UHUDIN TAISTELU
Oli hijran kolmas vuosi, shawwal-kuu… Mekan monijumalaiset eivät ottaneet opikseen Badrin taistelussa kärsimästään tappiosta, eivätkä he pystyneet mitenkään unohtamaan sen tuottamaa tuskaa. Quraish oli menettänyt tässä sodassa monia merkittävimmistä miehistään. Lisäksi heitä raivostutti se, että Damaskoksen kauppareitti oli joutunut muslimien hallintaan.
Abu Sufyanin johtama kauppakaravaani palasi Mekkaan sadan prosentin voitolla. Koska suurin osa niistä, jotka olivat sijoittaneet siihen pääomaa, oli kuollut Badrin taistelussa, karavaanin voittoa säilytettiin Dar an-Nadwa -nimisessä rakennuksessa, johon monijumalaiset kokoontuivat tekemään päätöksiä.
”Uhud rakastaa meitä, ja me rakastamme Uhudia.” Hadith as-sharif
Safwan ibn Umayya, Ikrima ibn Abi Jahl, Abdullah ibn Rabia ja muut, jotka olivat menettäneet Badrissa isänsä, veljensä, miehensä ja poikansa, kääntyivät Abu Sufyanin puoleen ja sanoivat: ”Muslimit surmasivat johtajamme. He tuhosivat meidät. Nyt on tullut aika kostaa heille. Varustetaan armeija karavaanin voitolla. Hyökätään Medinaan ja kostetaan.”
Koska Abu Jahlin, ‘Utban ja Shaiban kaltaiset raivokkaat uskottomat oli jo surmattu, monijumalaisten johdossa oli Abu Sufyan, joka ei ollut vielä muslimi. Damaskoksen-kaupasta oli ansaittu satatuhatta kultakolikkoa. Puolet siitä oli pääomaa ja puolet voittoa. Pääoma jaettiin heti omistajilleen, ja voitto jaettiin kahtia: toisella puolella hankittiin aseita ja toisella koottiin sotilaita. Lisäksi rahaa annettiin runoilijoille ja puhujille. Puhujat ja runoilijat lausuivat runoja ja valitusvirsiä kiihottaakseen kansaa ja yllyttääkseen sitä sotaan, ja naiset säestivät heitä tamburiineja ja rumpuja soittaen. Monijumalaiset, joiden tavoitteena oli karkottaa muslimit Medinasta, raivata rakas Profeettamme tieltään ja tuhota islam, kiersivät myös ympäröivien heimojen luona keräämässä sotilaita.
Lopulta Mekassa saatiin valmiiksi suuri, 3000 miehen armeija. Heistä 700 oli haarniskoituja ja 200 ratsumiehiä, ja lisäksi heillä oli 3000 kamelia. Tätä suurta armeijaa, jonka mukana kulki myös soittajia ja naisia, johti Abu Sufyan. Hänen vaimonsa Hind oli naisten johdossa ja yllytti monijumalaisia sotaan äärimmäisen kiihkeästi. Hän oli näet menettänyt Badrin taistelussa isänsä ja kaksi veljeään. Hän ei voinut unohtaa tätä tuskaa, ja niille, jotka eivät halunneet naisten osallistuvan sotaan, hän sanoi vaientaen heidät: ”Muistakaa Badrin taistelu! Te pakenitte Badrista päästäksenne naistenne ja lastenne luo!… Tästä lähtien ne, jotka haluavat paeta, kohtaavat meidät edessään!…” Näin hän yllytti Quraishia sotaan kaikin voimin.1
Monijumalainen Jubair ibn Mut‘im omisti Wahshi-nimisen orjan, joka oli erittäin taitava keihäänheittäjä. Hän oli tarkka-ampuja, joka osui aina siihen, mihin heitti. Koska kunnianarvoisa Hamza oli surmannut Badrissa Hindin isän ‘Utban ja Jubairin isänpuoleisen sedän Tuaiman, Hind ja Jubair paloivat hirvittävästä kostonhalusta häntä kohtaan. Jubair sanoi orjalleen Wahshille:
”Jos tapat Hamzan, vapautan sinut!” Hind puolestaan sanoi Wahshille: ”Jos tapat hänet, annan sinulle paljon kultakolikoita ja jalokiviä!”2
Saatuaan kaikki valmistelunsa päätökseen Quraishin armeija avasi lippunsa: yhden se antoi Talha ibn Abi Talhalle, toisen eräälle ahabishien miehelle ja kolmannen Uwaifin pojalle Sufyanille.
Valmistelut Mekassa olivat päättyneet. Kunnianarvoisa Abbas lähetti heti luotettavan henkilön mukana kirjeen Medinaan. Siinä hän kertoi, että monijumalaiset olivat koonneet kolmentuhannen miehen armeijan, josta seitsemänsataa oli haarniskoituja ja kaksisataa ratsumiehiä, ja että heillä oli kolmetuhatta kamelia ja lukemattomia aseita. Hän kertoi armeijan olevan juuri lähdössä liikkeelle ja pyysi ryhtymään toimenpiteisiin heitä vastaan.
Silloin Mestarimme Profeetta (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) antoi muutamille seuralaisilleen tehtäväksi tutkia tilannetta. Nämä seuralaiset lähtivät kohti Mekkaa. Matkalla he kuulivat, että monijumalaisten armeija oli jo lähestymässä, ja ryhtyivät hankkimaan tietoja. Saatuaan tehtävänsä nopeasti päätökseen he palasivat kiireesti Medinaan. Se, mitä he olivat nähneet ja saaneet selville, vastasi kirjeen tietoja.
Maailmojen Mestari aloitti välittömästi valmistelut. Lisäksi hän asetti vartijoita Medinan ympärille, jottei vihollinen pääsisi yllättämään. Profeetan seuralaiset kokoontuivat ja saivat valmistelunsa päätökseen lyhyessä ajassa. Hyvästeltyään kotiin jääneet ja pyydettyään toisiltaan anteeksi he kokoontuivat Mestarimme, Profeettojen Sulttaanin, ympärille.
Tuo päivä oli perjantai. Mestarimme Profeetta johti seuralaistensa perjantairukouksen. Khutbassa hän korosti, kuinka tärkeää on käydä jihadia Allahin (ta‘ala) uskonnon levittämiseksi ja taistella Allahin tiellä. Hän kertoi ilosanoman, että ne, jotka kuolevat tämän asian puolesta, ovat marttyyreja ja pääsevät Paratiisiin. Hän ilmoitti, että Allah (ta‘ala) auttaa niitä, jotka pysyvät lujina vihollisen edessä ja kestävät vaikeudet.
Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs kertoi kunnianarvoisille seuralaisilleen haluavansa neuvotella heidän kanssaan siitä, missä taistelu tulisi käydä, ja kertoi heille unen, jonka hän oli nähnyt sinä yönä. Hän sanoi: ”Unessani näin itseni vahvassa haarniskassa. Näin Zulfikar-miekkani terään tulleen loven, näin teurastetun lehmän ja sen jälkeen näin, kuinka tuotiin pässi.” Hänen seuralaisensa kysyivät: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Miten tulkitset tämän unen?” Hän vastasi: ”Vahvan haarniskan pukeminen on merkki, joka viittaa Medinaan, Medinaan jäämiseen. Pysykää siellä…
Se, että näin miekkani terään tulleen loven, on merkki siitä, että kärsin vahinkoa. Teurastettu lehmä on merkki siitä, että osa seuralaisistani kaatuu marttyyreina. Ja pässi, joka tuotiin sen jälkeen, on merkki, joka viittaa sotilasosastoon, jonka Janab al-Haqq, jos Allah suo (inshallah), tuhoaa.”
Toisen kertomuksen mukaan hän sanoi: ”Unessani iskin miekkani maahan, ja sen terä katkesi. Tämä on merkki siitä, että Uhudin päivänä osa seuralaisistani kaatuu marttyyreina. Iskin miekkani uudelleen maahan, ja se palasi entiselleen ehjäksi ja suoraksi. Tämä on merkki siitä, että Allahilta (ta‘ala) tulee voitto (fath) ja että uskovat kokoontuvat yhteen.”
Asioissa, joista hänelle ei ollut annettu ilmoitusta, Allahin Lähettiläs neuvotteli tavallisesti seuralaistensa kanssa ja toimi sen mukaisesti. Siitä, missä vihollinen tulisi kohdata, jotkut seuralaiset sanoivat: ”Jäädään Medinaan ja käydään puolustussotaa.” Tämä ehdotus vastasi myös Mestarimme Profeetan toivetta. Seuralaisten vanhimmat, kuten kunnianarvoisa Abu Bakr, kunnianarvoisa ‘Umar ja Sa‘d ibn Mu‘az (radiyallahu ‘anhum), olivat samaa mieltä kuin Mestarimme Profeetta. Mutta nuoret ja urheat seuralaiset, jotka eivät olleet päässeet mukaan Badrin taisteluun, olivat hyvin harmissaan siitä, etteivät olleet olleet mukana tuossa sodassa, aina kun he kuulivat Mestariltamme Profeetalta Badriin osallistuneiden seuralaisten ansaitsemasta palkkiosta ja ansiosta (ajr ja thawab3) sekä Badrin marttyyrien saavuttamista korkeista asemista. Siksi he halusivat kohdata vihollisen Medinan ulkopuolella ja taistella rinta rintaa vasten. Heidän joukossaan olivat kunnianarvoisa Hamza, Nu‘man ibn Malik ja Sa‘d ibn Ubada. Kunnianarvoisa Haisama pyysi puheenvuoroa ja sanoi: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Quraishin monijumalaiset ovat koonneet sotilaita eri arabiheimoista. He nousivat kameliensa ja hevostensa selkään ja tunkeutuivat maillemme. He piirittävät meidät koteihimme ja linnoituksiimme ja palaavat sitten takaisin. Selkämme takana he puhuvat meistä kaikenlaista. Tämä lisää heidän rohkeuttaan, ja he järjestävät uusia hyökkäyksiä. Jos emme nyt lähde heitä vastaan, muutkin arabiheimot alkavat tähytä meihin. Toivon, että Allah (ta‘ala) suo meille voiton monijumalaisista.
Jos taas käy toisin, se tarkoittaa marttyyriutta; Badr jätti minut siitä paitsi. Ja minä kaipasin sitä niin kovasti. Kun poikani kuuli, että halusin osallistua Badrin taisteluun, hän veti kanssani arpaa. Hän oli minua onnekkaampi; hän saavutti marttyyriuden kunnian.
Oi Allahin Sanansaattaja! Kaipaan marttyyrikuolemaa niin kovasti. Viime yönä näin unessa poikani kauniissa olomuodossa. Hän käyskenteli Paratiisin puutarhojen ja jokien keskellä ja sanoi minulle: ’Liity Paratiisin asukkaiden joukkoon! Olen saavuttanut sen totuuden, jonka Allah (ta‘ala) lupasi!’
Oi Allahin Sanansaattaja! Vannon Allahin kautta, että tänä aamuna aloin toivoa hartaasti pääseväni poikani toveriksi Paratiisiin. Olen myös jo vanha. Minulla ei ole muuta toivetta kuin päästä Herrani luo.
Olkoon henkeni uhrattu puolestasi, oi Allahin Sanansaattaja! Rukoile Allahia (ta‘ala), että tulisin marttyyriksi ja saisin kunnian olla poikani toveri Paratiisissa!” Näin hän anoi. Mestarimme Profeetta ei torjunut hänen pyyntöään, vaan rukoili (du‘a), että hänestä tulisi marttyyri.
Nähtyään, että enemmistö oli tätä mieltä, rakas Profeettamme päätti kohdata vihollisen Medinan ulkopuolella. Silloin hän sanoi: ”(Oi seuralaiseni!) Jos olette kärsivällisiä ja lujia, Janab al-Haqq suo teille tälläkin kertaa apunsa. Meidän tehtävämme on osoittaa päättäväisyyttä ja intoa!”
Johdettuaan iltapäivärukouksen (asr) Maailmankaikkeuden Sulttaani meni siunattuun kotiinsa. Hänen jälkeensä sisään tulivat luvan pyydettyään kunnianarvoisa Abu Bakr ja kunnianarvoisa ‘Umar. He auttoivat Mestariamme Rasul al-Akramia (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) kietomaan turbaanin päähänsä ja pukemaan haarniskan ylleen. Mestarimme vyötti miekkansa ja asetti kilven selkäänsä.
