KHAIBARIN VALLOITUS
Valoisassa Medinassa oli juutalaisia, jotka olivat näennäisesti muslimeja mutta todellisuudessa tekopyhiä (munafiqeja). Ennen kuin Allahin Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) muutti Medinaan, medinalaiset olivat valinneet johtajakseen Abdullah ibn Ubayy ibn Salulin. He olivat antaneet hänelle myös jalokivin koristellun kruunun. Kun Allahin Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) saapui Medinaan, medinalaiset alkoivat koko sydämestään osoittaa rakkaalle Profeetallemme kunnioitusta ja kiintymystä ja seurasivat häntä. Ibn Salul jäi arvottomana nurkkaan. Kukaan ei enää välittänyt hänestä. Silloin Ibn Salul ryhtyi kaikin voimin yrittämään Allahin Lähettilään (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) surmaamista tai hänen vahingoittamistaan. Eräänä päivänä juutalaiset kokoontuivat hänen luokseen ja laativat tätä varten suunnitelmia. He pyysivät apua Labid ibn Asimilta. Labid sanoi: ”Siinä ja siinä korttelissa asuu vanha nainen nimeltä Haira. Hän on hyvin taitava noituudessa. Etsikää hänet.” He löysivät tuon kirotun naisen ja antoivat hänelle tuhat kultadirhamia ja kymmenen kangaspakkaa. He sanoivat: ”Jos tuhoat Muhammadin, annamme sinulle paljon enemmän.” Vanha nainen pisti neuloja kyyhkysenpoikaseen, solmi lankoihin solmuja ja kietoi ne kyyhkysenpoikasen ympärille. Hän pani sen ränsistyneeseen kaivoon Medinan ulkopuolella ja sulki kaivon suun. Mestarimme Profeetta sairastui. Hänen raajansa eivät enää liikkuneet. Hänelle annettiin erilaisia lääkkeitä, mutta niistä ei ollut apua. Tätä tilaa kesti yhdeksän päivää.
Sitten Jibril (‘alaihis-salam) tuli ja kertoi, miten asiat olivat. Allahin Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) vietiin sinne. Hän avasi kaivon ja otti kyyhkysen ulos. Mutta lankojen solmuja ei saatu auki. Jibril (‘alaihis-salam) toi Mu‘awwidhatain-suurat (Sarastuksen suura ja Ihmisten suura, Surat al-Falaq ja Surat an-Nas). Hän sanoi: ”Oi Muhammad (‘alaihis-salam)! Lausu nämä suurat solmujen ylle.” Mestarimme Profeetta alkoi lausua näitä suuria. Jokaisen lausumansa jakeen myötä yksi solmu aukesi ja yksi neula irtosi. Kun hän oli lausunut suurat kokonaan (kahden suuran 11 jaetta), kaikki solmut olivat auenneet. Allahin Lähettiläs parani täysin ja sai terveytensä takaisin. Sitten hän kutsutti nuo kirotut ihmiset eteensä ja nuhteli heitä. Medinalaiset rankaisivat heitä niin, että he menehtyivät. Myös juutalainen Labid otettiin kiinni ja tuotiin Mestarimme Allahin Lähettilään eteen. Kun Mestarimme Profeetta kysyi häneltä: ”Miksi teetit tämän?”, hän vastasi: ”Rakkaudesta kultaan!” Jotkut jaloista seuralaisista sanoivat: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Jos annat luvan, lyömme tältä juutalaiselta pään poikki!” Mutta rakas Profeettamme, joka ei koskaan rangaissut ketään oman itsensä tähden, ei sallinut hänen surmaamistaan ja sanoi: ”Jumalallinen rangaistus, joka häntä lopulta odottaa, on ankarampi.”1 Medinasta karkotetut juutalaiset olivat lähteneet Arabian pohjoisosiin. Osa heistä jäi Khaibariin ja asettui sinne. Osa taas meni pohjoisessa sijaitsevaan Damaskokseen. Heidät oli karkotettu kodeistaan, koska he olivat juoninneet Mestarimme Allahin Lähettilään salamurhaa. Mutta heidän vihansa, ahneutensa ja kostonhimonsa muslimeja kohtaan ei koskaan sammunut, vaan päinvastoin kiihtyi päivä päivältä. He halusivat mahdollisimman pian tehdä lopun Allahin (ta‘ala) Rakastetun, Maailmankaikkeuden Sulttaanin, elämästä ja hävittää islamin uskonnon.
