MESTARIMME PROFEETTA, UNIVERSUMIN SULTTAANI

Hänen siunatun valonsa luominen

Ennen kaikkea muuta eli ennen kuin Hän oli luonut mitään, Allah (ta‘ala) loi rakkaan Profeettamme Muhammadin (‘alaihis-salam) siunatun valon (nur). Suurin osa tafsiriin (Koraanin selittämiseen) ja haditheihin (Profeetan (‘alaihis-salam) perimätietoon) perehtyneistä oppineistamme on sanonut: ”Janab al-Haqq loi omasta valostaan hienon ja suuren aineen. Tästä aineesta Hän loi vähitellen koko maailmankaikkeuden. Tätä ainetta kutsutaan nimellä ’Nur al-Muhammadi’. Tämä aine on kaikkien sielujen ja kappaleiden alku ja alkulähde.”

Eräänä päivänä Jabir ibn Abdullah, joka kuului kunnianarvoisiin seuralaisiin (ashab al-kiram), kysyi: ”Oi Allahin Lähettiläs! Mitä Allah (ta‘ala) loi ennen kaikkea muuta?” Hän vastasi: ”Ennen kaikkea muuta Hän loi omasta valostaan Profeettasi eli minun valoni. Silloin ei ollut vielä Lawhia (kohtalon taulua) eikä Kynää (Qalam), ei Paratiisia (Janna) eikä Helvettiä (Jahannam), ei enkeleitä, ei samawatia (taivaita), ei ardia (maata), ei aurinkoa, ei kuuta, ei ihmisiä eikä jinnejä.”

Kun Adamin (‘alaihis-salam) siunattu sydän ja ruumis luotiin, Nur al-Muhammadi asetettiin hänen kulmakarvojensa väliin. Kun hänelle annettiin sielu, Adam (‘alaihis-salam) huomasi otsassaan Venus-tähden lailla loistavan valon.

Kun Adam (‘alaihis-salam) oli luotu, hän ymmärsi innoituksen kautta, että Janab al-Haqq kutsui häntä nimellä Abu Muhammad eli Muhammadin isä. Hän kysyi: ”Oi Herrani! Miksi annoit minulle nimen Abu Muhammad?” Allah (ta‘ala) sanoi hänelle: ”Oi Adam! Nosta pääsi!” Kun Adam (‘alaihis-salam) nosti päänsä, hän näki korkeimmassa Valtaistuimessa (Arsh al-a‘la)6 valolla kirjoitettuna rakkaan Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) nimen Ahmad. Hän kysyi: ”Oi Herrani! Kuka hän on?” Allah (ta‘ala) sanoi: ”Hän on Profeetta, joka on yksi jälkeläisistäsi. Hänen nimensä taivaissa on Ahmad ja maan päällä Muhammad. Ellei häntä olisi, en olisi luonut sinua. En myöskään maata enkä taivaita.”7

Hänen valonsa siirtyminen puhtaista otsista puhtaisiin otsiin

Kun Adam (‘alaihis-salam) luotiin, rakkaan Profeettamme Muhammadin (‘alaihis-salam) siunattu valo asetettiin hänen otsaansa. Tämä valo alkoi loistaa hänen otsassaan. Kuten teoksessa Tafsir al-Mazhari kerrotaan, tämä valo siirtyi Adamista (‘alaihis-salam) lähtien siveiltä isiltä siveille äideille ja saavutti lopulta Mestarimme Profeetan. Allah (ta‘ala) ilmoitti tämän jalossa jakeessa (ayat al-karima)8, jonka merkitys on:

”Sinä eli sinun valosi on kulkenut aina maahan kumartavalta (sajda) toiselle ja siirtynyt lopulta sinuun.”9

Hadithissa on ilmoitettu: ”Allah (ta‘ala) loi ihmiset. Hän toi minut esiin ihmisten parhaasta osasta. Sitten Hän valitsi heistä parhaat (Arabiassa). Hän toi minut esiin heidän keskuudestaan. Sitten Hän valitsi huonekunnista ja perheistä parhaat ja toi minut esiin heistä. Siksi minun sieluni ja ruumiini ovat luoduista parhaat. Sukulinjani ja esi-isäni ovat ihmisistä parhaita.”

Toisessa hadithissa on ilmoitettu: ”Allah (ta‘ala) loi kaiken tyhjästä. Kaikesta luodusta Hän rakasti ihmisiä ja teki heistä arvokkaita. Ihmisistä ne, jotka Hän valitsi, Hän asetti Arabiaan. Ja Arabian valituista Hän valitsi minut. Hän asetti minut kaikkien aikojen ihmisten valituimpien ja parhaiden joukkoon. Siksi ne, jotka rakastavat Arabian ihmisiä, jotka ovat minuun sidoksissa, rakastavat heitä minun tähteni. Ne, jotka ovat vihamielisiä heitä kohtaan, ovat vihamielisiä minua kohtaan.”