”Älkää herjatko seuralaisiani! Vaikka antaisitte almuna kultaa Uhud-vuoren verran, se ei vastaisi palkkiota (thawab), jonka he saivat kourallisesta ohraa antamastaan almusta!” Hadith as-sharif
Sillä välin Profeetan seuralaiset olivat kokoontuneet ulos ja odottivat Mestariamme Profeettaa. Ne, jotka olivat halunneet jäädä Medinaan käymään puolustussotaa, sanoivat muille: ”Allahin Lähettiläs ei halunnut lähteä Medinasta. Hän suostui siihen teidän sanojenne vuoksi. Allahin Lähettiläs saa kuitenkin käskynsä Allahilta (ta‘ala). Jättäkää tämä asia hänelle. Tehkää niin kuin hän käskee.” Toiset katuivat tekoaan. He sanoivat: ”Emme saa vastustaa Rasul al-Akramia”, ja luopuivat kannastaan. Kun rakas Profeettamme tuli ulos siunatusta kodistaan, he menivät hänen luokseen ja sanoivat anteeksi pyytäen: ”Olkoon henkemme uhrattu puolestasi, oi Allahin Sanansaattaja! Tee niin kuin haluat. Jos haluat jäädä Medinaan, jäämme. Pyydämme Janab al-Haqqilta suojelua siltä, että vastustaisimme käskyäsi.”
Mestarimme Habib al-Akram vastasi: ”Profeetta ei riisu ylleen pukemaansa haarniskaa taistelematta, ennen kuin Janab al-Haqq ratkaisee kiistan hänen ja hänen vihollistensa välillä. Neuvoni teille on tämä: jos teette niin kuin käsken ja olette kärsivällisiä ja lujia lausuen Allahin (ta‘ala) nimeä, Allah (ta‘ala) auttaa teitä…”
Sillä välin kunnianarvoisa Amr ibn Jamuh sanoi kotonaan neljälle pojalleen: ”Poikani! Ottakaa minutkin mukaan tälle sotaretkelle!” Pojat yrittivät taivutella isäänsä sanoen: ”Isä! Jalkasi vuoksi Allah (ta‘ala) on vapauttanut sinut tästä velvollisuudesta. Allahin Lähettiläskin on vapauttanut sinut. Sinun ei tarvitse lähteä jihadiin. Me menemme sinun sijastasi!” Kunnianarvoisa Amr kuitenkin sanoi: ”Hävetkää, te pojat! Badrin taistelussa estitte minua samoin sanoin ansaitsemasta Paratiisia. Aiotteko viedä minulta tämänkin retken?…” Sitten hän meni rakkaan Profeettamme luo ja sanoi: ”Olkoon henkeni uhrattu puolestasi, oi Allahin Sanansaattaja! Poikani haluavat estää minua osallistumasta tähän taisteluun tekosyihin vedoten. Vannon Allahin kautta, että haluan lähteä kanssasi ja saada kunnian päästä Paratiisiin. Oi Allahin Sanansaattaja! Etkö pidä sopivana, että taistelisin Allahin tiellä, kaatuisin marttyyrina ja kulkisin Paratiisissa näillä ontuvilla jaloillani?” Mestarimme vastasi: ”Kyllä, pidän sitä sopivana.” Kunnianarvoisa Amr ibn Jamuh ilahtui suuresti, valmistautui ja liittyi armeijaan.4
Abdullah ibn Umm Maktum jätettiin Medinaan johtamaan rukouksia.5
Sanansaattajien Sulttaani valmisti kolme lippua. Yhden hän antoi Hubab ibn Munzirille, toisen Usaid ibn Hudairille ja kolmannen Mus‘ab ibn Umairille. Noin tuhannen miehen armeijassa oli kaksi ratsumiestä ja sata haarniskoitua.6
Perjantaina iltapäivärukouksen (asr) jälkeen rakas Profeettamme (‘alaihis-salam) lähti takbir-huutojen ”Allahu akbar!” kaikuessa kohti Uhudia, ikään kuin he olisivat menossa juhlaan. Armeijan edellä kulkivat haarniskoihin pukeutuneina kunnianarvoisa Sa‘d ibn Ubada ja Sa‘d ibn Mu‘az. Muhajirit olivat oikealla ja ansarit vasemmalla puolella.
Matkalla he kohtasivat kuudensadan juutalaisen sotilasosaston. Nämä olivat tekopyhien (munafiq) johtajan Abdullah ibn Ubayy ibn Salulin liittolaisia ja halusivat liittyä islamin armeijaan. Mestarimme Profeetta kysyi: ”Ovatko he kääntyneet muslimeiksi?” He vastasivat: ”Eivät, oi Allahin Sanansaattaja.” Silloin Mestarimme sanoi: ”Menkää ja sanokaa heille, että he palaavat takaisin. Emme pyydä uskottomien apua monijumalaisia vastaan.” Mestarimme Allahin Lähettiläs (‘alaihis-salam) saapui Medinan ja Uhudin välillä sijaitsevaan paikkaan nimeltä Shaikhain. Sinne he jäivät yöksi. Aurinko ei ollut vielä laskenut. Armeijassa oli myös joitakin seuralaisia, jotka olivat vielä lapsia, mutta paloivat halusta taistella vihollista vastaan ja saavuttaa marttyyrin aseman. Kun rakas Profeettamme tarkasti siellä armeijan, hän huomasi joukossa noin seitsemäntoista lasta.
Yksi heistä, Rafi‘ ibn Khadij, yritti näyttää pidemmältä nousemalla varpailleen. Kun kunnianarvoisa Zuhair sanoi: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Rafi‘ on taitava jousiampuja”, hänet hyväksyttiin armeijaan. Tämän nähtyään Samura ibn Jundub sanoi: ”Minä voitan Rafi‘n painissa, joten haluan minäkin osallistua retkeen.” Mestarimme Profeetta hymyili ja antoi heidän painia keskenään. Kun kunnianarvoisa Samura voitti Rafi‘n painissa, hänetkin otettiin muslimisotureiden riveihin. Muut lapset lähetettiin takaisin Medinaan suojelemaan sinne jääneitä.7
”Profeetta ei riisu ylleen pukemaansa haarniskaa taistelematta, ennen kuin Janab al-Haqq ratkaisee kiistan hänen ja hänen vihollistensa välillä.” Hadith as-sharif
Iltarukouksen ja yörukouksen rukouskutsun (adhan) lausui Bilal al-Habashi koskettavalla äänellään. Rakas Profeettamme johti rukouksen. Sitten hän asetti Muhammad ibn Maslaman viidenkymmenen miehen osaston päälliköksi ja käski heidän vartioida aamuun asti. Profeetan seuralaiset vetäytyivät lepäämään. Sinä yönä kunnia vartioida Allahin Lähettilään vuoteen äärellä annettiin kunnianarvoisalle Zakwanille.
Samaan aikaan vihollisarmeija sai tietää, että islamin armeija lepäsi Shaikhainissa. Se lähetti Ikriman johtaman ratsuosaston tiedustelemaan. Ikrima, joka ei ollut vielä muslimi, lähestyi osastoineen islamin armeijaa aina Harra-nimiseen paikkaan asti, mutta vetäytyi muslimisotureiden vartioita peläten. Aamunkoiton jälkeen Maailmojen Mestari herätti seuralaisensa. He saapuivat Uhud-vuorelle. Täällä kaksi armeijaa saattoi nähdä toisensa. Bilal al-Habashi lausui aamurukouksen rukouskutsun liikuttavalla äänellään, joka kosketti sieluja ja sulatti sydämet. Täysin aseistetut muslimisoturit suorittivat rukouksen yhteisesti (jama‘at) rakkaan Profeettamme johdolla. He esittivät pyyntörukouksiaan (du‘a). Maailmankaikkeuden Sulttaani puki ylleen toisen haarniskan ja laittoi kypärän siunattuun päähänsä.
Sillä välin tekopyhien johtaja Abdullah ibn Ubayy sanoi: ”Olemmeko tulleet tänne vain tullaksemme tapetuiksi? Miksi emme ymmärtäneet tätä heti alussa?” Hän erkani islamin armeijasta ja palasi Medinaan noin kolmensadan tekopyhän kanssa.
Yksimielisiä uskovia, jotka panivat epäröimättä henkensä alttiiksi ja kaipasivat marttyyrin asemaa, oli noin seitsemänsataa. Kaikki he lupasivat suojella rakasta Profeettaamme viimeiseen veripisaraansa asti.
Profeettojen Mestari (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) järjesti muslimisoturit asemiinsa. Hän asetti armeijan niin, että sen selkä oli Uhud-vuorta vasten ja kasvot Medinaa kohti.
Uhudin taistelu
Oikean siiven komentajaksi hän nimitti Ukasha ibn Mihsanin ja vasemman siiven komentajaksi Abu Salama ibn Abdulasadin. Sa‘d ibn Abi Waqqas ja Abu Ubaida ibn Jarrah olivat eturivissä jousiampujien johtajina. Zubair ibn Awwamista tuli haarniskoitujen joukkojen johtaja ja kunnianarvoisa Hamzasta etulinjassa olevien haarniskattomien joukkojen johtaja. Mikdad ibn Amrille annettiin tehtäväksi johtaa takajoukkoja.
Vain Allahin vuoksi hän rakasti ja vain Allahin vuoksi vihasi,
ei koskaan ollut itsensä vuoksi ystävä tai vihollinen – tuo anteliaisuuden lähde.
Ei koskaan nauranut ääneen eikä koskaan kironnut mitään,
kaunis oli hänen puheensa ja hymyilevät kasvonsa – tuo anteliaisuuden lähde.
Häntä kaunistivat häveliäisyys ja lempeys, ystävällisyys ja kunnioitus,
ei koskaan päästänyt pyytäjää luotaan itkien – tuo anteliaisuuden lähde.
Islamin armeijan vasemmalla puolella oli Ainain-kukkula. Tällä kukkulalla oli kapea sola. Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs asetti tähän solaan viisikymmentä jousiampujaa Abdullah ibn Jubairin johdolla. Jousiampujat asettuivat paikoilleen solassa. Rakas Profeettamme meni heidän luokseen ja antoi heille tämän ehdottoman käskyn:
”Suojelkaa meitä takaapäin. Pysykää paikoillanne älkääkä missään tapauksessa lähtekö täältä. Vaikka näkisitte, että olemme voittaneet vihollisen, älkää koskaan jättäkö paikkojanne, ennen kuin ilmoitamme teille, ennen kuin lähetämme luoksenne miehen. Vaikka näkisitte, että vihollinen tappaa meitä tai on jo tappanut meidät, älkää tulko auttamaan meitä.
Älkää yrittäkö puolustaa meitä heitä vastaan. Aina kun vihollisen ratsumiehet hyökkäävät kimppuunne, ampukaa heitä nuolilla. Sillä ratsumiehet eivät pysty etenemään lentävien nuolten läpi. Oi Allah! Ole todistajani, että olen ilmoittanut tämän heille!” Rakas Profeettamme toisti käskynsä useaan kertaan ja sanoi: ”Vaikka näkisitte lintujen repivän ruumiitamme, älkää missään tapauksessa jättäkö paikkojanne, ennen kuin lähetän luoksenne miehen.8 Niin, vaikka näkisitte meidän murskaavan uskottomat ja tallaavan heidät jalkoihimme, älkää koskaan jättäkö paikkojanne, ennen kuin lähetän teille sanan!…” Sitten hän lähti sieltä ja asettui armeijan etunenään.
Lipun hän antoi Mus‘ab ibn Umairille. Lippu kädessään kunnianarvoisa Mus‘ab asettui paikalleen Mestarimme Profeetan eteen.9 Sillä välin kunnianarvoisa Hanzala, joka oli juuri mennyt naimisiin, saapui kiireesti Medinasta Uhudiin ja liittyi muslimisotureiden riveihin.
”Vaikka näkisitte meidän murskaavan uskottomat ja tallaavan heidät jalkoihimme, älkää koskaan jättäkö paikkojanne, ennen kuin lähetän teille sanan!…” Hadith as-sharif
Monijumalaisten armeijaa, joka oli saapunut Uhudiin kolme päivää aiemmin, johti Abu Sufyan. He asettuivat asemiin niin, että Medina jäi heidän selkänsä taakse. Oikean siiven ratsuväkeä johti Khalid ibn Walid ja vasemman siiven ratsuväkeä Ikrima. Kerrotaan myös, että Safwan ibn Umayya nimitettiin ratsuosastojen johtajaksi. Monijumalaisten lippua kantoi Talha ibn Abi Talha.
Armeijoiden voimasuhteet olivat hyvin epätasaiset. Quraishin armeija oli lukumäärältään, aseiltaan ja varustukseltaan yli nelinkertainen islamin armeijaan verrattuna.