Jotkut heidän johtomiehistään sanoivat: ”Menkäämme ghatafanilaisten luo pyytämään apua ja taistelkaamme heidän kanssaan muslimeja vastaan!” Toiset sanoivat: ”Kutsukaamme avuksi myös Fadakin, Taiman ja Wadi al-Quran juutalaiset, ja ennen kuin muslimit hyökkäävät kimppuumme, hyökätkäämme heidän kaupunkiinsa ja kostakaamme kaikki, minkä voimme!” Khaibarin juutalaiset hyväksyivät nämä sanat ja kutsuivat avukseen ympäröivät juutalaisheimot ja ghatafanilaiset. Pelkästään ghatafanilaisista tuli runsaasti valiosotureita, ja Khaibarissa alettiin valmistautua. Heidän tehdessään näitä valmisteluja Maailmojen Mestari (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) sai tietää juutalaisten aikeista. Hän antoi heti kunnianarvoisalle Abdullah ibn Rawahalle kolme seuralaista ja lähetti hänet Khaibariin selvittämään, mitä siellä oli tekeillä. Abdullah ibn Rawaha ja hänen kolme toveriaan saapuivat nopeasti Khaibariin. Se oli rikas kaupunki, jossa oli kahdeksan vahvaa linnoitusta, useita pienempiä linnoja, hedelmällisiä maita ja runsaasti viinitarhoja ja puutarhoja. Kunnianarvoisa Abdullah lähetti yhden tovereistaan Shiqqin linnoitukseen, toisen Katiban linnoitukseen ja kolmannen Natatin linnoitukseen. Itse hän meni erääseen toiseen linnoitukseen. Kolmen päivän ajan he tutkivat läheltä juutalaisten tilannetta ja sotavalmisteluja. Kolmen päivän kuluttua he kohtasivat sovitussa paikassa, palasivat nopeasti Medinaan ja kertoivat Mestarillemme Profeetalle yksityiskohtaisesti valmisteluista.
”Khaibarin linnoitus valloitetaan Ali ibn Abi Talibin kautta.” Hadith as-sharif
Rakas Profeettamme käski seuralaisiaan valmistautumaan kiireesti. Hän päätti marssia Khaibariin estääkseen juutalaisia hyökkäämästä Medina al-Munawwaraan. Kuultuaan tästä päätöksestä Medinan juutalaiset hätääntyivät. Lannistaakseen muslimien mielialan he sanoivat: ”Vannomme, että jos olisitte nähneet Khaibarin linnoitukset ja sinne kokoontuneet urheat soturit, ette koskaan olisi astuneet sinne jalallanne!… Vuorten huipuilla olevia korkeatornisia linnoituksia puolustavat haarniskoidut urhot. Heidän avukseen on tullut ympäristöstä tuhansia sotilaita!… Onko teidän mahdollista valloittaa Khaibar?!…” Tähän urheat seuralaiset vastasivat: ”Allah (ta‘ala) on luvannut Rakastetulleen, että hän valloittaa Khaibarin”, ja osoittivat selvästi, etteivät koskaan pelkäisi juutalaisia. Seuralaisten päättäväisyys murehdutti ja huolestutti juutalaisia entistä enemmän. Tekopyhien johtaja Abdullah ibn Ubayy lähetti kiireesti Khaibariin viestin: ”Muhammad tulee teitä vastaan pienellä joukolla. Ei ole syytä pelätä, mutta olkaa varuillanne ja kootkaa omaisuutenne linnoituksiinne. Menkää linnoituksesta ulos heitä vastaan!” Jalot seuralaiset saivat valmistelunsa päätökseen, pyysivät perheiltään anteeksi, hyvästelivät heidät ja kokoontuivat Mestarimme Profeetan ympärille. Heitä oli kaksisataa ratsumiestä ja tuhat neljäsataa jalkamiestä. Rakkaan Profeettansa johdolla he olivat valmiita levittämään Allahin (ta‘ala) uskontoa, käymään jihadia ja saavuttamaan marttyyrin aseman. Tuolloin jotkut naiset pyysivät Mestariltamme Profeetalta tehtäviä sodassa: valmistaa ruokaa jaloille seuralaisille, hoitaa sairaita ja haavoittuneita, sitoa haavoja, valmistaa lääkkeitä ja tehdä kaikkea muuta, mihin he pystyivät. Mestarimme Allahin Lähettiläs osoitti heille armoa eikä evännyt heiltä tätä ansiota (thawab). Näin mujahidien joukkoon liittyi kaksikymmentä naismujahidia, joita johti rakkaan Profeettamme siunattu vaimo, kunnianarvoisa Umm Salama.2
Anteliaimman Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) jätti sijaisekseen Medinaan Ghifar-heimoon kuuluvan kunnianarvoisan Siba‘n ja antoi sitten käskyn marssia Khaibariin. (On myös kerrottu, että sijaiseksi jätettiin Numaila ibn Abdullah.) Matka alkoi takbir-huudoin. Ne seuralaiset, jotka eivät eri syistä voineet osallistua sotaan, ja ne, joille ei annettu lupaa, koska he olivat liian nuoria, katsoivat kaivaten Mestariamme Profeettaa sekä urheita isiään, isoisiään, setiään, enojaan ja isoveljiään ja saattoivat heitä takbir-huudoin ja rukouksin.
Kalenterissa oli hijran seitsemännen vuoden muharram-kuu. Mestarimme Profeetan pyhää lippua kantoi kunnianarvoisa Ali, ja oikeaa sivustaa komensi kunnianarvoisa ‘Umar.3 Vasemmalle sivustalle hän määräsi toisen seuralaisen. Matka sujui iloisissa merkeissä. Runoilijat ylistivät runoillaan Allahia (ta‘ala) Hänen suomistaan siunauksista, lausuivat siunauksia (salawat) rakkaalle Profeetallemme ja ylistivät kunniakkaita seuralaisia. Ja seuralaiset saivat kaiken ympärillään kaikumaan, kun he kuin juhlaan mennen huusivat yhdessä: ”Allahu akbar! Allahu akbar! La ilaha illallahu wallahu akbar!”
Jokaisella pysähdyspaikalla Maailmankaikkeuden Sulttaani rukoili: ”Oi Allah! Etsin turvaa Sinulta huolelta tulevaisuudesta ja murheelta menneestä, heikkoudelta ja velttoudelta, saituudelta, pelkuruudelta ja selän taivuttavalta velalta sekä siltä, että julmat ja vääryydentekijät saisivat vallan ylitseni!”