Haqq ta‘ala loi Adamin,
kaunisti maailmat Adamin myötä.
Allah käski enkeleitä kumartamaan (sajda) Adamia,
Hän soi tälle anteliaasti monia siunauksia.
Hän asetti Mustafan valon tämän otsalle,
lausui: ”Tiedä, että tämä on rakkaani valo.”
Tuo valo asettui hänen otsalleen,
pysyi hänessä pitkät ajat.
Tiedä, että se siirtyi sitten Hawwan (Eevan) otsaan,
pysyi myös hänessä monet kuukaudet ja vuodet.
Set syntyi, ja valo siirtyi häneen,
hänen otsallaan se loisti.
Se saavutti myös Ibrahimin ja Ismailin –
lista olisi pitkä, jos nimeäisin kaikki muut.
Näin ketjuttuen ja yhdistyen
se ulottui Mustafaan asti.
Hän, joka tuli maailmojen armoksi, saapui;
valo saavutti hänet ja hänen luonaan pysyi.
Jos haluat pelastua Helvetin tulelta,
lausu salat rakkaudella, palavasti.

”Sinä eli sinun valosi on kulkenut maahan kumartavalta (sajda) toiselle ja siirtynyt sinuun.” Runoilijoiden suura, 26:219

Koska ensimmäinen luotu ihminen Adam (‘alaihis-salam) kantoi Muhammadin (‘alaihis-salam) hiukkasta, hänen otsassaan loisti valo. Tämä hiukkanen siirtyi kunnianarvoisaan Hawwaan ja hänestä kunnianarvoisaan Setiin, ja näin se kulki eteenpäin siveiltä miehiltä siveille naisille ja siveiltä naisilta siveille miehille. Muhammadin (‘alaihis-salam) valo siirtyi hiukkasen mukana puhtaista otsista puhtaisiin otsiin. Joka kerta kun enkelit katsoivat Adamia (‘alaihis-salam), he näkivät hänen otsassaan Muhammadin (‘alaihis-salam) valon, ja he pyysivät anteeksiantoa (istighfar) Adamille (‘alaihis-salam).

Ennen kuolemaansa Adam (‘alaihis-salam) sanoi pojalleen Setille (‘alaihis-salam): ”Poikani! Tämä otsassasi loistava valo on viimeisen Profeetan, kunnianarvoisan Muhammadin, valo. Vie tämä valo puhtaille ja siveille naisille, jotka uskovat Allahiin, ja velvoita viimeisenä tahtonasi poikasi tekemään samoin!”

Aina Muhammadiin (‘alaihis-salam) asti kaikki isät jättivät pojilleen saman viimeisen tahdon. Jokainen heistä täytti sen naimalla jaloimman ja siveimmän tytön. Kulkiessaan näiden puhtaiden miesten ja naisten otsien kautta valo saavutti lopulta todellisen omistajansa. Jos jollakulla Allahin Lähettilään esi-isistä oli kaksi poikaa tai jos heimo jakautui kahtia, Profeettamme Muhammadin (‘alaihis-salam) valo siirtyi kunniallisemmalle ja siunatummalle puolelle. Jokaisella vuosisadalla se, joka oli hänen esi-isänsä, tunnettiin kasvoissaan olevasta valosta. Hänen valoaan kantava suku oli valittu; jokaisella vuosisadalla tämän suvun jäsenellä oli erittäin kauniit ja kirkkaat kasvot. Valon ansiosta hän erottui veljistään, ja heimo, johon hän kuului, oli muita heimoja ylevämpi ja kunniallisempi.10

Eräässä hadithissaan Mestarimme Profeetta sanoi: ”Kukaan esi-isistäni ei syyllistynyt haureuteen. Allah (ta‘ala) toi minut esiin puhtaista ja hyvistä isistä ja puhtaista äideistä. Jos jollakulla esi-isistäni oli kaksi poikaa, minä olin heistä siunatumman, paremman puolella.” Tämä valo siirtyi Adamista (‘alaihis-salam) lähtien lapselta lapselle, ulottui Taruhiin ja siirtyi hänestä hänen poikaansa Ibrahimiin ja sitten tämän poikaan Ismailiin (‘alaihis-salam). Valo loisti hänen otsassaan kuin aurinko ja siirtyi sitten yhdelle hänen jälkeläisistään, Adnanille, hänestä Ma‘addille ja hänestä Nizarille. Kun Nizar syntyi, hänen isänsä Ma‘add ilahtui nähtyään valon poikansa otsassa. Hän piti suuret juhlat ja sanoi: ”Tämä juhla on vähäinen asia tuollaiselle pojalle”, ja siksi poika sai nimen Nizar, joka tarkoittaa vähäistä asiaa. Hänen jälkeensä valo kulki rengas renkaalta eteenpäin, kunnes se saavutti todellisen omistajansa, rakkaan Profeettamme, profeettojen sinetin (Khatam al-Anbiya), Muhammadin (‘alaihis-salam).