Quraishin armeijassa vallitsi tauoton meteli ja hälinä; kostonhimon sokaisemat naiset soittivat tamburiineja ja rumpuja, lauloivat ja yllyttivät sotilaita taisteluun sekä huusivat avuksi palvomiaan epäjumalia.
Muslimisotureiden puolella taas lausuttiin rukouksia (du‘a) ja takbireja: ”Allahu akbar! Allahu akbar!…” He pyysivät Allahin (ta‘ala) apua, jotta islamin uskonto suojeltaisiin ja leviäisi.
Rakas Profeettamme kehotti urheita seuralaisiaan käymään jihadia ja taistelemaan Janab al-Haqqin tiellä, kertoi heille palkkiosta (thawab), jonka he tästä saisivat, ja sanoi: ”Oi seuralaiseni! Niiden, joita on vähän, on vaikea taistella vihollista vastaan. Jos he osoittavat lujuutta ja intoa, Allah (ta‘ala) suo heille helpotuksen. Sillä Allah (ta‘ala) on niiden kanssa, jotka tottelevat Häntä… Pyytäkää sitä palkkiota, jonka Allah (ta‘ala) on teille luvannut…” Uhudin taistelua koskevissa jakeissa (ayat al-karima) sanotaan (maal-selityksen mukaan): ”(Oi uskovat!) Totelkaa Allahia (ta‘ala) ja Hänen Lähettilästään (siinä, mitä on käsketty), jotta teille osoitettaisiin armoa.
Kiiruhtakaa (ikään kuin kilvan) pyytämään anteeksiantoa Herraltanne ja saavuttamaan Paratiisi, joka on laaja kuin taivaat ja maa ja joka on valmistettu niille, jotka pelkäävät Allahia (ta‘ala). He antavat omaisuuttaan Allahin vuoksi niin vauraudessa kuin puutteessa. He hillitsevät vihansa ja antavat ihmisille anteeksi. Allah (ta‘ala) rakastaa niitä, jotka tekevät hyvää (ihsan).”10
”Heidän palkkansa on anteeksianto heidän Herraltaan ja Paratiisin puutarhat, joiden puiden alla virtaavat joet. Siellä he pysyvät ikuisesti. Kuinka hyvä onkaan niiden palkka, jotka näin toimivat, jotka tottelevat Allahia (ta‘ala) ja Hänen Lähettilästään!”11
Profeetan seuralaiset, joiden sydämet olivat täynnä uskoa, joiden silmissä paloi urheus ja jotka kaipasivat palavasti marttyyrikuolemaa, eivät malttaneet pysyä aloillaan; he odottivat käskyä hyökätä vihollisen kimppuun mahdollisimman pian. Kuten Badrin taistelussa, kunnianarvoisa Ali sitoi päähänsä valkoisen, Zubair ibn Awwam keltaisen ja Abu Dujana punaisen turbaanin. Kunnianarvoisa Hamza kiinnitti itseensä strutsinsulista tehdyn töyhtönsä. Kaksi armeijaa lähestyi toisiaan. Jännitys oli huipussaan.
Pian alkaisi suuri taistelu toisaalla islamin soturien, jotka eivät hetkeäkään epäröineet taistella lähimpiä sukulaisiaan vastaan levittääkseen Allahin (ta‘ala) uskontoa, ja toisaalla islamin vihollisten välillä, jotka pitäytyivät itsepintaisesti väärillä teillään.
Kun he olivat tulleet nuolenkantaman päähän toisistaan, vihollisrintamasta ratsasti kamelillaan esiin haarniskoitu monijumalainen ja vaati jotakuta muslimisotureista kaksintaisteluun kanssaan. Luullen kaikkien pelkäävän häntä hän toisti vaatimuksensa kolme kertaa. Silloin kaikki näkivät, kuinka islamin armeijasta astui jalan taistelukentälle pitkä, urhea, keltaiseen turbaaniin pukeutunut soturi. Hän oli Zubair ibn Awwam (radiyallahu ‘anhu), rakkaan Profeettamme isänpuoleisen tädin poika. Islamin armeijasta kohosi ”Allahu akbar!…” -huutoja, ja rukoiltiin, että kunnianarvoisa Zubair voittaisi. Kaikki näkivät, kuinka Zubair ibn Awwam heti monijumalaisen lähelle päästyään hyppäsi tämän kamelin selkään. Kamelin selässä alkoi hirvittävä kamppailu. Sillä hetkellä kuului rakkaan Profeettamme käsky: ”Pudota hänet maahan!” Heti tämän käskyn saatuaan kunnianarvoisa Zubair työnsi vastustajansa alas. Sitten hän hyppäsi itsekin alas ja iski miekallaan tämän niskaan niin, että monijumalaisen kypäräpäinen pää irtosi haarniskoidusta ruumiista. Mestarimme rukoili (du‘a) kunnianarvoisan Zubairin puolesta.
Sitten monijumalaisten lipunkantaja Talha ibn Abi Talha ryntäsi taistelukentälle. Hän huusi: ”Onko joukossanne ketään, joka uskaltaa kohdata minut?” Häntä vastaan astui kunnianarvoisa Ali, Allahin (ta‘ala) Leijona. Yhdellä ainoalla iskulla hän halkaisi päästä varpaisiin haarniskoidun lipunkantajan pään leukaan asti. Tämän nähdessään rakas Profeettamme lausui takbirin: ”Allahu akbar!… Allahu akbar!” Kun Profeetan seuralaiset yhtyivät siihen, takbir-huudot saivat taivaan ja maan vavahtelemaan.12
Kun Talha ibn Abi Talhan veli ‘Uthman ibn Abi Talha näki monijumalaisten lipun kaatuneen maahan, hän ryntäsi taistelukentälle. Hän nosti heidän lippunsa ja vaati vastustajaa kaksintaisteluun. Häntä vastaan asettui kunnianarvoisa Hamza. Huutaen ”Ya Allah!” hän iski miekallaan ‘Uthmania olkapäähän niin voimakkaasti, että lippua pitänyt käsi katkesi ja monijumalainen kaatui maahan ja kuoli.13
Tällä kertaa, nähtyään monijumalaisten lipun kaatuneen, taistelukentälle astui jalan Abu Sa‘d ibn Abi Talha. Hänkin oli päästä varpaisiin haarniskassa. Hän nosti epäuskon (kufr) lipun maasta, kääntyi islamin armeijan puoleen ja alkoi huutaa: ”Minä olen Qusamin isä. Kuka uskaltaa kohdata minut?” Mestarimme Profeetta lähetti jälleen kunnianarvoisan Alin häntä vastaan. Surmattuaan tämänkin monijumalaisen ja kaadettuaan heidän lippunsa maahan kunnianarvoisa Ali palasi paikalleen muslimisotureiden riveihin.
Tämän jälkeen monet monijumalaiset astuivat vuorollaan esiin, nostivat maassa olevan lipun ja vaativat jotakuta muslimisotureiden sankareista kohtaamaan heidät. Mutta joka kerta Allahin (ta‘ala) luvalla urheat seuralaiset voittivat. Aina kun lipunkantaja kaatui, islamin sotilaiden keskuudesta kohosi takbir-huutoja, ja vihollisen rivit valtasi suuri suru ja epätoivo. Jopa monijumalaisten meluisat naiset, joiden kirkaisut kohosivat taivaisiin, alkoivat herjata omia sotilaitaan sanoen: ”Hävetkää!…”, ja samalla he yllyttivät heitä taisteluun kysyen: ”Mitä te vielä odotatte?…”
Ken antaa miekalle sen osan?
Tuona kiihkeänä hetkenä, kun kumpikaan osapuoli ei malttanut pysyä aloillaan, rakas Profeettamme näytti kädessään olevaa miekkaa, johon oli kirjoitettu tämä säepari:
Pelkuruus on häpeä, eteneminen on kunnia.
Pelkäämällä ei ihminen kohtaloa (qadar) pakene.
”Oi seuralaiseni! Niiden, joita on vähän, on vaikea taistella vihollista vastaan. Jos he osoittavat lujuutta ja intoa, Allah (ta‘ala) suo heille helpotuksen.” Hadith as-sharif
Hän kysyi: ”Kuka ottaa tämän miekan minulta?” Tämän kuultuaan monet Profeetan seuralaiset ojensivat heti kätensä ottaakseen sen. Profeettamme kysyi uudelleen: ”Kuka ottaa sen antaakseen sille sen osan?” Silloin Profeetan seuralaiset vaikenivat ja pidättäytyivät. Zubair ibn Awwam, joka halusi miekkaa palavasti, sanoi: ”Minä otan sen, oi Allahin Sanansaattaja.” Profeettamme ei antanut miekkaa kunnianarvoisalle Zubairille. Profeettamme ei myöskään suostunut kunnianarvoisten Abu Bakrin, ‘Umarin ja Alin (radiyallahu ‘anhum) pyyntöihin.
Abu Dujana kysyi: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Mikä on tämän miekan osa?” Rakas Profeettamme vastasi: ”Sen osa on, että iskit sillä vihollista, kunnes se taipuu. Sen osa on, ettet tapa sillä muslimia etkä pakene sen kanssa uskottomia. Eli että taistelet sillä Allahin tiellä, kunnes Allah (ta‘ala) suo sinulle voiton tai marttyyrikuoleman.” Abu Dujana sanoi: ”Oi Allahin Sanansaattaja, otan sen antaakseni sille sen osan.” Profeettamme ojensi hänelle kädessään olleen miekan.14
Abu Dujana (radiyallahu ‘anhu) oli hyvin rohkea ja urhea, mutta samalla taistelukentällä hyvin ovela, ja hän noudatti tarkoin hadithia: ”Sota on kavaluutta.”15 Saatuaan miekan kunnianarvoisa Abu Dujana alkoi kävellä kohti taistelukenttää ylpeästi, arvokkaasti ja itsevarmasti runosäkeitä lausuen. Hänellä oli yllään vain perinteinen pitkä paita ja päässään punainen turbaani.
Profeetan seuralaisten mielestä Abu Dujanan käyntityyli ei ollut aivan sopiva. Silloin rakas Profeettamme sanoi: ”Tämä on käyntitapa, joka herättää Allahin (ta‘ala) vihan muualla kuin tällaisissa paikoissa (taistelukentillä).” Näin hän ilmoitti, että ylpeä käyntitapa on sallittu vain vihollista vastaan.
Monijumalaisten riveistä Khalid ibn Walid, joka ei malttanut enää odottaa, hyökkäsi johtamiensa joukkojen kanssa. Silloin Mestarimme Profeetta (‘alaihis-salam) antoi hyökkäyskäskyn myös malttamattomille seuralaisilleen. Hetkessä ”Allahu akbar” -huudot täyttivät taistelukentän. Ensimmäisenä, haarniskattomien joukkojen etunenässä, kunnianarvoisa Hamza alkoi heiluttaa käsissään olevia miekkoja jokaista vastaan tulevaa uskotonta kohti. Suurella kiihkolla hyökänneet Khalid ibn Walidin joukot torjuttiin välittömästi. Tällä kertaa Khalid ibn Walid kiersi laajassa kaaressa päästäkseen solan kautta iskemään selustaan ja saapui Ainain-kukkulalle. Kunnianarvoisa Abdullah ibn Jubair ja hänen alaisensa viisikymmentä sankaria kuitenkin torjuivat heidät kiivaalla nuolisateella.
Nyt taistelu kiihtyi. Molemmat osapuolet taistelivat kaikin voimin. Jokainen seuralainen yritti edetä taistellen vähintään neljää monijumalaista vastaan.
Kunnianarvoisa Hamza huusi: ”Allahu akbar! Allahu akbar!” ja sanoi samalla: ”Minä olen Allahin (ta‘ala) Leijona!”, ja eteni vihollisia kaataen. Safwan ibn Umayya etsi häntä taistelukentältä ja kysyi ympärillään olevilta: ”Missä on Hamza? Näyttäkää hänet minulle.” Jossain vaiheessa hän huomasi miehen, joka taisteli kahdella miekalla, ja kysyi: ”Kuka tuo tuolla taisteleva on?” Ympärillä olevat vastasivat: ”Hän on se, jota etsit! Hän on Hamza!” Safwan sanoi: ”En ole tähän päivään mennessä nähnyt kenenkään muun hyökkäävän niin innokkaasti ja pelottomasti surmaamaan oman kansansa miehiä.”