Kun he lähestyivät Khaibaria, rakas Profeettamme (‘alaihis-salam) pysäytti seuralaisensa. Hän kohotti kätensä ja alkoi rukoilla: ”Oi Allah, taivaiden ja sen, minkä ne varjostavat, Herra! Oi Allah, maiden ja sen, mikä niiden päällä on, Herra! Oi Allah, paholaisten ja niiden, jotka he ovat eksyttäneet, Herra! Oi Allah, tuulten ja sen, mitä ne pyörittävät, Herra! Pyydämme Sinulta tämän seudun hyvää ja hyötyä, tällä seudulla asuvien ihmisten hyvää ja hyötyä sekä kaiken tällä seudulla olevan hyvää ja hyötyä. Ja etsimme turvaa Sinulta tämän seudun pahalta, ihmisten pahalta ja kaiken siinä olevan pahalta!”
Seuralaisten huulilta kuului: ”Aamiin, aamiin.” Sitten hän sanoi seuralaisilleen: ”Edetkää lausuen Bismillah ir-Rahman ir-Rahim.”
Jalot seuralaiset, jotka olivat kokoontuneet Mestarimme Anteliaimman Lähettilään ympärille, lähtivät jälleen liikkeelle. He saapuivat lähelle Natatin linnoitusta, joka oli yksi Khaibarin vahvimmista linnoituksista.
Siellä he pystyttivät leirinsä. Oli ilta. Mestarimme Allahin Lähettilään jalo tapa oli, ettei hän hyökännyt ennen aamun koittoa ja että hän kutsui ensin islamiin. Jos tarjousta ei hyväksytty, sota alkoi. Siksi jalot seuralaiset odottivat aamua. Yksikään juutalainen ei huomannut, että islamin armeija oli saapunut. Johdettuaan aamurukouksen Maailmankaikkeuden Mestari saattoi valmistelut päätökseen ja pani mujahidit liikkeelle. Kaksisataa ratsumiestä ja tuhat neljäsataa jalkamiestä lähestyi järjestäytynein rivein Natatin linnoitusta. Juuri silloin linnoituksesta ulos viinitarhoihinsa, puutarhoihinsa ja pelloilleen töihin tulleet juutalaiset joutuivat yhtäkkiä kasvokkain islamin sotilaiden kanssa ja hämmentyivät.
He huusivat: ”Vannomme, että tämä on Muhammad (‘alaihis-salam) ja hänen armeijansa!…” ja alkoivat juosta takaisin. Nähdessään heidän tilansa rakas Profeettamme sanoi: ”Allahu akbar! Allahu akbar! Khaibar on tuhoutunut” ja toisti nämä siunatut sanat kolme kertaa. Mestarimme Profeetta (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) ilmoitti juutalaisille, että heidän oli joko tultava muslimeiksi tai antauduttava ja maksettava kharajia ja jizyaa (veroa, jonka islamilainen valtio kantaa ei-muslimialamaisiltaan); muuten seuraisi sota ja verenvuodatus. Juutalaiset menivät erään johtomiehensä, Sallam ibn Mishkamin, luo ja kertoivat hänelle tilanteen. Sallam yllytti heitä taisteluun sanoen: ”Sanoin teille aiemmin, että marssisitte Muhammadia vastaan, mutta te ette halunneet. Älkää edes nyt epäröikö taistella häntä vastaan. On parempi kuolla taistellen muslimeja vastaan kuin jäädä eloon ilman sukua ja ystäviä.” Juutalaiset kokosivat kiireesti naisensa ja lapsensa Katiban linnoitukseen, muonavarastonsa Na‘imiin ja sotilaansa Natatin linnoitukseen.
”Me profeetat emme jätä perintöä. Se, mitä jätämme jälkeemme, on almua (sadaqa) köyhille.” Hadith as-sharif
Juutalaiset vastasivat islamin armeijan tarjoukseen tulla muslimeiksi ampumalla nuolia. Mujahidit ottivat nuolet vastaan kilvillään. Rakkaan Profeettamme käskystä jouset jännitettiin, ja linnoituksen torneissa olevia juutalaisia kohti ammuttiin nuolia ”Allahu akbar!…” -huutojen kaikuessa. Nyt sota oli alkanut. Toisella puolella Maailmankaikkeuden Sulttaani ja hänen urheat seuralaisensa taistelivat levittääkseen islamia ja jotta juutalaiset tulisivat muslimeiksi ja pelastuisivat Helvetiltä. Toisella puolella olivat juutalaiset, jotka eivät ottaneet vastaan mitään neuvoa, jotka halusivat joka tilaisuudessa iskeä muslimeja selkään ja jotka itsepintaisesti kieltäytyivät näkemästä totuutta. Nähdessään, ettei viimeinen Profeetta tullut heidän kansastaan, he eivät kateuttaan halunneet hyväksyä häntä. Hänen lapsuudestaan asti he olivat turvautuneet kaikkiin juoniin, mitä ikinä keksivät, tuhotakseen rakkaan Profeettamme, mutta Allahin (ta‘ala) suojeluksen vuoksi he eivät voineet tehdä mitään.