Mestarimme Profeetta sanoi hadithissa: ”Minä olen Muhammad, jonka isät ovat Abdullah, Abdalmuttalib (Shaiba), Hashim (Amr), Abd al-Manaf (Mughira), Qusai (Zaid), Kilab, Murra, Ka‘b, Luwai, Ghalib, Fihr, Malik, Nadr, Kinana, Khuzaima, Mudrika (Amir), Ilyas, Mudar, Nizar, Ma‘add ja Adnan. Aina kun kansa, josta olen lähtöisin, jakautui kahtia, Allah (ta‘ala) asetti minut varmasti parhaalle puolelle…”11

Toisessa hadithissa hän sanoi: ”Ibrahimin jälkeläisistä Allah (ta‘ala) valitsi Ismailin. Ismailin jälkeläisistä Hän valitsi Kinanan suvun. Kinanan jälkeläisistä Hän valitsi Quraishin suvun. Quraishin jälkeläisistä Hän valitsi Hashimin suvun. Hashimin jälkeläisistä Hän valitsi Abdalmuttalibin suvun. Ja heistä Hän valitsi minut.”12

Mestarimme Profeetan jalo sukulinja Adnaniin asti:

Muhammad (‘alaihis-salam) Abdullah Abdalmuttalib (Shaiba) Hashim (Amr) Abd al-Manaf (Mughira) Qusai (Zaid) Kilab Murra Ka‘b Luwai Ghalib Fihr Malik Nadr Kinana Khuzaima Mudrika (Amir) Ilyas Mudar Nizar Ma‘add Adnan

Hänen isoisänsä kunnianarvoisa Abdalmuttalib

”Poikani! Tämä otsassasi loistava valo on viimeisen Profeetan, kunnianarvoisan Muhammadin, valo. Vie tämä valo puhtaille ja siveille naisille, jotka uskovat Allahiin, ja velvoita viimeisenä tahtonasi poikasi tekemään samoin!” Adam (‘alaihis-salam)

Mestarimme Profeetta (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) kuului Hashimin poikiin (Hashimin sukuun), joka on Quraish-heimon haara. Hänen isänsä oli Abdullah. Abdullahin isä oli Shaiba. Shaiba, Profeettamme isoisä, oli syntynyt Medinassa. Shaiba oli vielä lapsi, kun hänen isänsä Hashim kuoli. Eräänä päivänä Shaiba harjoitteli ystäviensä kanssa jousiammuntaa enojensa kodin edessä Medinassa. Heitä katselleet aikuiset ihailivat Shaiban otsassa loistavaa valoa ja arvelivat hänen olevan kunnianarvoisan miehen poika.

Kun tuli Shaiban vuoro ampua, hän jännitti jousensa ja ampui nuolen maalitauluun. Kun nuoli osui keskelle, hän huudahti innoissaan: ”Olen Hashimin poika. Totta kai nuoleni osuu maaliinsa!” Hänen sanoistaan he ymmärsivät, että hän oli mekkalaisen Hashimin poika. Hashim oli tuolloin jo kuollut.

Kun eräs Abd al-Manafin pojista palasi Mekkaan, hän sanoi Hashimin veljelle Muttalibille: ”Veljenpoikasi Shaiba, joka asuu Medinassa, on hyvin viisas lapsi. Hänen otsassaan loistaa lisäksi valo, jota kaikki ihailevat. Onko oikein pitää noin arvokasta lasta erossa teistä?” Niin Muttalib meni saman tien Medinaan ja toi veljenpoikansa Shaiban Mekkaan. Niille, jotka kysyivät Mekan kaduilla, kuka lapsi oli, hän vastasi: ”Hän on palvelijani.” Siitä lähtien Shaibaa kutsuttiin nimellä Abdalmuttalib, joka tarkoittaa Muttalibin palvelijaa.13

Abdalmuttalib asui setänsä Muttalibin luona tämän kuolemaan asti. Hänen siunatusta ruumiistaan levisi myskin tuoksu. Hänen otsassaan loisti Allahin (ta‘ala) rakastetun Muhammadin (‘alaihis-salam) valo, joka levitti ympärilleen hyvää ja siunauksia. Aina kun sade jäi tulematta ja tuli kuivuus, mekkalaiset veivät hänet Thabir-vuorelle ja pyysivät häntä rukoilemaan Allahia (ta‘ala). Hän ei kieltäytynyt keneltäkään, vaan rukoili Allahilta (ta‘ala) sadetta. Allah (ta‘ala) hyväksyi hänen rukouksensa hänen otsassaan loistavan rakkaan Profeettamme valon tähden ja lähetti runsaan sateen. Näin Abdalmuttalibin arvo ja arvostus kasvoivat päivä päivältä. Mekkalaiset valitsivat hänet johtajakseen. Kukaan ei asettunut häntä vastaan, ja ne, jotka olivat hänen vallassaan, elivät rauhassa ja turvassa. Myös tuon ajan hallitsijat tunnustivat Abdalmuttalibin hyveellisyyden ja suuruuden. Vain Iranin shaahi kadehti häntä ja kantoi hänelle kaunaa sekä avoimesti että salaa. Abdalmuttalib oli hanif eli muslimi. Hän seurasi esi-isänsä Ibrahimin (‘alaihis-salam)14 uskontoa – tämä oli kulkenut ykseyden (tawhid) tiellä, uskonut Allahin olemassaoloon ja ykseyteen, ei ollut ajatellut muuta kuin Häntä ja oli ollut hanif. Tästä syystä hän ei koskaan palvonut epäjumalia eikä edes mennyt niiden lähelle.