Kun taistelu oli kiivaimmillaan, muhajireihin kuuluva Zubair ibn Awwam, joka oli harmissaan siitä, ettei miekkaa annettu hänelle, sanoi itsekseen: ”Pyysin Allahin Lähettiläältä miekkaa, mutta hän antoi sen Abu Dujanalle. Minähän olen hänen isänpuoleisen tätinsä Safiyyan poika. Lisäksi olen Quraishista. Ja minä pyysin sitä ensimmäisenä. Menen katsomaan, mitä Abu Dujana saa aikaan enemmän kuin minä.” Sitten hän alkoi seurata Abu Dujanaa. Kunnianarvoisa Abu Dujana lausui takbirin ”Allahu akbar!” ja iski ja kaatoi jokaisen kohtaamansa monijumalaisen. Yksi raivokkaimmista monijumalaisista, kookas mies, joka oli niin täydessä haarniskassa, että vain hänen silmänsä näkyivät, kohtasi Abu Dujanan. Ensin hän hyökkäsi kunnianarvoisan Abu Dujanan kimppuun. Abu Dujana torjui iskun kilvellään. Monijumalaisen miekka juuttui Abu Dujanan kilpeen. Hän kiskoi miekkaansa, mutta ei saanut sitä irti. Nyt oli Abu Dujanan vuoro. Yhdellä ainoalla miekaniskulla hän surmasi vastustajansa.
Sen jälkeen Abu Dujana kaatoi jokaisen eteensä osuneen uskottoman ja raivasi tiensä aina niiden naisten luo, jotka vuoren juurella yllyttivät monijumalaisia tamburiineillaan. Vaikka hän oli jo kohottanut miekkansa, hän muutti mielensä eikä surmannut Abu Sufyanin vaimoa Hindiä.16 Tämän nähtyään Zubair ibn Awwam sanoi itsekseen: ”Allah ja Hänen Lähettiläänsä tietävät minua paremmin, kenelle miekka kuuluu antaa.” Hän sanoi: ”Vannon Allahin kautta, etten ole koskaan nähnyt ketään, joka taistelisi ja kamppailisi paremmin kuin hän.”
Mikdad ibn Aswad, Zubair ibn Awwam, kunnianarvoisa Ali, kunnianarvoisa ‘Umar, Talha ibn Ubaidullah ja Mus‘ab ibn Umair olivat kaikki kuin valloittamattomia linnoituksia. Kun kunniakkaat seuralaiset näkivät Mestarimme Profeetan taistelevan aivan vihollisen lähellä ja hyökkäävän yhä uudelleen, he eivät voineet pysyä rauhallisina. Peläten, että Allahin Lähettiläälle tapahtuisi jotakin, he kerääntyivät hänen ympärilleen eivätkä antaneet haarniskoidulle viholliselle hetkenkään hengähdystaukoa. Samaan aikaan kunnianarvoisa Abdullah ibn Amr kaatui marttyyrina. Hän oli Uhudin ensimmäinen marttyyri. Kun hänen ystävänsä näkivät hänen kaatuneen marttyyrina, he syöksyivät kuin leijonat vihollisen tiheimpään joukkoon Allahin (ta‘ala) mielisuosiota tavoitellen.
Eräänä hetkenä, kun taistelu oli erityisen raskas, kohtasivat toisensa sankaruuden esikuva kunnianarvoisa Abdullah ibn Jahsh ja jousiammunnan mestari kunnianarvoisa Sa‘d ibn Abi Waqqas. Molemmat olivat haavoittuneet monesta kohtaa. Kunnianarvoisa Sa‘d ibn Abi Waqqas kertoi: ”Oli Uhudin taistelun ratkaiseva hetki. Yhtäkkiä Abdullah ibn Jahsh tuli luokseni, tarttui käteeni ja vei minut kallion juurelle. Hän sanoi minulle: ’Nyt sinä rukoilet (du‘a) täällä, ja minä sanon ”amin”. Sitten minä rukoilen, ja sinä sanot ”amin”!’ Vastasin: ’Hyvä on.’ Rukoilin näin: ’Oi Allah! Lähetä minulle hyvin vahvoja ja kovia vihollisia! Anna minun taistella heitä vastaan armotta. Anna minun surmata heidät kaikki ja palata kotiin ghazina (sotaretkeen osallistuneena)!’ Hän sanoi koko sydämestään ”amin” tähän rukoukseeni.
Sitten hän alkoi itse rukoilla: ’Oi Allah! Lähetä minulle mahtavia vihollisia ja anna minun taistella heitä vastaan armotta. Anna minun antaa jihadille sen osa. Anna minun surmata heidät kaikki. Ja lopuksi tehköön yksi heistä minusta marttyyrin. Leikatkoon hän sitten huuleni, nenäni ja korvani. Anna minun tulla eteesi veren peittämänä. Kun Sinä kysyt minulta: ”Abdullah! Mitä teit huulillesi, nenällesi ja korvillesi?”, anna minun vastata: ”Oi Allah! Tein niillä monia virheitä, en käyttänyt niitä niin kuin olisi pitänyt. Häpesin tuoda niitä eteesi. Olen tullut tänne pölyn ja mullan peittämänä sodasta, johon rakas Profeettani (‘alaihis-salam) osallistui.”’ Sydämeni ei olisi halunnut sanoa ”amin” tällaiseen rukoukseen. Mutta koska hän halusi sitä ja koska olin luvannut sen etukäteen, sanoin vastahakoisesti: ’Amin.’
”Sota on kavaluutta.” Hadith as-sharif
Sitten vedimme miekkamme esiin ja jatkoimme taistelua. Kumpikin meistä iski jokaista, joka ilmestyi eteemme. Hän hyökkäsi hyvin urheasti ja hajotti vihollisen rivit. Hän iski vihollista yhä uudelleen ja hyökkäsi aina uudestaan sammumattoman marttyyriuden kaipuun vallassa. Kun hän taisteli huutaen: ’Allahu akbar! Allahu akbar!’, hänen miekkansa katkesi. Samalla hetkellä rakas Profeettamme antoi hänelle taatelipalmun oksan ja käski hänen jatkaa taistelua. Ihmeen kautta oksa muuttui miekaksi, ja hän jatkoi taistelua jokaista kohtaamaansa vastaan. Hän surmasi monia vihollisia. Taistelun lopulla hän saavutti kaipaamansa marttyyrikuoleman Abu’l-Hakam-nimisen monijumalaisen ampumista nuolista. Kun hänestä oli tullut marttyyri, uskottomat kävivät hänen ruumiinsa kimppuun ja leikkasivat häneltä nenän, huulet ja korvat. Hänen koko ruumiinsa oli veren peitossa.”
Muslimisotureiden joukossa oli Kazman. Hän rikkoi miekkansa tupen, huusi: ”Kuolema on paljon parempi kuin pako!” ja syöksyi paljastettu miekka kädessään monijumalaisten keskelle. Hän osoitti suurta rohkeutta ja sankaruutta. Yksinään hän surmasi seitsemän tai kahdeksan uskotonta. Lopulta hän haavoittui ja kaatui maahan. Profeetan seuralaiset ihmettelivät hänen sankaruuttaan, ja kun he kertoivat hänestä Mestarillemme, tämä sanoi: ”Hän kuuluu Helvetin asukkaisiin.” Kunnianarvoisa Katada ibn Nu‘man meni Kazmanin luo ja sanoi: ”Oi Kazman! Olkoon marttyyrius sinulle siunatuksi!” Kazman vastasi: ”En taistellut uskonnon puolesta. Taistelin estääkseni quraishilaisia tulemasta Medinaan ja tuhoamasta taatelitarhaani!” Sitten hän riisti itseltään hengen puhkaisemalla nuolella ranteensa valtimot. Näin ymmärrettiin viisaus, joka sisältyi Mestarimme sanoihin: ”Hän kuuluu Helvetin asukkaisiin!”
Taistelun alusta asti kaikki Profeetan seuralaiset taistelivat sankarillisesti Maailmojen Mestarin, rakkaan Profeettamme, johdolla. Kiivailla hyökkäyksillään he työnsivät monijumalaisten armeijaa taaksepäin. Muslimisotureiden sankaruuden edessä monijumalaisten laumat – ne, jotka hakivat hyötyä ja apua itse tekemiltään kivisiltä ja puisilta epäjumalilta ja palvoivat niitä huutaen ”Lat, Uzza, Hubal!” – hajaantuivat ja lähtivät pakoon. Naiset, jotka olivat tulleet yllyttämään heitä taisteluun, kirkuivat ja valittivat yrittäessään pysyä pakenevien sotilaiden perässä.
Kun Quraishin monijumalaiset jättivät taistelukentän, hylkäsivät tuomansa tavarat ja alkoivat paeta kohti Mekkaa, islamin sotilaat iloitsivat ja ylistivät Allahia (ta‘ala) siitä, että olivat saavuttaneet Hänen lupaamansa voiton. Vaikka monijumalaiset olivat moninkertaisesti ylivoimaisia lukumäärältään ja voimaltaan, muslimit olivat murskanneet heidät. Kun he pakenivat toisiaan tallaten, kunniakkaat seuralaiset ajoivat heitä takaa ja iskivät maahan ne, jotka saivat kiinni. Tässä sekasorrossa vastavihitty kunnianarvoisa Hanzala ibn Abi Amir saavutti monijumalaisten armeijan ylipäällikön Abu Sufyanin, joka yritti paeta hevosellaan. Hän iski miekallaan hevosta jalkoihin ja kaatoi sen. Maahan pudonnut Abu Sufyan alkoi huutaa täyttä kurkkua: ”Oi quraishilaiset!… Apuun!… Minä olen Abu Sufyan! Hanzala pilkkoo minut miekallaan!…” Vaikka hänen kanssaan paeta yrittäneet monijumalaiset näkivät tämän, he ajattelivat vain oman henkensä pelastamista eivätkä välittäneet komentajastaan.
Mutta sillä hetkellä monijumalainen Shaddad ibn Aswad, joka oli aivan kunnianarvoisan Hanzalan takana, iski keihäänsä Hanzalan selkään. Vaikka kunnianarvoisa Hanzala vielä aikoi hyökätä ja huusi: ”Allahu akbar!”, hän kaatui maahan marttyyrina, ja hänen siunattu sielunsa lensi Paratiisiin. Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) sanoi: ”Näin enkelien pesevän Hanzalaa sadevedellä hopeisessa vadissa taivaan ja maan välillä.” Abu Usaidi kertoi: ”Kun kuulin nämä Allahin Lähettilään sanat, menin Hanzalan luo. Hänen päästään tippui sadevettä. Palasin ja kerroin tästä Rasul al-Akramille. Kunnianarvoisaa Hanzalaa alettiin kutsua nimellä ”Ghasil al-malaika”, eli enkelien (malaika) pesemä.”17
Kun osa Ainainin solassa olleista jousiampujista näki monijumalaisten pakenevan, he luulivat sodan olevan ohi ja jättivät asemansa. Heidän komentajansa Abdullah ibn Jubair ja kaksitoista miestä jäivät paikoilleen.18
Kunnianarvoisan Alin sankaruus
Tällä hetkellä Quraishin jousiampujaosaston komentaja Khalid ibn Walid, joka oli valppaana ja yritti käyttää hyväkseen jokaisen tilaisuuden, huomasi muslimisotureiden vähentyneen solassa ja lähetti liikkeelle johtamansa ratsumiehet.
Hetkessä he olivat Ikrima ibn Abi Jahlin kanssa Ainainin solassa. Kunnianarvoisa Abdullah ibn Jubair ja hänen uskolliset, omistautuneet toverinsa asettuivat riviin ja levittäytyivät. He ampuivat nuolisadetta vihollisen päälle, kunnes heidän viinensä olivat tyhjät. Sitten he taistelivat keihäillä, ja kun taistelu muuttui lähitaisteluksi, he taistelivat sankarillisesti miekoillaan huutaen ”Allahu akbar! Allahu akbar!” Uskovien ja uskottomien voimasuhteet olivat hyvin epätasaiset: yksi kahtakymmentäviittä vastaan. Kunniakkaat seuralaiset taistelivat viimeiseen veripisaraansa asti täyttääkseen Profeettansa käskyn. Yksi toisensa jälkeen he joivat marttyyriuden maljan, heidän siunatut ruumiinsa kaatuivat maahan ja heidän sielunsa lensivät Paratiisiin (radiyallahu ‘anhum).
Vihassaan monijumalaiset riisuivat kunnianarvoisan Abdullahin ja lävistivät hänen siunatun ruumiinsa keihäillään. He viilsivät hänen vatsansa auki ja repivät sisäelimet ulos.