Yli kymmenentuhatta juutalaissotilasta ampui nuolia tuhatta kuuttasataa kunniakasta mujahidia kohti. Jalot seuralaiset suojautuivat kilvillään peräkkäin lentäviltä nuolilta, ja aina tilaisuuden tullen he ampuivat maahan pudonneet nuolet takaisin juutalaisia kohti. Jotkut seuralaisista kuitenkin haavoittuivat.
Tuolloin kunnianarvoisa Hubab ibn Munzir tuli suurella kunnioituksella Mestarimme Habibullahin luo. Hän kysyi: ”Olkoon henkeni uhrattu puolestasi, oi Allahin Sanansaattaja! Eikö meidän pitäisi pystyttää päämajamme toiseen paikkaan?” Mestarimme Profeetta sanoi: ”Insha-Allahu ta‘ala, siirrämme sen illan tultua!” Mujahidit olivat joutuneet nuolten kantaman sisälle. Juutalaisten linnoituksesta ampumat nuolet ulottuivat islamin päämajan taakse asti.4 Sinä päivänä nuolitaistelua käytiin iltaan asti. Ammutut nuolet haavoittivat noin viittäkymmentä seuralaista. Illan tultua kunnianarvoisa Muhammad ibn Maslama sai tehtäväkseen etsiä päämajalle uuden paikan. Kun hän ilmoitti, että paikka nimeltä Raji‘ oli sopiva, islamin päämaja siirrettiin sinne.
Khaibarin sota
”Päivänä, jona valloitimme Khaibarin linnoituksen, Allahin Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) kielsi kesyjen aasien lihan syömisen ja mut‘a-avioliiton solmimisen.” Kunnianarvoisa Ali (radiyallahu ‘anhu)
Haavoittuneita alettiin hoitaa.5 Seuraavana päivänä urheat seuralaiset, jotka saapuivat Natatin linnoituksen eteen, taistelivat iltaan asti. Piiritys jatkui vielä kolmantena, neljäntenä ja viidentenä päivänä. Juutalaiset pysyivät koko ajan puolustuksessa. Noina päivinä rakas Profeettamme ei voinut olla muslimisoturien joukossa kahteen päivään, koska hänellä oli kova päänsärky. Ensimmäisenä päivänä hän antoi lipun kunnianarvoisalle Abu Bakrille ja toisena päivänä kunnianarvoisalle ‘Umarille. Molemmat johtivat jalojen seuralaisten joukkoja ja taistelivat juutalaisia vastaan kiivaasti, mutta linnoitusta ei onnistuttu valloittamaan. Sillä välin juutalaisten rohkeus kasvoi, ja he avasivat linnoituksen portit ja hyökkäsivät. Nyt taistelua käytiin mies miestä vastaan. Taistelu kävi entistä kiivaammaksi. Aina kun Profeettamme käski seuralaisiaan: ”Lausukaa takbir: Allahu akbar! Allahu akbar!”, he iskivät vihollista rakkaudella ja innolla takbir-huutojen kaikuessa. Jossain vaiheessa Muhammad ibn Maslaman veli Mahmud kaatui marttyyrina. Taistelut jatkuivat kiivaina iltaan asti.
Seuraavana päivänä Marhab, yksi Khaibarin kuuluisimmista komentajista, tuli ulos linnoituksesta täydessä haarniskassa. Hän oli vahva, jättiläismäinen mies, jota kukaan ei ollut aiemmin voittanut. Hän kääntyi muslimisoturien puoleen ja alkoi kerskua: ”Minä olen Marhab. Minut tunnetaan rohkeudestani ja urheudestani!” Samalla hetkellä muslimien joukosta astui esiin urhea seuralainen. Hän vastasi Marhabille: ”Minä olen Amir, joka ei pelkää syöksyä kauheimpiin ja rajuimpiin taisteluihin!” ja asettui tämän eteen. Jättiläismäinen Marhab iski kunnianarvoisaa Amiria kaikin voimin miekallaan, johon oli kirjoitettu: ”Keneen tämä koskettaa, sen se tuhoaa!” Urhea Amir nosti kilpensä silmänräpäyksessä. Kun leveä miekka osui kilpeen, siitä kuului kova ääni ja miekka jäi kiinni kilpeen.
Kunnianarvoisa Amir turvautui Luojaan ja huusi: ”Ya Allah!” ja iski miekallaan Marhabin haarniskoituja jalkoja. Heti kun miekka kosketti teräshaarniskaa, se kimposi takaisin ja osui seuralaisen omaan jalkaan. Voimakas isku katkaisi kunnianarvoisan Amirin jalan valtimon. Jalot seuralaiset juoksivat paikalle, nostivat Amirin syliinsä ja veivät hänet päämajaan hoidettavaksi. Siellä Amir (radiyallahu ‘anhu) kuitenkin saavutti marttyyrikuoleman, ja hänen siunattu sielunsa lensi korkeaan Paratiisiin.6
Taistelu jatkui kiivaana. Illan lähestyessä rakas Profeettamme ehdotti monijumalaisille ghatfanilaisille, jotka olivat tulleet neljän tuhannen sotilaan kanssa juutalaisten avuksi ja osallistuneet sotaan, että he vetäytyisivät ja palaisivat omille mailleen. Hän lupasi antaa heille vuoden sadon Khaibarin taateleista, jos he tekisivät näin. Ghatfanilaiset kuitenkin hylkäsivät tämän tarjouksen. Tämän jälkeen Maailmojen Mestari (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) määräsi seuralaisensa viettämään yön sen linnoituksen ympärillä, jossa ghatfanilaiset olivat. Ghatfanilaiset pelkäsivät, että muslimisoturit hyökkäisivät yöllä, eivätkä he saaneet nukuttua. Sinä yönä tuntemattomasta lähteestä kuului ääni, joka julisti, että ghatfanilaisten maihin oli hyökätty ja heidän perheensä ja omaisuutensa oli vallattu. Tämä toistui kolme kertaa, ja kaikki ghatfanilaiset kuuntelivat sitä kauhuissaan. Heidän komentajansa Uyayna kuuli myös saman äänen kolme kertaa, ja juuri ennen aamunkoittoa hän lähti sotilaineen kiireesti Khaibarista kotimaahansa. Aamulla juutalaiset hämmästyivät huomatessaan ghatfanilaisten lähteneen Khaibarista ilman mitään syytä, ja he joutuivat epätoivon valtaan. He katuivat katkerasti, että olivat kutsuneet heidät avukseen.