Hänellä oli tapana rukoilla ja palvoa Allahia (ta‘ala) Kaaban ympärillä.

Zamzam

Eräänä päivänä joku sanoi hänelle unessa: ”Oi Abdalmuttalib! Nouse ja kaiva Tayyiba!” Seuraavana päivänä hän sanoi: ”Nouse ja kaiva Barra!” Kolmantena päivänä sama henkilö käski taas: ”Nouse ja kaiva Madnuna!” Unet eivät lakanneet. Kun sama henkilö neljäntenä päivänä sanoi: ”Oi Abdalmuttalib! Nouse ja kaiva Zamzam-kaivo15!”, Abdalmuttalib kysyi: ”Mikä Zamzam on? Missä se kaivo on?” Henkilö vastasi: ”Zamzam on vesi, joka ei koskaan vähene, ja sen pohjaan on mahdotonta yltää. Siitä riittää pyhiinvaeltajille, jotka saapuvat maailman joka kolkasta. Se pulppusi esiin kohdasta, johon Jibril (‘alaihis-salam) iski siivellään. Se on vesi, jonka Allah (ta‘ala) loi Ismailille (‘alaihis-salam). Se sammuttaa janoisten janon. Se saa nälkäisen kylläiseksi ja parantaa sairaan. Kerron sinulle, missä se on. On paikka, johon ihmiset heittävät uhrieläinten jäänteet. Kun olet siellä, sinne lentää punanokkainen varis.

Se kaapii maata nokallaan. Siinä, missä varis kaapii, näet myös muurahaispesän. Siellä on Zamzam.”16

Aamulla Abdalmuttalib otti poikansa Harithin mukaansa, meni Kaaban luo ja jäi jännittyneenä odottamaan. Jossain vaiheessa, kuten unessa oli sanottu, punanokkainen varis lensi paikalle, laskeutui kuopan reunalle ja alkoi nokkia maata. Maan alta tuli näkyviin muurahaispesä. Abdalmuttalib alkoi heti kaivaa siitä yhdessä poikansa kanssa. Vähän ajan kuluttua kaivon suu tuli näkyviin. Kun Abdalmuttalib näki sen, hän alkoi lausua takbiria: ”Allahu akbar, Allahu akbar!”

Quraishilaiset, jotka olivat alusta asti tarkkaan seuranneet kaivon kaivamista, sanoivat hänelle: ”Oi Abdalmuttalib! Se on isämme Ismailin kaivo. Meilläkin on siihen oikeus. Sinun täytyy ottaa meidät osallisiksi tähän työhön!” Abdalmuttalib kieltäytyi heti ja vastasi: ”Ei! Tämä on vain minulle annettu tehtävä.” Silloin quraishilaiset sanoivat: ”Olet yksin. Sinulla ei ole ketään muuta kuin ainoa poikasi. Et pysty vastustamaan meitä tällä tavoin!”

Zamzam-kaivo oli Masjid al-Haram -moskeijassa

Hän tuli hyvin murheelliseksi, koska he moittivat häntä siitä, ettei hänellä ollut sukulaisia. Hän nosti kätensä taivasta kohti ja rukoili Allahia (ta‘ala): ”Oi Herrani! Suo minulle kymmenen poikaa. Jos kuulet rukoukseni, uhraan yhden heistä Kaaban luona.”17

Abdalmuttalib ajatteli, että kaivaminen alkoi käydä vaaralliseksi ja voisi päättyä kiivaisiin yhteenottoihin. Niin hän lopetti kaivamisen ja yritti päästä sopuun.

”Zamzam saa nälkäiset kylläisiksi ja parantaa sairaat.” Hadith as-sharif

Hän ehdotti, että asia annettaisiin sovintotuomarin ratkaistavaksi. Lopulta he sopivat, että ratkaisun tekisi eräs Damaskoksessa asuva tietäjä. He lähtivät matkaan joukko Quraish-heimon arvostetuimpia miehiä mukanaan. Matkalla karavaani ei kuitenkaan päässyt enää eteenpäin veden puutteen ja polttavan kuumuuden takia. He olisivat antaneet mitä tahansa vesipisarasta. Vaikka heidän ainoa toiveensa oli löytää vettä, se oli keskellä paahtavaa autiomaata mahdotonta.

Kun kaikki olivat jo menettäneet toivonsa, Abdalmuttalib huusi: ”Tulkaa! Tulkaa! Kokoontukaa! Olen löytänyt vettä, joka riittää teille ja eläimillenne.” Kun Muhammadin (‘alaihis-salam) siunattua valoa kantava Abdalmuttalib etsi vettä, hänen kamelinsa jalka kolahti suureen kiveen, ja kun kivi liikahti, sen alta purskahti vettä. Kaikki tulivat juosten.