Kun Khalid ibn Walid ja Ikrima olivat surmanneet solassa olleet muslimisoturit, he hyökkäsivät nopeasti islamin armeijan kimppuun takaapäin. Nähdessään vihollisen yhtäkkiä ilmestyneen taakseen Profeetan seuralaiset eivät saaneet tilaisuutta järjestäytyä. Monet heistä olivat näet jo laskeneet aseensa. Kaikki muuttui yhtäkkiä. Kun edellä paenneet Quraishin monijumalaiset näkivät Khalid ibn Walidin hyökkäävän takaapäin, he kääntyivät takaisin. Muslimisoturit joutuivat kahden tulen väliin. Vihollinen hyökkäsi sekä edestä että takaa ja ahdisti muslimisotureita. Seuralaisten yhteys toisiinsa katkesi. He joutuivat hajaantumaan.19
Kunnianarvoisa Ali kertoi: ”Syöksyin keskelle monijumalaisten osastoa, jossa oli myös Ikrima ibn Abi Jahl. He piirittivät minut. Iskin miekalla kaatuneiksi suurimman osan heistä. Syöksyin toiseen osastoon ja tein heistäkin suurimman osan taistelukyvyttömiksi. Koska aikani ei ollut vielä koittanut, minulle ei tapahtunut mitään. Hetkeen en nähnyt Allahin Lähettilästä. Sanoin itselleni: ’Vannon, ettei hän ole sellainen, joka jättäisi taistelukentän. Luultavasti Allah (ta‘ala) on sopimattomien tekojemme vuoksi ottanut hänet pois joukostamme ja nostanut hänet ylös! Nyt minulla ei ole muuta tietä kuin taistella kuolemaani asti.’ Ja minä rikoin miekkani tupen. Kun hyökkäsin monijumalaisten kimppuun ja hajotin heidät, näin Allahin Lähettilään olevan heidän saartamanaan. Silloin ymmärsin, että Allah (ta‘ala) suojeli Allahin Lähettilästä enkeleillään.”
”Näin enkelien pesevän Hanzalaa sadevedellä hopeisessa vadissa taivaan ja maan välillä.” Hadith as-sharif
Vihollissotilaat olivat päässeet aivan Mestarimme Rasul al-Akramin (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) lähelle. Tilanne oli erittäin vaarallinen. Rakas Profeettamme seisoi kuin jyrkkä vuorenseinämä, pysyi lujana eikä väistynyt paikaltaan. Hän taisteli vihollista vastaan ja yritti samalla koota hajaantuneet seuralaisensa huutaen: ”Hei sinä, tule luokseni! Hei sinä, tule luokseni! Minä olen Allahin Lähettiläs.
Sille, joka palaa luokseni, on Paratiisi!” Kunnianarvoisat Abu Bakr ja ‘Umar sekä Abdurrahman ibn Awf, Talha ibn Ubaidullah, Ali ibn Abi Talib, Zubair ibn Awwam, Abu Dujana, Abu Ubaida ibn Jarrah, Sa‘d ibn Mu‘az, Sa‘d ibn Abi Waqqas, Hubab ibn Munzir, Usaid ibn Hudair, Sahl ibn Hanif, Asim ibn Thabit ja Harith ibn Simma (radiyallahu ‘anhum) muodostivat hetkessä renkaan rakkaan Profeettamme ympärille ja rakensivat elävän linnoitusmuurin suojellakseen häntä.
Silloin kuului kunnianarvoisan Abbas ibn Ubadan huuto, jolla hän kokosi hajaantuneita seuralaisia: ”Oi veljeni! Tämä meitä kohdannut onnettomuus on seurausta siitä, ettemme täyttäneet Profeettamme käskyä. Älkää hajaantuko! Menkää Profeettamme luo! Jos emme ota paikkaamme hänen suojelijoidensa joukossa ja jos aiheutamme sen, että Allahin Lähettiläälle tapahtuu jotakin, meillä ei ole mitään puolustusta Herramme edessä!” Yhdessä Kharija ibn Zaidin ja Aws ibn Arqamin kanssa kunnianarvoisa Abbas ibn Ubada syöksyi paljastettu miekka kädessään vihollisten keskelle huutaen ”Allahu akbar!” He taistelivat sankarillisesti Allahin Lähettilään puolesta suojellakseen häntä. Kharija ibn Zaid oli saanut yhdeksäntoista haavaa. Toisilla ei ollut haavoja häntä vähemmän. Näin kaikki kolme saavuttivat niin kovasti kaipaamansa marttyyrin aseman.
Tässä erittäin vaarallisessa tilanteessa Profeetan seuralaiset alkoivat vähitellen kokoontua Mestarimme Profeetan ympärille. Monijumalaiset piirittivät rakkaan Profeettamme ja hänen kunniakkaat seuralaisensa, jotka olivat tehneet kehoistaan kilven hänelle. He etenivät yhdessä kaikilta suunnilta ja kavensivat piiriä yhä tiukemmaksi. Nähtyään, että eräs Quraishin joukko syöksyi eteenpäin, Maailmojen Mestari kysyi ympärillään olevilta seuralaisiltaan, jotka olivat valmiita uhraamaan henkensä: ”Kuka kohtaa tämän joukon?” Silloin kunnianarvoisa Wahb ibn Kabus huusi: ”Olkoon henkeni uhrattu puolestasi, oi Allahin Sanansaattaja! Minä kohtaan!”, ja syöksyi eteenpäin. Tämä sankari, jonka huulet eivät hetkeksikään lakanneet mainitsemasta Allahin (ta‘ala) kunniakasta nimeä, syöksyi paljastettu miekka kädessään monijumalaisten keskelle. Mestarimme Profeetta sanoi: ”Ilmoitan sinulle Paratiisin ilosanoman.” Ja nähtyään hänen lujuutensa ja intonsa vihollista vastaan hän sanoi: ”Oi Allah! Ole hänelle armollinen! Armahda häntä!”
Kun Sa‘d ibn Abi Waqqas näki, että monijumalaiset saartoivat kunnianarvoisan Wahbin ja lävistivät hänet keihäillään niin, että hän kaatui marttyyrina, hän ryntäsi tämän avuksi, tunkeutui vihollisten keskelle ja osoitti ennennäkemätöntä sankaruutta. Hän teki monet uskottomat taistelukyvyttömiksi, torjui toiset ja palasi rakkaan Profeettansa luo. Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs sanoi kunnianarvoisasta Wahbista: ”Olen tyytyväinen sinuun. Olkoon Allah (ta‘ala)kin tyytyväinen sinuun.” Kun Mestarimme Habib al-Akram näki, että joukko monijumalaisia oli murtautunut muslimisotureiden renkaan läpi ja eteni häntä kohti, hän sanoi kunnianarvoisalle Alille: ”Hyökkää heidän kimppuunsa!” Kunnianarvoisa Ali hyökkäsi, surmasi Amr ibn Abdullahin ja ajoi muut pakoon. Kun hänen miekkansa katkesi, Profeettamme antoi hänelle Zulfikar-miekan. Kun tuli vielä toinen joukko, Mestarimme Profeetta sanoi: ”Oi Ali! Torju minusta näiden ihmisten pahuus.” Allahin (ta‘ala) Leijona, joka oli valmis uhraamaan henkensä Allahin Lähettilään puolesta, hyökkäsi välittömästi. Hän surmasi Shaiba ibn Malikin ja torjui muut. Sillä hetkellä Jibril (‘alaihis-salam) tuli ja sanoi Mestarillemme Profeetalle: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Tämä on poikkeuksellista sankaruutta, jota Ali osoitti.” Mestarimme Allahin Lähettiläs vastasi: ”Hän on minusta, ja minä olen hänestä.”
Jibril (‘alaihis-salam) sanoi: ”Ja minä olen teistä molemmista.” Samalla hetkellä kuului ääni, joka sanoi: ”Ei ole sankaria kuin Ali, eikä miekkaa kuin Zulfikar.”
Kun monijumalaiset ymmärsivät, etteivät he päässeet rakkaan Profeettamme luo, he alkoivat ampua nuolia. Nuolet joko lensivät hänen ylitseen tai putosivat hänen eteensä, hänen oikealle tai vasemmalle puolelleen.
”Oi Sa‘d! Uhrattakoon isäni ja äitini puolestasi! Oi Herrani! Anna hänen nuoltensa osua kohteeseensa ja hyväksy hänen rukouksensa (du‘a)!” Hadith as-sharif
Heti tämän nähtyään Profeetan seuralaiset, jotka taistelivat henkensä uhalla torjuakseen vihollisen, kokoontuivat Maailmojen Mestarin ympärille ja alkoivat suojata häntä lentäviltä nuolilta omilla siunatuilla kehoillaan. Kun Mestarimme Profeetta käski seuralaisiaan vastaamaan nuolilla, nämäkin alkoivat ampua nuolia vihollista kohti. Rakas Profeettamme asetti kunnianarvoisan Sa‘d ibn Abi Waqqasin istumaan eteensä. Kunnianarvoisa Sa‘d, joka oli erittäin tarkka ampuja, alkoi ampua nuolia vihollisen päälle yhden toisensa jälkeen. Aina kun hän veti nuolen viinestään, hän sanoi: ”Oi Herrani! Tämä on Sinun nuolesi! Osu sillä viholliseen!” Ja rakas Profeettamme sanoi: ”Oi Allah! Hyväksy Sa‘din rukous (du‘a)! Oi Allah! Tee Sa‘din nuolesta osuva!… Jatka, Sa‘d! Jatka! Uhrattakoon isäni ja äitini puolestasi!” Näin Mestarimme Profeetta toisti samat rukoukset jokaisen nuolen kohdalla.
Kun kunnianarvoisalta Sa‘dilta loppuivat nuolet, rakas Profeettamme antoi hänelle omat nuolensa ja antoi hänen ampua niillä. Jokainen kunnianarvoisan Sa‘d ibn Abi Waqqasin ampuma nuoli osui joko viholliseen tai eläimeen, jonka selässä tämä ratsasti.
Kun monijumalaiset ampuivat nuolisadetta, kunnianarvoisa Abu Talha asettui Mestarimme Profeetan eteen ja teki kehostaan ja kilvestään suojan jokaista tulevaa nuolta vastaan; aika ajoin hän päästi niin kovan huudon, että vihollinen joutui hämilleen. Mestarimme Profeetta sanoi: ”Armeijassa Abu Talhan ääni on parempi kuin sata miestä.” Aina kun Abu Talha sai tilaisuuden, hän ei jättänyt käyttämättä tilaisuutta ampua nuolia monijumalaisia kohti; hän ampui voimakkaasti ja hyvin nopeasti, eikä yksikään hänen nuolistaan mennyt ohi. Aina kun Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs halusi nähdä, mihin hänen nuolensa osuivat, ja kohotti siunattua päätään, Abu Talha sanoi peläten, että nuoli osuisi Allahin Lähettilääseen: ”Uhrattakoon isäni ja äitini, jopa henkeni puolestasi, oi Allahin Sanansaattaja! Älä kohota siunattua päätäsi, ettei vihollisen nuoli osuisi sinuun ja vahingoittaisi sinua! Kehoni on kilpi siunatulle kehollesi ja uhri puolestasi! Ennen kuin he ovat teurastaneet minut, he eivät pääse luoksesi! Niin kauan kuin en ole kuollut, sinulle ei tapahdu mitään!…” Näin hän asetti rakkaan Profeettamme oman henkensä edelle.