Kunnianarvoisan Alin sankariteot
Sinäkin päivänä taistelut Khaibarin edustalla jatkuivat kiivaina, mutta linnoitusta ei onnistuttu valloittamaan. Illan tullen Maailmankaikkeuden Sulttaani antoi ilosanoman: ”Huomenna annan lipun urhealle miehelle, joka rakastaa Allahia (ta‘ala) ja Hänen Lähettilästään ja jota Allah (ta‘ala) ja Hänen Lähettiläänsä myös rakastavat. Allah (ta‘ala) antaa voiton hänen kätensä kautta!”
Sinä yönä jalot seuralaiset odottivat aamua jännittyneinä. Jokainen toivoi, että lippu annettaisiin juuri hänelle, ja he rukoilivat Allahia (ta‘ala) suomaan heille tämän kunnian. Kunnianarvoisa Bilal al-Habashi lausui aamurukouksen rukouskutsun kauniilla ja koskettavalla äänellään. Rukouskutsun kaikuessa kaikki tunsivat ainutlaatuista jännitystä ja iloa; se oli jumalallista iloa, jota ei voinut koskaan saada kyllikseen. Johdettuaan seuralaisiaan aamurukouksessa rakas Profeetta nousi seisomaan. Hän käski tuoda islamin siunatun lipun. Kun pyhää lippua tuotiin, jalot seuralaiset seisoivat ja odottivat uteliaina, mitä sanoja Anteliaimman Lähettilään siunatuilta huulilta kuuluisi.
Lopulta Maailmojen Mestari sanoi: ”Vannon Allahin (ta‘ala) kautta, joka on kunnioittanut Muhammadia profeetan tehtävällä, että annan tämän lipun sellaiselle urhealle miehelle, joka ei tunne pakoa.” Sitten hän katseli siunatuin silmin seuralaisiaan ja kysyi: ”Missä Ali on?” Seuralaiset vastasivat: ”Oi Allahin Lähettiläs! Hänen silmänsä ovat kipeät.” Profeetta sanoi: ”Kutsukaa hänet luokseni.” Noina päivinä kunnianarvoisa Ali kärsi silmätaudista eikä voinut avata silmiään. Seuralaiset menivät hänen luokseen, kertoivat tilanteen, ottivat häntä siunatusta kädestä ja toivat hänet Allahin Lähettilään eteen. Maailmankaikkeuden Sulttaani rukoili Allahia (ta‘ala) kunnianarvoisan Alin parantumisen puolesta. Hän kostutti siunatut sormensa suussaan ja siveli niillä Alin silmiä. Samassa kaikki kipu katosi kunnianarvoisan Alin silmistä. Lisäksi Profeetta rukoili hänen puolestaan: ”Oi Herrani! Varjele häntä kuumuuden ja kylmyyden vaivoilta!” Sitten hän puki Alille haarniskan omin siunatuin käsin, vyötti hänet omalla miekallaan, antoi hänelle islamin valkoisen lipun ja käski: ”Taistele, kunnes Allah (ta‘ala) antaa sinulle voiton. Älä koskaan käänny takaisin!” Kunnianarvoisa Ali sanoi: ”Olkoon henkeni uhrattu puolestasi, oi Allahin Lähettiläs! Taistelen heitä vastaan, kunnes he ottavat islamin uskonnon vastaan.” Rakas Profeettamme vastasi: ”Vannon Allahin kautta, että jos Allah (ta‘ala) johdattaa sinun kauttasi oikealle tielle edes yhden heistä, se on sinulle parempi kuin se, että omistaisit monta punaista kamelia ja antaisit ne almuna (sadaqa) Allahin (ta‘ala) tiellä.”7
Kunnianarvoisa Ali lähti kohti juutalaisten linnoitusta lippu kädessään, ja jalot seuralaiset seurasivat häntä. Kun he tulivat aivan linnoituksen lähelle ja lippu pystytettiin kiven juurelle, Natatin linnoituksen portit avautuivat.