He joivat. Kun he olivat sammuttaneet janonsa, he virkosivat.

Quraishilaiset, jotka häpesivät Abdalmuttalibin jalomielisyyden edessä, sanoivat: ”Oi Abdalmuttalib! Nyt meillä ei ole enää mitään sinua vastaan. Sinä olet kaikkein oikeutetuin kaivamaan Zamzam-kaivon. Emme kiistele kanssasi tästä asiasta enää. Ei ole enää mitään syytä mennä sovintotuomarin luo. Palaamme kotiin.” Ja niin he lähtivät takaisin Mekkaan. Otsassaan loistavan valon ansiosta Abdalmuttalib sai kunnian kaivaa Zamzam-kaivon esiin.18

Uhrattavaksi määrätty poika

Kun Abdalmuttalib oli kaivanut Zamzam-kaivon, hänen kunniansa ja maineensa kasvoivat entisestään. Vuosia kului. Janab al-Haqq hyväksyi hänen vilpittömän rukouksensa ja soi hänelle Harithin lisäksi kymmenen poikaa ja kuusi tytärtä. Poikien nimet olivat Qusam, Abu Lahab, Abdulka‘ba, Hajl, Zubair, Abu Talib, Abdullah, Ghaidaq, Dirar ja Muqawwim (Hamza ja Abbas eivät olleet vielä syntyneet). Tyttäret olivat Safiyya, Atika, Umm al-Hakim Baida, Barra, Umaima ja Arwa. Lapsistaan Abdalmuttalib rakasti eniten Abdullahia, sillä hänen oman otsansa valo oli alkanut loistaa Abdullahin otsassa.

Eräänä päivänä hänelle sanottiin unessa: ”Oi Abdalmuttalib! Täytä lupauksesi!”

Aamulla Abdalmuttalib uhrasi pässin. Yöllä hän näki unta, jossa häntä käskettiin uhraamaan jotakin pässiä suurempaa. Aamulla hän uhrasi lehmän. Unessa häntä käskettiin jälleen uhraamaan jotakin vielä suurempaa. Hän kysyi, mikä olisi sitä suurempaa. Silloin hänelle sanottiin: ”Lupasit uhrata yhden pojistasi, jos saisit kymmenen poikaa. Täytä lupauksesi!”

Seuraavana päivänä Abdalmuttalib kokosi lapsensa yhteen ja kertoi heille vuosia sitten tekemästään rukouksesta. Sitten hän kertoi pojilleen, että hänen täytyi uhrata yksi heistä. Yksikään pojista ei vastustanut häntä. Päinvastoin he hyväksyivät asian ja sanoivat: ”Oi isämme! Täytä lupauksesi! Olet vapaa tekemään, mitä haluat.” Abdalmuttalib heitti arpaa. Arpa lankesi Abdullahille – Abdalmuttalibin rakkaimmalle pojalle, joka kantoi Allahin (ta‘ala) rakastetun Muhammadin (‘alaihis-salam) valoa. Abdalmuttalib horjui hetken, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hänen täytyi pitää Allahille (ta‘ala) antamansa lupaus. Hän otti toiseen käteensä veitsen ja toiseen rakkaan poikansa Abdullahin ja tuli Kaaban luo täyttämään Herralleen antamansa lupauksen. Kyynelehtivä isä teki kaikki valmistelut uhratakseen Abdullahin. Quraishin ylhäiset seurasivat tapahtumaa hämmästyneinä.

Eräs heistä, Abdullahin eno, sanoi: ”Oi Abdalmuttalib! Seis! Emme ikinä suostu siihen, että teurastat tämän poikasi. Jos teet sen, siitä tulee tapa quraishilaisten keskuudessa. Jokainen lupaa uhrata poikansa ja teurastaa hänet. Älä näytä sellaista esimerkkiä! Hanki Herrasi mielisuosio jollakin muulla tavalla!” Sitten hän ehdotti: ”Kysy tietäjältä, niin hän näyttää sinulle ratkaisun.”

Tämän kuultuaan Abdalmuttalib meni Khaibarissa asuvan Qutba-nimisen (tai Sajah-nimisen) tietäjän luo ja kertoi hänelle asiasta. Tietäjä kysyi: ”Kuinka suuret verirahat ihmishengestä maksetaan keskuudessanne?” Kun hänelle vastattiin, että kymmenen kamelia, hän sanoi: ”Heittäkää arpaa kymmenen kamelin ja poikasi välillä. Jos arpa lankeaa pojallesi, lisätkää kymmenen kamelia ja jatkakaa näin arvan heittämistä, kunnes arpa lankeaa kameleille.”