Koko Uhudin tasangolla käytiin armotonta ja hirvittävää taistelua kaikella kiivaudellaan; osa ratsain, osa jalan, kävivät uskon (iman) ja epäuskon (kufr) kamppailua. Profeetan seuralaiset eivät olleet vielä ehtineet koota rivejään. Vain noin kolmekymmentä seuralaista kiersi Mestarimme Profeetan ympärillä kuin perhoset lampun ympärillä. He tekivät kehoistaan kilven lentäviä nuolia, keihäitä ja miekaniskuja vastaan. Heidän ainoa toiveensa oli täyttää Mestarimme Profeetan käsky ja torjua häneltä kaikki vahinko, joka voisi häntä kohdata. Urheiden johtaja kunnianarvoisa Hamza oli tuossa sekasorrossa joutunut eroon Mestaristamme Profeetasta. Väkijoukon keskellä hän taisteli miekka kummassakin kädessä ja kylvi pelkoa vihollisten sydämiin ”Allahu akbar!…” -huudoillaan. Siihen mennessä hän oli yksinään surmannut tasan kolmekymmentäyksi monijumalaista ja riistänyt monilta muilta käden tai jalan. Kun hän hajotti monijumalaisten joukkoa, jonka keskelle oli tunkeutunut, Siba ibn Umm Anmar haastoi kunnianarvoisan Hamzan sanoen: ”Onko täällä sankaria, joka pystyy vastustamaan minua?” Kunnianarvoisa Hamza sanoi: ”Tule tänne, sinä ympärileikkaajanaisen poika! Sinäkö haastat Allahin ja Hänen Lähettiläänsä?” Ja ennen kuin tämä ehti räpäyttää silmiään, hän tarttui tätä jaloista ja kaatoi hänet maahan.20 Hän kävi tämän päälle ja erotti pään ruumiista. Sitten hän näki, että Wahshi, joka ei vielä ollut muslimi, tähtäsi häntä keihäällä vastapäisen kallion takaa. Hän lähti heti tätä kohti. Kun hän tuli tulvavesien kaivaman uoman kohdalle, hän liukastui ja kaatui selälleen. Samalla hetkellä hänen haarniskansa aukesi vatsan kohdalta. Wahshi käytti tilaisuutta hyväkseen ja heitti keihäänsä!… Keihäs lensi, lävisti kunnianarvoisan Hamzan siunatun kehon ja tuli ulos toiselta puolelta. Sankareista suurin lyyhistyi siihen sanoen: ”Oi Allahini!” Hän kaatui marttyyrina ja saavutti aseman, jota oli kaivannut. Hän uhrasi henkensä Allahin (ta‘ala) tiellä rakkaan Profeettansa puolesta (radiyallahu ‘anhu).
Samaan aikaan eräs mies vihollisrintamassa yllytti monijumalaisia hyökkäämään Maailmankaikkeuden Mestaria (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) vastaan huutaen: ”Oi Quraishin kansa! Älkää lakatko taistelemasta Muhammadia vastaan, joka ei kunnioita sukulaisuuden oikeuksia ja on hajottanut kansanne! Jos Muhammad pelastuu, älköön minua pelastettako!…” Tämä ääni kuului Asim ibn Abi Awfille. Kunnianarvoisa Abu Dujana kuuli äänen. Hän taisteli tiensä eteenpäin, löysi Asim ibn Abi Awfin ja surmasi tämän välittömästi. Mutta hänen takanaan ollut monijumalainen Ma‘bad heilautti miekkaansa kaikin voimin kunnianarvoisaa Abu Dujanaa kohti. Allahin (ta‘ala) armosta Abu Dujana kumartui salamannopeasti maata kohti ja vältti kuolettavan iskun. Hän suoristautui heti, iski Ma‘badia miekallaan ja surmasi hänet.
Quraishin monijumalaisten kohteena oli Maailmojen Mestari. He ponnistivat kaikin voimin päästäkseen hänen luokseen. He eivät kuitenkaan päässeet hänen kunniakkaiden, mainehikkaiden seuralaistensa ohi, jotka kiersivät hänen ympärillään kuin perhoset lampun ympärillä ja jotka peläten, että hänelle tapahtuisi jotakin, eivät hetkeäkään epäröineet uhrata henkeään. Nämä kolmekymmentä sankaria sanoivat Allahin Lähettilään edessä: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Emme koskaan väisty vierestäsi; kasvomme ovat suoja ja kilpi siunatuille kasvoillesi, ja kehomme uhri siunatun kehosi puolesta. Kunhan vain sinä olet turvassa!”
Monijumalaiset hyökkäsivät ryhmissä. Mestarimme Fakhr al-Alam (Maailman Ylpeys) osoitti erästä ryhmää ja kysyi ympärillään olevilta urheilta seuralaisilta, jotka olivat tehneet kehoistaan hänelle kilven: ”Kuka uhraa kehonsa meidän puolestamme Allahin (ta‘ala) tiellä?” Silloin viisi medinalaista seuralaista syöksyi eteenpäin. Nämä sankarit lausuivat takbireja, kiersivät kehässä ja taistelivat raivokkaasti Allahin Lähettilään siunattujen silmien edessä. Lopulta neljä heistä kaatui siinä paikassa marttyyreina. Kun viides kaatui maahan neljästätoista haavasta, Maailmojen Mestari sanoi: ”Tuokaa hänet lähemmäs minua.” Verta virtasi hänen koko ruumiistaan. Rakas Profeettamme istuutui ja asetti hänen päänsä siunattujen jalkojensa päälle kuin tyynylle. Tämä onnellinen seuralainen, joka saavutti tuossa tilassa marttyyriuden kunnian, oli kunnianarvoisa ‘Umara ibn Yazid.
Talha ibn Ubaidullahin sankaruus
Kun monijumalaiset olivat tulleet aivan lähelle, Profeettamme kysyi: ”Kuka kohtaa heidät, kuka pysäyttää heidät?” Kunnianarvoisa Talha ibn Ubaidullah vastasi: ”Minä! Oi Allahin Sanansaattaja!” ja aikoi syöksyä eteenpäin. Mestarimme Profeetta sanoi: ”Kuka muu on kaltaisesi?” Eräs medinalainen seuralainen pyysi lupaa ja sanoi: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Minä!” Kun rakas Profeettamme sanoi: ”Kohtaa sinä heidät sitten”, hän syöksyi eteenpäin ja kävi monijumalaisten kimppuun.
”Talha ja Zubair ovat naapureitani Paratiisissa.” Hadith as-sharif
Hän osoitti ennennäkemätöntä sankaruutta. Surmattuaan muutamia uskottomia hän joi marttyyriuden maljan.21 Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs kysyi jälleen: ”Kuka asettuu heitä vastaan?” Taas kaikkien muiden edelle astui kunnianarvoisa Talha. Kun Mestarimme Profeetta kysyi: ”Kuka muu on kaltaisesi?”, eräs ansareihin kuuluva siunattu mies sanoi: ”Minä kohtaan heidät, oi Allahin Sanansaattaja.” Profeettamme sanoi: ”Kohtaa sinä heidät sitten.” Ja hän taisteli monijumalaisia vastaan, kunnes kaatui marttyyrina. Samoin kaikki seuralaiset, jotka sillä hetkellä olivat Mestarimme Profeetan luona, saavuttivat marttyyrikuoleman vihollista vastaan taistellessaan.
Nyt Maailmankaikkeuden Sulttaanin luona ei ollut enää ketään muuta kuin kunnianarvoisa Talha ibn Ubaidullah. Kunnianarvoisa Talha pelkäsi, että Allahin Lähettiläälle tapahtuisi jotakin; hän syöksyi kaikkiin suuntiin ja taisteli armotta uskottomia vastaan. Sille, kuinka salamannopeasti hän heilutti miekkaansa, kuinka hän torjui hetkessä vihollisen hyökkäykset joka puolelta Allahin Lähettilään ympärillä ja kuinka hän suojasi tätä kehollaan nuolilta, keihäiltä ja miekaniskuilta, ei ollut vertaista. Kunnianarvoisa Talha kiersi kuin perhonen lampun ympärillä välittämättä lainkaan häneen osuvista miekoista. Hänen toiveensa oli suojella Maailmankaikkeuden Sulttaania ja tulla tämän asian puolesta marttyyriksi kuten muut veljensä. Hänen kehossaan ei ollut kohtaa, joka ei olisi haavoittunut, eikä hänen vaatteissaan näkynyt muuta kuin verta. Ja silti hän ehti joka paikkaan yhtä aikaa. Sillä hetkellä kunnianarvoisa Abu Bakr ja Sa‘d ibn Abi Waqqas kiiruhtivat Mestarimme Rasul al-Akramin luo.
Silloin sankarien johtaja kunnianarvoisa Talha kaatui verenhukan vuoksi tajuttomana kuumalle maalle. Hänen kehonsa oli miekkojen, keihäiden ja nuolten silpoma. Hänellä oli kuusikymmentäkuusi suurta ja lukemattomia pieniä haavoja. Rakas Profeettamme käski kunnianarvoisaa Abu Bakria auttamaan kiireesti kunnianarvoisaa Talhaa. Abu Bakr as-Siddiq pirskotti vettä hänen siunatuille kasvoilleen herättääkseen hänet. Heti virottuaan kunnianarvoisa Talha ibn Ubaidullah kysyi: ”Oi Abu Bakr! Onko Allahin Lähettiläs turvassa?” – ja osoitti näin kiintymystä ja uskollisuutta kauneimmassa muodossaan. Enempää ei Rasul al-Akramia voi rakastaa eikä henkeään hänen siunatun kehonsa puolesta uhrata. Kun kunnianarvoisa Abu Bakr sanoi: ”Allahin Lähettiläs voi hyvin. Hän on se, joka lähetti minut”, Talha huokaisi helpotuksesta ja sanoi: ”Rajaton kiitos (shukr) Allahille (ta‘ala). Niin kauan kuin hän elää, jokainen onnettomuus on mitätön.” Sillä välin paikalle tuli muutama muukin seuralainen.
Maailmojen Mestari, Muhammad Mustafa (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam), kunnioitti kunnianarvoisaa Talhaa tulemalla hänen luokseen. Nähdessään Allahin Lähettilään elossa haavoittunut taistelija itki ilosta. Mestarimme Profeetta pyyhkäisi kädellään hänen kehoaan, kohotti sitten kätensä ja rukoili: ”Oi Allah! Suo hänelle parannus, anna hänelle voimaa.” Rasul al-Akramin ihmeen ansiosta kunnianarvoisa Talha nousi terveenä ja vahvana ja alkoi jälleen taistella vihollista vastaan. Rakas Profeettamme sanoi hänestä: ”Uhudin päivänä näin, ettei lähelläni maan päällä ollut ketään muuta kuin Jibril oikealla puolellani ja Talha ibn Ubaidullah vasemmalla puolellani.”22 ”Joka haluaa nähdä Paratiisin asukkaan kävelevän maan päällä, katsokoon Talha ibn Ubaidullahia.”
Taistelu jatkui kiivaana koko rintamalla. Mestarimme Profeetan ympärillä olivat sellaiset seuralaiset kuin Abu Dujana, lipunkantaja Mus‘ab ibn Umair, Talha ibn Ubaidullah, takajoukoista Profeettamme suojaksi juossut rouva Nasiba ja muutama muu. Yhdessä Allahin Lähettilään kanssa he taistelivat monijumalaisia vastaan. Hurja monijumalainen Abdullah ibn Hunaid, joka oli päästä varpaisiin aseistettu, haarniskoitu ja kypäräpäinen, huomasi rakkaan Profeettamme ja kannusti hevostaan. Hän huusi: ”Minä olen Zuhairin poika. Näyttäkää minulle Muhammad. Joko minä tapan hänet tai kuolen hänen vierellään!” Kun hän ratsasti kohti Mestariamme Profeettaa, kunnianarvoisa Abu Dujana asettui hänen tielleen ja sanoi: ”Tule vain! Minä olen se, joka suojelee Muhammadin (‘alaihis-salam) siunattua kehoa omalla kehollani. Et pääse hänen luokseen tallaamatta minua!” Hän iski miekallaan Abdullah ibn Hunaidin hevosta jalkoihin ja kaatoi sen. Sitten hän kohotti miekkansa ja kaatoi tämän yhdellä iskulla sanoen: ”Tämä on Harashan pojalta!” Tapahtuman nähnyt Maailmojen Mestari rukoili: ”Oi Allah! Ole tyytyväinen Harashan poikaan (Abu Dujanaan), niin kuin minäkin olen tyytyväinen häneen!”