Juutalaisten hyökkäysjoukot tulivat ulos. He olivat Khaibarin valiosankareita, kaikki kaksinkertaisissa haarniskoissa ja rautaan puettuina. Yksi heistä astui kunnianarvoisan Alin eteen ja pysähtyi taistelemaan. Tämä oli Marhabin veli Harith, jolla ei ollut vertaistaan rohkeudessa. Hän hyökkäsi salamannopeasti. Kahden teräksen kalske täytti taistelukentän, ja Zulfikar (Alin miekka) laskeutui kuin salama ja erotti Harithin pään hänen ruumiistaan. Samassa ”Allahu akbar! Allahu akbar!” -huudot nousivat taivaalle. Kun Marhab kuuli veljensä kuolleen, hän ryntäsi taistelukentälle sotilaidensa kanssa ja asettui kunnianarvoisan Alin eteen. Hänelläkin oli kaksinkertainen haarniska. Kaksi miekkaa vyöllään ja suurikokoisena hän muistutti jättiläistä. Hän alkoi kerskua raivokkaasti: ”Minä olen Marhab, joka syöksyy eteenpäin ja taistelee urheasti, kun taistelut ovat kiivaimmillaan! Keihäälläni tai miekallani lävistän jopa ärjyvät leijonat!…”
Kunnianarvoisa Ali vastasi: ”Minä olen mies, jolle äiti antoi nimeksi Haidar (leijona). Olen kuin majesteettinen leijona! Olen sankari, joka kaataa sinut yhdellä ainoalla iskulla!”
”Minä olen mies, jolle äiti antoi nimeksi Haidar (leijona). Olen kuin majesteettinen leijona!” Kunnianarvoisa Ali (radiyallahu ‘anhu)
Kun Marhab kuuli sanan Haidar kunnianarvoisan Alin suusta, hänen sydämensä täytti pelko. Hän oli nimittäin nähnyt sinä yönä unta, jossa leijona repi hänet kappaleiksi. Oliko tämä mies se leijona, jonka hän oli nähnyt unessaan? Samassa jättiläismäinen Marhab hyökkäsi, ja kunnianarvoisa Ali torjui hyökkäyksen kilvellään. Sitten hän turvautui Allahiin (ta‘ala) ja sanoi: ”Ya Allah!…” ja iski Zulfikarilla epäuskoisen päähän niin voimakkaasti, että se halkaisi paksun teräskilven, jota Marhab piti Zulfikaria vastaan, sekä hänen teräskypäränsä, ja halkaisi hänen päänsä päälaesta niskaan asti. Veri syöksyi hänen kaulastaan, ja hänen jättiläismäinen ruumiinsa kaatui maahan. Zulfikarin pelottava ääni kuului koko Khaibarissa. Profeettamme sanoi: ”Iloitkaa! Nyt Khaibarin valloitus on helpottunut.” Jalot seuralaiset ihailivat kunnianarvoisan Alin urheutta, ja taivaat raikuivat huudoista ”Allahu akbar! Allahu akbar!…”
Kiivas taistelu jatkui. Kun seuralaiset taistellen lähestyivät linnoituksen portteja, eräs juutalainen iski miekallaan kunnianarvoisan Alin kilpeen. Kilpi putosi maahan, mutta aikaa sen nostamiseen ei ollut. Juutalainen ei jättänyt tilaisuutta käyttämättä, vaan nappasi kilven ja pakeni. Allahin (ta‘ala) Leijona oli tästä hyvin pahoillaan. Hätisteltyään viholliset ympäriltään Zulfikarillaan hän päätti käyttää linnoituksen porttia kilpenään. Hän sanoi: ”Bismillah ir-Rahman ir-Rahim” ja tarttui valtavan rautaportin renkaisiin. Hän repi saranat irti seinästä. Kun kunnianarvoisa Ali repi porttia irti, koko linnoitus tärisi. Tätä porttia, jota kahdeksan tai kymmenen voimamiestä ei olisi pystynyt liikuttamaan, kunnianarvoisa Ali piti yhdessä kädessään kilpenä ja jatkoi taistelua. Tämä uskomaton tapaus oli rakkaan Profeettamme ihme (mu‘jiza) ja Mestarimme kunnianarvoisan Alin ihmeteko (karamat).8
Kuusi juutalaisten urheinta voimamiestä astui hänen eteensä yksi toisensa jälkeen. Kunnianarvoisa Ali voitti heidät kaikki Allahin (ta‘ala) luvalla ja meni sitten sankarillisten ystäviensä kanssa linnoitukseen. Nyt taisteltiin linnoituksen muurien sisäpuolella. Lyhyessä ajassa ei ollut enää ketään, joka olisi voinut asettua heitä vastaan. He pystyttivät islamin lipun linnoitukseen. Näin Natat, linnoituksista vahvin, vallattiin. Rakas Profeettamme suuteli kunnianarvoisan Alin silmiä ja sanoi: ”Sen urheuden ansiosta, jota olet osoittanut, Allah (ta‘ala) ja Hänen Lähettiläänsä ovat sinuun tyytyväisiä.” Kuullessaan nämä siunatut sanat Ali itki ilosta. Kun Profeetta kysyi: ”Miksi itket?”, hän vastasi: ”Olkoon