Abdalmuttalib palasi heti Mekkaan ja teki niin kuin tietäjä oli käskenyt. Hän heitti arpaa yhä uudelleen ja lisäsi joka kerta kymmenen kamelia. Joka kerta arpa lankesi Abdullahille. Mutta kun kamelien määrä nousi sataan, arpa lankesi kameleille. Varmuuden vuoksi hän heitti arpaa vielä kaksi kertaa. Kummallakin kerralla arpa lankesi kameleille. Abdalmuttalib uhrasi kamelit lausuen takbiria: ”Allahu akbar! Allahu akbar!” Hän ja hänen poikansa eivät ottaneet lihasta mitään. Hän jakoi kaiken lihan köyhille.19

Adamin (‘alaihis-salam) jälkeisiltä ajoilta tunnetaan myös tapaus, jossa Ismail (‘alaihis-salam) oli määrä uhrata. Koska Mestarimme Profeetan sukulinja ulottuu Ismailiin (‘alaihis-salam), hän sanoi: ”Minä olen kahden uhrattavaksi määrätyn poika.”20

Hänen isänsä kunnianarvoisa Abdullah

”Minä olen kahden uhrattavaksi määrätyn poika.” Hadith as-sharif

Kun syntyi Abdullah, joka kantoi molempien maailmojen mestarin, Profeettamme Muhammadin (‘alaihis-salam), valoa, Kirjan kansa (uskottomat, joille oli annettu taivaallinen kirja, eli juutalaiset ja kristityt) ilmoitti toisilleen: ”Viimeisten aikojen (akhir zaman) Profeetan isä on syntynyt Mekassa.” Israelin pojilla oli villasta kudottu kaapu (jubba)21, joka oli kuulunut Profeetta Yahyalle (Johannekselle) (‘alaihis-salam). Se oli ollut hänen yllään, kun hän kuoli marttyyrina, ja hänen siunattua vertaan oli siinä. Heidän kirjoissaan oli kirjoitettu: ”Kun tämä veri muuttuu tuoreeksi ja alkaa tippua, viimeisten aikojen (akhir zaman) Profeetan isä on syntynyt.” Nähtyään tämän merkin Kirjan kansa ymmärsi, että Abdullah oli syntynyt. Vaikka he kadehtivat häntä ja yrittivät monta kertaa tappaa hänet, Allah (ta‘ala) suojeli Abdullahia hänen otsassaan olevan valon tähden.

Kun Abdullah saavutti täysi-ikäisyyden, hänestä tuli hyvän moraalinsa ja komeutensa ansiosta ihmisten keskuudessa erityisen arvostettu mies. Varsinkin kun hän täytti 18 vuotta, hänen komeudestaan tuli legenda. Hänen otsansa valo loisti kuin aurinko; tytöt, jotka näkivät hänet, eivät voineet olla rakastumatta häneen. Hänen komeutensa ja maineensa kiiri aina Egyptiin asti.

Ihmiset läheltä ja kaukaa alkoivat kilpailla keskenään naittaakseen tyttärensä hänelle. Monet hallitsijat tulivat Abdalmuttalibin luo ja tarjosivat tyttäriään hänen pojalleen. He sanoivat olevansa valmiita mihin tahansa uhraukseen tämän vuoksi. Näin lähes kaksisataa tyttöä saapui Mekkaan ja tarjoutui Abdullahin vaimoksi. Mutta Abdalmuttalib torjui jokaisen heistä kohteliaasti.

Abdalmuttalib nimittäin etsi pojalleen kaikkein hienokäytöksisintä, jalosukuisinta ja kauneinta tyttöä, joka olisi hanif eli muslimi ja uskollinen esi-isien uskonnolle, jota he olivat noudattaneet Ibrahimin (‘alaihis-salam) ajoista asti.

Kun Israelin pojat ymmärsivät, ettei heidän kirjassaan mainittu viimeisten aikojen Profeetta tulisi heidän kansastaan, he vannoivat kateuksissaan tappavansa Abdullahin. Tätä varten he lähettivät Mekkaan 70 aseistettua miestä. Nämä alkoivat odottaa sopivaa tilaisuutta. Lopulta eräänä päivänä, kun Abdullah oli lähtenyt maaseudulle, he paljastivat miekkansa ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa luullen, ettei kukaan nähnyt heitä. Jumalallisen viisauden (hikmat al-ilah)22 mukaisesti eräs Abdullahin sukulaisista, Wahb ibn Abd al-Manaf, oli sinä päivänä lähtenyt muutaman ystävänsä kanssa metsästämään. He näkivät juuri silloin, miten Israelin pojat kävivät Abdullahin kimppuun. Koska Abdullah oli heidän sukulaisensa, he päättivät auttaa häntä. Vastustajia oli kuitenkin liian monta. Oli selvää, että he jäisivät alakynteen. Lopulta he päättivät yrittää puhua heille järkeä. Kun he lähestyivät heitä, he näkivät, miten suuri joukko tummien hevosten selässä ratsastavia, miekkoja kantavia miehiä, jotka eivät muistuttaneet ketään tämän maailman ihmistä, tuli salamannopeasti näkymättömästä maailmasta (ghaib), hyökkäsi takbiria huutaen Israelin poikien kimppuun, surmasi heidät kaikki ja katosi. Wahb hämmästyi ja ymmärsi, miten Abdullahia suojeltiin ja kuinka arvokas hän oli Allahin (ta‘ala) silmissä.

