennen sitä.’” Kertomuksen suura, 28:52–53