henkeni uhrattu puolestasi, oi Allahin Lähettiläs! Itken ilosta, sillä Allah (ta‘ala) ja Hänen Lähettiläänsä ovat minuun tyytyväisiä.” Tähän rakas Profeettamme sanoi: ”En vain minä, vaan myös Jibril, Mikail ja kaikki enkelit ovat sinuun tyytyväisiä.” Sillä välin neljäsataa muslimia Dawsin heimosta tuli Profeetan avuksi.9 Tämän jälkeen taistelut jatkuivat kiivaina muiden linnoitusten valloittamiseksi. Kun Khaibarin jäljellä olevat seitsemän vahvaa linnoitusta kaatuivat yksi toisensa jälkeen, juutalaiset lähettivät muun keinon puuttuessa valtuuskunnan ja pyysivät rauhaa. Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) hyväksyi tämän ehdotuksen, ja sovittiin seuraavista ehdoista: 1. Niiden juutalaisten, jotka ovat taistelleet muslimeja vastaan tässä sodassa, verta ei vuodateta. 2. Juutalaiset, jotka lähtevät Khaibarista, saavat ottaa mukaansa vain lapsensa ja yhden kamelikuorman verran välttämättömiä kotitaloustavaroita. 3. Kaikki muu irtain ja kiinteä omaisuus, kaikki aseet kuten haarniskat, miekat, kilvet, jouset ja nuolet, kaikki vaatteet heidän yllään olevia lukuun ottamatta, kankaat, kulta ja aarteet sekä kaikki eläimet kuten hevoset, kamelit ja lampaat – kaikki jää muslimeille. 4. Mitään, mikä on jätettävä muslimeille, ei saa piilottaa millään tavalla. Ne, jotka piilottavat jotakin, menettävät Allahin (ta‘ala) ja Hänen Lähettiläänsä turvan ja suojeluksen…
Kinana ibn Rabi, joka ei noudattanut näitä ehtoja vaan hautasi aarteensa maahan nahkasäkeissä, sai rangaistuksen. Saadulla sotasaaliilla ei ollut määrää eikä lukua. Khaibarin hedelmälliset maat ja taatelitarhat jäivät kokonaan islamin armeijan haltuun.10 Sillä välin ghatfanilaiset, jotka olivat palanneet kotimaahansa, tulivat takaisin Khaibariin auttaakseen juutalaisia. Kun he näkivät, että Profeetta oli valloittanut Khaibarin ja alistanut juutalaiset, he sanoivat: ”Oi Muhammad! Lupasit antaa meille vuoden sadon Khaibarin taateleista, jos lähtisimme Khaibarista. Me pidimme sanamme. Anna ne nyt meille!” Profeetta sanoi heille: ”Se-ja-se vuori olkoon teidän.” Ghatfanilaiset yrittivät uhkailla: ”Siinä tapauksessa taistelemme teitä vastaan!” Anteliaimman Lähettiläs vastasi: ”Janafa olkoon taistelukenttämme.” Janafa oli yksi Ghatfanin alueista. Kun ghatfanilaiset kuulivat tämän, he vetäytyivät peloissaan ja lähtivät omille teilleen.
Rakas Profeettamme (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) ja hänen urheat seuralaisensa olivat hyvin väsyneitä Khaibarin valloituksen jälkeen. Haavoittuneita hoidettiin, muut lepäsivät.
Zainab, juutalaisten johtajiin kuuluneen Sallam ibn Mishkamin vaimo, halusi tappaa Mestarimme Profeetan myrkyttämällä hänet. Tätä varten hän teurasti lampaan, paistoi sen ja sekoitti lihaan suuren määrän myrkkyä. Sitten hän tuli Mestarimme Anteliaimman Lähettilään luo ja sanoi tuoneensa lahjan. Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs otti sen vastaan ja kutsui seuralaisensa, ja he kaikki istuutuivat syömään yhdessä. Maailmojen Mestari otti palan paistettua lampaanlihaa, lausui ”Bismillah ir-Rahman ir-Rahim” ja laittoi sen siunattuun suuhunsa. Pureskeltuaan muutaman kerran hän otti sen heti pois suustaan ja sanoi: ”Oi seuralaiseni! Älkää koskeko tähän ruokaan! Sillä tämä lapaliha ilmoitti minulle, että se on myrkytetty.” Seuralaiset vetivät heti kätensä pois ruoasta. Kunnianarvoisa Bishr ibn Bara oli kuitenkin ehtinyt syödä palan lihaa, ja hän muuttui heti sinertäväksi ja kuoli marttyyrina. Jibril (‘alaihis-salam) tuli rakkaan Profeettamme luo ja kehotti häntä poistattamaan verta olkapäidensä välistä kuppaamalla (hijama), jotta hänen siunattuun sylkeensä sekoittuneen myrkyn vaikutus poistuisi. Näin tehtiin. Sitten myrkytetty liha haudattiin maahan. Zainab, joka oli tehnyt tämän, saatiin kiinni ja tuotiin Profeetan eteen.