Kun Wahb palasi kotiinsa, hän kertoi vaimolleen tapahtuneesta. He totesivat yksissä tuumin, että Abdullah olisi heidän tyttärensä veroinen, ja päättivät antaa tyttärensä Aminan hänelle vaimoksi.

”Kun Mestarimme Profeetan isä Abdullah kuoli ennen poikansa syntymää, enkelit sanoivat: ’Oi Herramme! Lähettiläästäsi tuli orpo.’” Abdullah ibn Abbas (radiyallahu ‘anhuma)

Abdalmuttalib oli kuullut Aminan, Bani Zuhra -heimon vanhimman Wahbin tyttären, kauneudesta, siveydestä, hienotunteisuudesta ja hurskaudesta. He olivat myös sukulaisia, sillä heidän sukulinjansa yhtyivät muutamaa sukupolvea aiemmin. Hän meni Wahbin kotiin pyytämään tätä tyttöä pojalleen Abdullahille vaimoksi. Kun hän pyysi Wahbin tyttären kättä pojalleen Abdullahille, Wahb sanoi: ”Oi setäni poika! Saimme tämän tarjouksen jo ennen sinua”, kertoi hänelle tapahtumasta, jonka oli nähnyt, ja lisäsi: ”Aminan äiti näki unen. Hän kertoo, että kotiimme tuli valo, joka valaisi maan ja taivaat. Myös minä näin tänä yönä unessa esi-isämme Ibrahimin (‘alaihis-salam). Hän sanoi: ’Minä vihin Abdalmuttalibin pojan Abdullahin ja tyttäresi Aminan. Hyväksy sinäkin se!’ Tämä uni on pitänyt minua otteessaan aamusta asti. Mietin koko ajan, milloin te tulisitte.” Kun Abdalmuttalib kuuli tämän, hän sanoi: ”Allahu akbar! Allahu akbar!”

Lopulta hän vihitti 18-vuotiaan poikansa Abdullahin ja Wahbin 14-vuotiaan tyttären Aminan. Aminan ja Abdullahin avioliitosta on muitakin kertomuksia.23

Hänen siunattu valonsa siirtyy hänen äitiinsä

Kun Mestarimme Sarwar al-‘alamin (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) siunattu valo siirtyi hänen äitiinsä, sudet ja linnut ilmoittivat toisilleen ilosanoman sanoen:

”Maailmankaikkeuden Mestari, joka saapumisellaan kunnioittaa maailmaa, on tulossa; hän on maan amin24, aikojen aurinko.” Sinä yönä kaikki Kaaban epäjumalat kaatuivat kasvoilleen maahan. Paholaiset (shaitan) tulivat voimattomiksi eivätkä kyenneet tekoihinsa. Enkelit murskasivat Iblisin (paholaisten johtajan) valtaistuimen, heittivät sen mereen ja rankaisivat ja kiduttivat Iblisiä 40 päivän ajan. Sitten hän pakeni, nousi Abu Qubais -vuorelle ja huusi hirvittävästi. Kaikki Iblisin joukot, jotka kuulivat hänen huutonsa, kokoontuivat hänen ympärilleen. Hän sanoi heille: ”Voi teitä kurjia! Muhammadin (‘alaihis-salam) syntymä on lähellä. Tästä lähtien Latia ja Uzzaa ei enää palvota. Ykseyden (tawhid) valo leviää koko maailmankaikkeuteen.” Sinä yönä yksikään taikuri tai ennustaja ei kyennyt työhönsä. Ennustaminen päättyi. Heidän taikansa menettivät tehonsa. Sinä yönä maan päällä olevat kuulivat taivaasta äänen: ”Aika lähestyy, jolloin viimeisten aikojen Profeetta tulee tuhansien siunausten ja hyvien tekojen kera.”

Tuohon aikaan Mekka al-Mukarramaa koetteli nälänhätä. Ei ollut satanut vuosiin. Puissa ei ollut ainuttakaan vihreää lehteä, eikä sadosta näkynyt merkkiäkään. Ihmiset olivat ahdingossa eivätkä tienneet, mitä tehdä. Kun rakkaan Profeettamme siunattu valo siirtyi kunnianarvoisalta Abdullahilta kunnianarvoisalle Aminalle, satoi niin paljon ja satoa tuli niin runsaasti, että tuota vuotta kutsuttiin runsauden vuodeksi. Kunnianarvoisa Amina ei kokenut kipua eikä vaivaa niiden yhdeksän kuukauden aikana, jolloin hän kantoi Profeettaamme.

Kun äitimme Amina oli toisella raskauskuukaudella, hänen aviomiehensä Abdullah oli lähtenyt kauppamatkalle Damaskokseen. Paluumatkalla hän sairastui. Hän kuoli 18- tai 25-vuotiaana Dar an-Nabighassa lähellä Medinaa enojensa, Najjarin poikien, luona.25 Kun tieto saapui Mekkaan, koko kaupunki vaipui suruun.26

Kunnianarvoisa Abdullah ibn Abbas (radiyallahu ‘anhuma)27, yksi kunnianarvoisista seuralaisista (ashab al-kiram), kertoi: ”Kun Mestarimme Profeetan isä Abdullah kuoli ennen poikansa syntymää, enkelit sanoivat: ’Oi Herramme! Lähettiläästäsi tuli orpo.’ Allah (ta‘ala) sanoi: ’Minä olen hänen suojelijansa ja auttajansa.’”