Monijumalainen Malik ibn Zuhair, erittäin tarkka ampuja ja jousimies, joka osui kaikkeen, mihin ampui, etsi Mestariamme Profeettaa kaikkialta aikoen ampua tätä nuolella heti tilaisuuden tullen. Hän tuli lähelle Mestariamme Allahin Lähettilästä, jännitti jousensa, tähtäsi rakkaan Profeettamme siunattuun päähän ja ampui nuolen. Ei ollut aikaa edes räpäyttää silmiä. Kunnianarvoisa Talha ojensi heti kämmenensä ja joutui itse maalitauluksi. Nuoli lävisti kunnianarvoisan Talhan kämmenen ja runteli hänen kätensä. Kaikki hänen sormiensa jänteet katkesivat ja käden luut murskaantuivat. Mestarimme Fakhr al-Alam (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) näki myös, mitä tapahtui, ja tuli hyvin surulliseksi. Hän sanoi: ”Jos olisit sanonut Bismillah ir-Rahman ir-Rahim (kun ojensit kätesi nuolen eteen suojellaksesi minua), enkelit olisivat nostaneet sinut taivaisiin ihmisten katsellessa.”23
Neljä mekkalaista monijumalaista – Abdullah ibn Kamia, Ubayy ibn Khalaf, ‘Utba ibn Abi Waqqas ja Abdullah ibn Shihab az-Zuhri – olivat sopineet keskenään ja vannoneet riistävänsä hengen Mestariltamme Anteliaimman Lähettiläältä. Tänä vaikeana hetkenä Mestarimme Allahin Lähettiläs taisteli muutaman seuralaisen kanssa armotta vihollista vastaan. Mestarimme Profeetan edessä seisoi lipunkantaja kunnianarvoisa Mus‘ab ibn Umair. Yllään olevan haarniskan vuoksi kunnianarvoisa Mus‘ab näytti hyvin paljon rakkaalta Profeetaltamme. Islamin lippu oikeassa kädessään hänkin oli kiivaassa taistelussa monijumalaisia vastaan. Sillä hetkellä Ibn Kamia lähestyi haarniskoituna ja ratsain. Hän huusi täyttä kurkkua: ”Näyttäkää minulle Muhammad! Jos hän pelastuu, älköön minua pelastettako!” ja kannusti hevosensa kohti Mestariamme Profeettaa. Kunnianarvoisa Mus‘ab ja rouva Nasiba asettuivat häntä vastaan ja alkoivat taistella suojaten kehoillaan Mestariamme Profeettaa. Kuinka monta iskua he hänelle antoivatkin, ne eivät tehonneet hänen haarniskansa vuoksi. Ibn Kamia iski rouva Nasibaa miekallaan ja murskasi tämän olkapään. Sitten hän katkaisi kunnianarvoisan Mus‘abin oikean käden, jolla tämä piteli lippua. Mus‘ab ibn Umair, jonka oikea käsi oli katkaistu, otti islamin siunatun lipun, jota hän piti henkeäänkin arvokkaampana, vasempaan käteensä eikä antanut sen pudota maahan.
Sillä hetkellä hän lausui jakeen (ayat al-karima), jonka merkitys on: ”Muhammad (‘alaihis-salam) on Lähettiläs. Ja ennen häntä on ollut Lähettiläitä.”24 Tällä kertaa Ibn Kamia iski miekallaan kunnianarvoisan Mus‘abin vasempaan käteen. Kunniakas lipunkantaja, jonka vasenkin käsi oli katkaistu, ei silti antanut islamin lipun pudota. Urhea seuralainen puristi lipun lujasti käsivarsiensa tynkien väliin, painoi sen kehoaan vasten ja piti sen liehumassa. Tällä kertaa Ibn Kamia työnsi keihäänsä kunniakkaan seuralaisen kehoon. Ja hänkin siirtyi tovereidensa tavoin marttyyrina Tuonpuoleiseen.
”Joka haluaa nähdä Paratiisin asukkaan kävelevän maan päällä, katsokoon Talha ibn Ubaidullahia.” Hadith as-sharif
Kun kunnianarvoisa Mus‘ab kaatui, islamin kunniakas lippu ei pudonnut maahan: Mus‘abin hahmon ottanut enkeli tarttui siihen heti. Kun rakas Profeettamme sanoi: ”Eteenpäin, oi Mus‘ab! Eteenpäin!”, lippua pitelevä enkeli vastasi: ”En ole Mus‘ab.” Silloin Mestarimme, Maailmankaikkeuden Sulttaani, ymmärsi, että kyseessä oli enkeli, ja antoi lipun kunnianarvoisalle Alille.25
Ibn Kamia luuli, että kunnianarvoisa Mus‘ab oli Mestarimme Profeetta. Hän kiirehti takaisin monijumalaisten luo ja alkoi huutaa: ”Minä tapoin Muhammadin!” Tämän kuultuaan monijumalaiset kiihtyivät entisestään iloissaan siitä, että olivat saavuttaneet tavoitteensa. Profeetan seuralaiset, jotka eivät tienneet asian todellista laitaa, olivat kuin halvaantuneita. Ilmassa leijui suru. Jopa kunnianarvoisan ‘Umarin kädet valahtivat alas, ja hän jäi tovereineen istumaan paikalleen. Nähdessään heidät tällaisessa tilassa Anas ibn Nadr kysyi: ”Miksi te istutte?”
He vastasivat: ”Allahin Lähettiläs on kaatunut marttyyrina!…” Kunnianarvoisa Anas sanoi: ”Vaikka Allahin Lähettiläs olisikin kaatunut marttyyrina, hänen Herransa (Allah (ta‘ala)) on ikuinen. Mitä me teemme elämällä Allahin Lähettilään jälkeen? Nouskaa nyt! Uhratkaamme henkemme sen puolesta, minkä puolesta Mestarimme Profeetta taisteli ja uhrasi siunatun henkensä.” Hän rikkoi miekkansa tupen26 ja syöksyi paljastettu miekka kädessään vihollisten keskelle huutaen ”Allahu akbar!…” Hän kaatoi monia uskottomia ja kaatui marttyyrina. Pelkästään hänen kasvoissaan oli seitsemänkymmentä haavaa. Koska hänen kehossaan oli lukemattomia haavoja, kukaan muu kuin hänen sisarensa ei pystynyt tunnistamaan häntä.
Monet Profeetan seuralaisista olivat hajaantuneet, ja osa heistä oli saavuttanut marttyyrikuoleman. Käyttäen hyväkseen heidän hajaantumistaan monijumalaiset kerääntyivät Mestarimme Anteliaimman Lähettilään ympärille. He yrittivät kivillä ja miekoilla tehdä kahden maailman Sulttaanista marttyyrin. Koska hänellä oli yllään kaksi haarniskaa, iskut eivät vahingoittaneet häntä. ‘Utba ibn Abi Waqqasin heittämät kivet osuivat rakkaan Profeettamme siunattuihin kasvoihin ja haavoittivat hänen alahuultaan. Hänen siunattu oikea alaetuhampaansa (raba‘iya) lohkesi. Juuri silloin tuli myös monijumalainen Ibn Kamia ja iski miekallaan Maailmojen Mestarin siunattuun päähän. Rakkaan Profeettamme kypärä murskaantui, ja sen kaksi rengasta painuivat hänen siunattuihin ohimoihinsa.
Ibn Kamian toinen miekanisku haavoitti häntä siunattuun olkapäähän, ja hän kaatui kyljelleen syvään kuoppaan, jonka Abu Amir oli kaivanut, jotta muslimit putoaisivat siihen. Rakas Profeettamme rukoili petolliselle Ibn Kamialle onnettomuutta: ”Tehköön Allah (ta‘ala) sinusta alhaisen ja kurjan!” Ibn Kamia iloitsi suunnattomasti. Hän huusi: ”Minä tapoin Muhammadin! Minä tapoin Muhammadin!…” ja meni Abu Sufyanin luo. Monijumalaiset olivat saavuttaneet tavoitteensa! He eivät enää välittäneet Profeetastamme. He vetäytyivät pois kuopalta, jossa Mestarimme Profeetta oli, ja alkoivat taistella Profeetan seuralaisia vastaan.27
Kun Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) putosi kuoppaan, hänen siunatut poskensa vuotivat verta. Kun hän pyyhki kasvonsa siunatuilla käsillään, hän huomasi kätensä ja partansa olevan veressä. Ennen kuin yksikään veripisara ehti pudota maahan, Jibril (‘alaihis-salam) tuli, otti siunatun veren talteen ja sanoi: ”Oi Habiballah! Allahin (ta‘ala) tähden, jos yksikin pisara tästä verestä putoaisi maahan, yksikään vihreä kasvi ei kasvaisi maan päällä tuomiopäivään asti.” Mestarimme Maailmojen Ylpeys rukoili oikeaa johdatusta (hidaya) niille, jotka yrittivät tappaa hänet, löivät hänen siunattua kehoaan miekoilla, murskasivat hänen siunatut hampaansa ja saattoivat verille hänen siunatut kasvonsa, ja sanoi: ”Jos yksikin veripisara putoaa minusta maahan, taivaasta tulee rangaistus. Oi Herrani! Anna kansalleni anteeksi! Sillä he eivät tiedä.”
Samassa kunnianarvoisa Ka‘b ibn Malik huusi: ”Oi muslimit! Ilosanoma! Allahin Lähettiläs on täällä!” Kuultuaan tämän äänen kunniakkaat seuralaiset juoksivat paikalle kuin heihin olisi puhallettu uusi elämä. Kunnianarvoisa Ali ja Talha ibn Ubaidullah tulivat välittömästi ja nostivat hänet ylös kuopasta. Kunnianarvoisa Abu Ubaida ibn Jarrah veti hampaillaan pois kypärän renkaat, jotka olivat painuneet rakkaan Profeettamme siunattuihin ohimoihin. Kun hän veti pois näitä rautapaloja, hänen omat kaksi etuhammastaan irtosivat. Kunnianarvoisa Malik ibn Sinan, yksi kunniakkaista seuralaisista, imi pois veren, joka valui Mestarimme Allahin Lähettilään siunatuilta kasvoilta. Tähän Mestarimme Profeetta sanoi: ”Helvetin tuli ei kosketa sitä, jonka veri on sekoittunut minun vereeni.”
Monijumalaiset hyökkäsivät jälleen. Iloiten siitä, että olivat jälleen Mestarimme Profeetan luona, kunniakkaat seuralaiset muodostivat hetkessä piirin hänen ympärilleen eivätkä antaneet yhdenkään monijumalaisen päästä hänen lähelleen. Kun monijumalaiset huomasivat, etteivät voineet tehdä mitään Mestarillemme Profeetalle, he alkoivat kiivetä vuoren huipulle. Kahden maailman Sulttaani sanoi vieressään olleelle kunnianarvoisalle Sa‘d ibn Abi Waqqasille: ”Torju heidät.” Kunnianarvoisa Sa‘d kysyi: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Minulla on vain yksi nuoli jäljellä. Kuinka voin torjua heidät sillä?” Mestarimme Allahin Lähettiläs toisti saman käskyn. Silloin jousiampujien mestari, kunnianarvoisa Sa‘d ibn Abi Waqqas, ojensi kätensä nuoliviiniin ja ampui nuolen. Nuoli osui ja kaatoi yhden monijumalaisen. Kun hän ojensi kätensä nuoliviiniin uudelleen, hän näki, että siellä oli jälleen nuoli. Hän katsoi sitä tarkasti; se oli sama nuoli kuin aiemmin. Toinen monijumalainen kuoli. Tämä toistui yhä uudelleen. Rakkaan Profeettamme ihmeen ansiosta kunnianarvoisa Sa‘d löysi juuri ampumansa nuolen viinistään aina uudestaan. Nähdessään miestensä kaatuvan yksi toisensa jälkeen quraishilaiset luopuivat vuorelle kiipeämisestä. He laskeutuivat alas ja vetäytyivät pois.
Heidän joukostaan Ubayy ibn Khalaf ratsasti hevosellaan kohti Mestariamme Profeettaa ja alkoi huutaa: ”Missä on se, joka väittää olevansa Profeetta? Astukoon hän esiin kohtaamaan minut ja taistelemaan kanssani!” Vaikka kunniakkaat seuralaiset halusivat kohdata hänet, rakas Profeettamme ei sallinut sitä. Hän otti kunnianarvoisan Harith ibn Simman keihään ja astui eteenpäin. Halveksittava Ubayy kannusti hevostaan, lähestyi ja sanoi: ”Oi Muhammad! En halua jäädä henkiin, jos sinä jäät henkiin!” Hän oli haarniskoitu päästä varpaisiin. Maailmojen Mestari heitti kädessään olleen keihään Ubayyn kaulaan. Keihäs lensi ja upposi hänen kaulaansa kypärän ja haarniskan kauluksen väliin. Ubayy putosi hevosensa selästä mylvien kuin härkä. Hänen kylkiluunsa olivat murskaantuneet. Monijumalaiset nostivat hänet ja veivät pois. Hän kuoli matkalla huutaen: ”Muhammad tappoi minut!…” Mestarimme Allahin Lähettiläs alkoi nousta rinnallaan olleiden seuralaistensa kanssa kohti Uhudin kallioita. Kun hän pääsi kallioille, hän halusi kiivetä niiden päälle. Hän ei kuitenkaan jaksanut, koska oli hyvin uupunut: hänellä oli kaksi haarniskaa päällekkäin ja hänen siunattu kehonsa oli saanut yli seitsemänkymmentä miekaniskua. Tämän vuoksi kunnianarvoisa Talha otti Mestarimme Profeetan selkäänsä ja kantoi hänet ylös kallioille. Rakas Profeettamme sanoi: ”Kun Talha auttoi Allahin Lähettilästä, Paratiisi tuli hänelle varmaksi.” Koska hänellä ei ollut voimia, hän suoritti keskipäivän rukouksen istualtaan.