”Oi seuralaiseni! Älkää koskeko tähän ruokaan! Sillä tämä lapaliha ilmoitti minulle, että se on myrkytetty.” Hadith as-sharif
Profeetta kysyi häneltä: ”Myrkytitkö sinä tämän paistetun lampaan?” Hän tunnusti: ”Kyllä, minä myrkytin sen!” Mestarimme Profeetta kysyi: ”Miksi halusit tehdä näin?” Hän vastasi: ”Tapoit mieheni, isäni ja setäni. Sanoin itselleni: ’Jos hän todella on profeetta, Allah ilmoittaa sen hänelle. Jos ei ole, myrkky vaikuttaa häneen ja hän kuolee. Näin pääsemme hänestä eroon.’” Jalot seuralaiset olivat hyvin murheissaan tästä tapauksesta. Kun he kysyivät: ”Olkoon henkemme uhrattu puolestasi, oi Allahin Lähettiläs! Surmaammeko hänet?”, Maailmojen Mestari, joka antoi anteeksi jokaisen omaa henkilöään kohtaan tehdyn loukkauksen, antoi anteeksi myös hänelle. Nähtyään tämän suuren armon Zainab lausui uskontunnustuksen (kalimat ash-shahada) ja kääntyi muslimiksi.11 Khaibarissa saatujen sotasaaliiden ja vankien joukossa oli Safiyya, Huyay ibn Akhtabin tytär. Ylipäällikölle kuuluvana osuutena hänet annettiin Mestarimme Profeetalle. Maailmojen Mestari vapautti vankinsa. Safiyya liikuttui tästä syvästi, lausui uskontunnustuksen koko sydämestään ja kääntyi muslimiksi. Rakas Profeettamme iloitsi tästä suuresti ja ilahdutti äitiämme Safiyyaa kunnioittamalla häntä avioliitolla. Näin kunnianarvoisasta Safiyyasta tuli uskovien äiti. Häät pidettiin Sahban alueella, ja hääateriana (walima) tarjottiin meloneja ja taateleita.12
Äitimme kunnianarvoisan Safiyyan siunattujen silmien ympärillä oli mustelma.
Kun rakas Profeettamme kysyi: ”Mikä tämä jälki on?”, hän kertoi: ”Eräänä yönä näin unta, että kuu laskeutui taivaalta ja tuli syliini. Kun kerroin siitä miehelleni Kinanalle, hän sanoi: ’Sinä haluat tulla sen arabien kuninkaan vaimoksi, joka on tulossa meitä vastaan!’ ja löi minua silmään, ja kuten näet, siihen tuli mustelma.” Khaibarin valloituksen jälkeen juutalaiset sanoivat Mestarillemme Profeetalle: ”Oi Muhammad! Me lähdemme Khaibarista. Mutta osaamme hyvin maanviljelyn sekä peltojen, viinitarhojen ja puutarhojen hoidon. Jos haluat, vuokraa nämä hedelmälliset maat meille. Me viljelemme niitä ja annamme sinulle puolet sadosta!” Rakas Profeetta ja hänen seuralaisensa eivät ehtineet itse viljellä maita. He ponnistelivat islamin uskonnon levittämiseksi ja tekivät lakkaamatta, yötä päivää, työtä Allahin tiellä taistelemisen (jihad fi sabilillah) puolesta.13 Mestarimme Profeetta oli tyytyväinen tarjoukseen ja sanoi: ”Sillä ehdolla, että voimme karkottaa teidät milloin haluamme.” Juutalaiset hyväksyivät tämän ja alkoivat viljellä Khaibarin maita.14 Mestarimme Profeetta ja hänen seuralaisensa palasivat voitokkaina Medinaan. Noina päivinä viimeiset Abessiniaan muuttaneista seuralaisista, joiden joukossa oli Umm Habiba (radiyallahu ‘anha), nousivat Ja‘far ibn Abi Talibin johdolla kahteen laivaan, jotka Negus oli heille järjestänyt, ja nousivat maihin Jarin satamassa. Sieltä he saapuivat kamelien selässä Medinaan. Mestarimme Profeetta iloitsi suuresti nähdessään, että hänen seuralaisensa, jotka olivat muuttaneet Abessiniaan kaksitoista vuotta aiemmin, palasivat nyt Ja‘far ibn Abi Talibin johdolla. Hän suuteli kunnianarvoisan Ja‘farin otsaa, syleili tätä ja sanoi:
”En tiedä, kummasta iloitsen enemmän: Khaibarin valloituksesta vai Ja‘farin tulosta. Teidän hijranne on kaksinkertainen: olette muuttaneet sekä Abessiniaan että minun kotikaupunkiini.” He luovuttivat Allahin Lähettiläälle lahjat ja kirjeen, jotka Negus Ashama oli lähettänyt. Samana vuonna pidettiin myös Profeetan häät äitimme Umm Habiban kanssa. Äitimme Umm Habiba oli tuolloin kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäinen. Khaibarin sotasaalis jaettiin kaikille niille jaloille seuralaisille, jotka olivat olleet mukana Hudaibiyan sopimusta solmittaessa, niille, jotka osallistuivat Khaibarin sotaan, Abessiniasta muuttaneille seuralaisille sekä Dawsin heimolle, joka osallistui valloitukseen.15
Khaibarin valloituksen myötä kaikki Arabian niemimaan juutalaiset olivat nyt Mestarimme Profeetan vallan alla. Heillä ei ollut enää mitään mahdollisuutta auttaa monijumalaisia. Ympäröivät heimot ja valtiot ymmärsivät, että muslimeilla, jotka olivat vallanneet aseidensa ja sotilaidensa vuoksi valloittamattomalta näyttäneen Khaibarin linnoituksen, oli suuri voima, ja ne alkoivat pelätä islamin valtiota. Mekan monijumalaiset vaipuivat Khaibarin valloituksen vuoksi suureen suruun ja epätoivoon. Tämän valloituksen jälkeen monet heimot, niin suuret kuin pienetkin, tulivat Medinaan kääntyäkseen muslimeiksi ja saivat kunnian liittyä jaloihin seuralaisiin – jopa ghatfanilaiset… Ne heimot, jotka eivät halunneet alistua, saatiin alistumaan lähettämällä heitä vastaan joukkoja.