Rouva Amina oli murtunut aviomiehensä kuoleman vuoksi. Hän ilmaisi surunsa tämän kuolemasta runossa:

Mitä odottamattomimmalla hetkellä kuolema hänet vei,
vaikka hän oli mitä anteliain ja armollisin.

Elefantin tapaus

”Minä olen näiden kamelien omistaja. Kaaballa on oma Omistajansa. Hän suojelee sitä.” Shaibat al-Hamd

Anteliaimman Lähettilään (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) syntymään oli noin kaksi kuukautta. Juuri silloin sattui elefantin tapaus. Abessinian kuningaskunnan Jemenin-käskynhaltija Abraha halusi estää kaukaa ja läheltä tulevia ihmisjoukkoja vierailemasta Kaabassa ja rakennutti Itä-Rooman keisarin tuella Sanaan suuren kirkon nimeltä Qullais. Hän halusi ihmisten vierailevan tässä kirkossa. Koska arabit olivat kuitenkin muinaisista ajoista asti vierailleet Kaabassa, he eivät osoittaneet tälle kirkolle mitään kunnioitusta. He suhtautuivat siihen halveksien. Yksi heistä jopa häpäisi kirkon.

Tämä suututti Abrahan, ja hän päätti hävittää Kaaban. Tätä varten hän kokosi suuren armeijan ja lähti kohti Mekkaa. Kun Abrahan armeija lähestyi Mekkaa, sotilaat alkoivat ryöstää quraishilaisten omaisuutta. He anastivat kaksisataa Abdalmuttalibin kamelia. Abdalmuttalib meni Abrahan luo ja vaati kameleitaan takaisin. Abraha sanoi: ”Tulin tänne hävittämään teidän pyhän Kaabanne. Etkö halua puolustaa sitä, vaan haluat vain kamelisi?”

Abdalmuttalib sanoi: ”Minä olen näiden kamelien omistaja. Kaaballa on varmasti myös oma Omistajansa. Hän suojelee sitä.” Abraha vastasi: ”Kukaan ei voi suojella sitä minulta!”, palautti Abdalmuttalibin kamelit ja lähetti hänet pois. Sitten hän käski armeijansa marssia kohti Kaabaa. Abrahan armeijassa oli elefantti nimeltä ”Mahmuda”. Uskottiin, että armeija voittaisi, kun elefantti kulki sen etunenässä. Nukail ibn Lebib, yksi Abrahan oppaista, kumartui suuren elefantin korvalle ja sanoi: ”Oi Mahmuda, talo, jota olet menossa hävittämään, on Allahin (ta‘ala) talo. Polvistu heti! Älä mene pidemmälle! Muuten tuhoudut!” Kun Abraha käänsi elefantin kohti Kaabaa, se polvistui eikä suostunut liikkumaan. Mutta kun se käännettiin kohti Jemeniä, se lähti juoksemaan.

Näin Abrahan armeija ei päässyt lähestymään Mekkaa eikä hyökkäämään. Allah (ta‘ala) lähetti heitä vastaan lintuparven, joita kutsutaan nimellä ababil eli vuoripääskyt. Jokainen lintu kantoi kolmea kikherneen tai linssin kokoista kiveä – yhtä nokassaan ja kahta jaloissaan. Ne pudottivat kivet Abrahan armeijan päälle. Kivet lävistivät sotilaat pystysuoraan päästä alaspäin. Jokainen sotilas, johon kivi osui, kuoli välittömästi. Kuten jalossa jakeessa on ilmoitettu, armeijasta tuli kuin syötyjä viljankorsia. Tämän nähdessään Abraha pelästyi ja halusi paeta, mutta ei pystynyt. Hän oli kivien varsinainen kohde, ja ne saavuttivat hänet. Hänen paetessaan hänen ruumiinsa hajosi kappaleiksi, ja hän kuoli. Tästä tapauksesta kerrotaan Koraanin Norsun suurassa (Surat al-Fil), jonka merkitys (maal) on: ”(Oi Lähettiläni!) Etkö ole nähnyt, miten Herrasi menetteli elefanttien omistajien kanssa (norsuilla varustautuneen Abrahan armeijan kanssa, joka halusi hävittää Kaaban)? Eikö Hän tehnyt tyhjäksi heidän juonensa (Kaaban hävittämiseksi)? Hän lähetti heitä vastaan lintuja parvittain. Jokainen linnuista heitti heitä savesta tehdyillä, tulessa kovetetuilla kivillä. Lopulta Allah (ta‘ala) teki heistä kuin koin syömää korsisilppua. (Hän teki heistä kuin matojen syömän ja silpoman viljan.)”28