”Kun Talha auttoi Allahin Lähettilästä, Paratiisi tuli hänelle varmaksi.” Hadith as-sharif
Vuoren juurella seuralaiset hyökkäsivät monijumalaisten kimppuun kuin jokainen heistä olisi muuttunut leijonaksi. He tekivät maailman ahtaaksi niille, jotka olivat lyöneet Profeettaamme miekoilla. Jossain vaiheessa Hatib ibn Balta‘a tuli rakkaan Profeettamme luo ja kysyi: ”Olkoon elämäni uhrattu puolestasi, oi Allahin Sanansaattaja! Kuka teki tämän sinulle?” Mestarimme vastasi:
”‘Utba ibn Abi Waqqas heitti minua kivellä, osui kasvoihini ja mursi yhden etuhampaistani.” Kunnianarvoisa Hatib kysyi uudelleen: ”Oi Allahin Sanansaattaja! Mihin suuntaan hän meni?” Mestarimme Profeetta osoitti suuntaan, johon tämä oli mennyt. Kunnianarvoisa Hatib lähti heti juoksemaan sinne. Etsittyään pitkään hän löysi ‘Utban. Hän sai tämän putoamaan hevosensa selästä ja katkaisi tämän pään yhdellä iskulla. Hän toi pään Allahin Lähettiläälle ja kertoi hänelle ilouutisen. Mestarimme Profeetta rukoili hänen puolestaan ja sanoi: ”Olkoon Allah (ta‘ala) sinuun tyytyväinen. Olkoon Allah (ta‘ala) sinuun tyytyväinen.” Monijumalaiset eivät kyenneet vastustamaan jalojen seuralaisten uudelleen järjestäytynyttä ja hyökkäävää joukkoa. Menetettyään lähes kolmekymmentä miestä he jättivät taistelukentän ja lähtivät kohti Mekkaa. Valheellinen huhu siitä, että Mestarimme Profeetta oli kuollut marttyyrina, oli saavuttanut Medinan. Naiset kuten kunnianarvoisa Fatima, kunnianarvoisa Aisha, Umm Sulaim, Umm Aiman, Hamna bint Jahsh ja Ku‘aiba juoksivat Uhudiin. Kunnianarvoisa Fatima itki nähdessään isänsä, rakkaan Profeettamme, haavoittuneena. Mestarimme Allahin Lähettiläs lohdutti häntä. Kunnianarvoisa Ali toi vettä kilvessään. Sillä vedellä äitimme Fatima pesi veren Mestarimme Profeetan siunatuilta kasvoilta. Verenvuoto kasvojen haavasta ei kuitenkaan tyrehtynyt. Kun kunnianarvoisa Fatima poltti palan olkimattoa ja painoi sen tuhkaa haavaan, verenvuoto lakkasi.28
Sitten hän laskeutui taistelukentälle. Ensin etsittiin haavoittuneet ja heidän haavansa sidottiin. Monijumalaiset olivat silponeet osan marttyyreista tunnistamattomiksi.
He olivat leikanneet heidän korvansa, nenänsä ja muita ruumiinosia sekä viiltäneet heidän vatsansa auki. Kunnianarvoisa Abdullah ibn Jahsh oli heidän joukossaan. Rakas Profeettamme ja hänen seuralaisensa olivat hyvin murheellisia nähdessään tämän. Hänen kunniakkaimmat seuralaisensa olivat juoneet marttyyriuden maljan, kastelleet verellään Uhudin maan ja lentäneet Paratiisiin. Kuitenkin tämä marttyyrien kohtelu oli sietämätöntä. Mestarimme Profeetta ja kaikki seuralaiset olivat surun murtamia. Tämän näyn edessä Maailmojen Mestari itki. Kyynelten valuessa hänen siunatuista silmistään hän sanoi: ”Todistan tuomiopäivänä, että nämä marttyyrit uhrasivat elämänsä Allahin (ta‘ala) tähden. Haudatkaa heidät heidän veressään. Vannon Allahin kautta, että he tulevat Mahshariin29 tuomiopäivänä haavansa vuotavina. Heidän verensä väri on veren väri, ja sen tuoksu on myski.”
Sitten rakas Profeettamme sanoi: ”En näe Hamzaa. Mitä hänelle tapahtui?” Kunnianarvoisa Ali etsi ja löysi hänet. Kun Profeettamme tuli paikalle ja kohtasi näyn, jota kukaan ei olisi voinut kuvitella, hän ei voinut kestää sitä. Kunnianarvoisan Hamzan korvat, nenä ja muut ruumiinosat oli leikattu, hänen kasvonsa oli tehty tunnistamattomiksi, hänen vatsansa oli viilletty auki ja hänen maksansa oli revitty ulos. Kyynelten virratessa siunatuista silmistään Mestarimme Profeetta puhutteli kunnianarvoisaa Hamzaa: ”Oi Hamza! Kukaan ei ole koskaan kärsinyt yhtä suurta onnettomuutta kuin sinä, eikä kukaan koskaan kärsikään. Oi Allahin Lähettilään setä! Oi Hamza, Allahin (ta‘ala) ja Hänen Sanansaattajansa leijona! Oi Hamza, hyvien tekojen tekijä! Oi Hamza, Allahin Lähettilään suojelija! Olkoon Allah (ta‘ala) sinulle armollinen!…”
Juuri silloin nähtiin naisen kiirehtivän paikalle hyvin huolestuneena. Hän oli rakkaan Profeettamme isänpuoleinen täti, äitimme kunnianarvoisa Safiyya. Kuten muutkin naiset, hän oli kuultuaan huhun, että Mestarimme Allahin Lähettiläs oli kuollut marttyyrina, unohtanut kaiken ja rientänyt Uhudiin. Kun Mestarimme Anteliaimman Lähettiläs näki tätinsä, hän ajatteli, ettei tämä kestäisi marttyyrien näkemistä, ja sanoi tämän pojalle Zubair ibn Awwamille: ”Käännytä äitisi takaisin, ettei hän näkisi veljensä ruumista.” Kunnianarvoisa Zubair juoksi äitinsä luo ja saavutti hänet. Siunattu nainen sanoi kiihtyneenä: ”Poikani! Kerro minulle, miten Allahin Lähettiläs voi!…” Myös kunnianarvoisa Ali oli tullut heidän luokseen. Kun kunnianarvoisa Ali sanoi: ”Alhamdulillah30, Allahin Lähettiläs voi hyvin”, hän rauhoittui, mutta ei voinut olla sanomatta: ”Näyttäkää hänet minulle.” Silloin kunnianarvoisa Ali osoitti Maailmojen Mestaria. Kun äitimme kunnianarvoisa Safiyya näki Mestarimme Profeetan elossa, hän iloitsi suuresti ja ylisti (hamd) Allahia (ta‘ala). Nyt hän halusi mennä pidemmälle nähdäkseen, mitä hänen veljelleen, kunnianarvoisalle Hamzalle, oli tapahtunut. Kun hänen poikansa Zubair sanoi: ”Rakas äitini! Allahin Lähettiläs käskee sinua palaamaan”, hän vastasi: ”Jos minun pitää palata, etten näkisi, mitä hänelle on tehty, olen jo saanut tietää, että veljeni ruumis on paloiteltu ja silvottu. Hän koki tämän Allahin (ta‘ala) tiellä. Olemme tällä tiellä valmiita kohtaamaan pahempaakin. Odotamme tästä palkkiota (thawab) Allahilta (ta‘ala). Jos Allah suo, olemme kärsivällisiä ja kestämme.” Kun kunnianarvoisa Zubair ibn Awwam tuli ja kertoi tämän, Mestarimme Profeetta sanoi: ”Siinä tapauksessa antakaa hänen nähdä hänet.”
Kunnianarvoisa Safiyya istui kunnianarvoisan Hamzan ruumiin viereen ja itki hiljaa. Kunnianarvoisa Safiyya oli tuonut mukanaan kaksi viittaa. Hän otti ne esiin ja sanoi: ”Toin nämä veljelleni Hamzalle. Käärikää hänet niihin.” Marttyyrien johtaja (Sayyid ash-Shuhada), kunnianarvoisa Hamza, käärittiin toiseen näistä viitoista.31 Mestarimme Habibullah meni lipunkantaja Mus‘ab ibn Umairin luo. Kunnianarvoisan Mus‘abin kädet oli katkaistu ja hänen ruumiissaan oli haavoja monessa kohdassa. Hänen ympärillään oli verilammikko. Mestarimme Profeetta tuli tässäkin hyvin surulliseksi, ja näitä kunniakkaita marttyyreja puhutellen hän lausui Ryhmien suuran (Surat al-Ahzab) 23. jakeen, jonka merkitys on: ”Uskovien (mu’min) joukossa on miehiä, jotka ovat pysyneet uskollisina Allahille (ta‘ala) antamalleen lupaukselle. Jotkut heistä täyttivät lupauksensa taistella, kunnes kuolevat marttyyreina (ja kuolivat marttyyreina). Ja jotkut heistä odottavat marttyyrikuolemaa. He eivät koskaan muuttaneet sanaansa.” Tämän jälkeen Mestarimme Profeetta sanoi: ”Ja Allahin (ta‘ala) Sanansaattaja todistaa, että teidät herätetään tuomiopäivänä marttyyreina Allahin (ta‘ala) edessä.”
Sitten hän kääntyi vieressään olevien puoleen ja sanoi: ”Käykää heidän luonaan. Tervehtikää heitä salamilla. Vannon Allahin (ta‘ala) kautta, että kuka tahansa tervehtii heitä salamilla tässä maailmassa, häntä nämä kunniakkaat marttyyrit tervehtivät vastavuoroisesti tuomiopäivänä.”
He eivät löytäneet kunnianarvoisalle Mus‘ab ibn Umairille mitään, mikä olisi kelvannut käärinliinaksi. Hänen oma viittansa ei peittänyt kokonaan hänen siunattua kehoaan. Jos he peittivät hänen päänsä, hänen jalkansa jäivät paljaiksi, ja jos he peittivät hänen jalkansa, hänen päänsä jäi paljaaksi. Mestarimme Habib al-Akram (‘alaihis-salam) sanoi: ”Peittäkää hänen päänsä viitalla ja hänen jalkansa izkhir-kasvilla.”32
Tämä onnellinen seuralainen, joka oli käyttänyt elämänsä islamin palvelemiseen ja saavuttanut tällä tiellä marttyyrin aseman, lähti tästä maailmasta puolikkaassa käärinliinassa.33
Muut marttyyrit haudattiin janaza-rukouksen (hautajaisrukouksen) jälkeen verisissä vaatteissaan kaksi ja kolme samaan hautaan. Uhudin taistelussa seitsemänkymmentä ihmistä kuoli marttyyrina. Heistä kuusikymmentäneljä oli ansareita ja kuusi muhajireja.
”Oi Hamza! Kukaan ei ole koskaan kärsinyt yhtä suurta onnettomuutta kuin sinä, eikä kukaan koskaan kärsikään. Oi Allahin Lähettilään setä! Oi Hamza, Allahin (ta‘ala) ja Hänen Sanansaattajansa leijona! Oi Hamza, hyvien tekojen tekijä! Oi Hamza, Allahin Lähettilään suojelija! Olkoon Allah (ta‘ala) sinulle armollinen!…” Hadith as-sharif
Monilla kunniakkailla seuralaisilla oli sukulaisia, jotka olivat kuolleet marttyyreina. Tästä syystä heidän sydämensä olivat haavoittuneet. Lohduttaakseen eloonjääneitä Mestarimme Habib al-Akram sanoi: ”Allahin kautta, toivoisin kovasti, että olisin kuollut marttyyrina seuralaisteni kanssa ja viettänyt yön Uhud-vuoren helmassa. Kun veljenne kuolivat marttyyreina, Allah (ta‘ala) pani heidän sielunsa vihreiden lintujen kupuihin.
Ne tulevat Paratiisin virroille ja juovat niiden vettä. Ne syövät Paratiisin hedelmiä. Ne katselevat Paratiisin joka kolkkaa. Ne lentävät sen ruusutarhoissa. Sitten ne menevät kultaisiin lamppuihin, jotka riippuvat Korkeimman Valtaistuimen (Arsh al-a‘la) alla, ja viettävät siellä illan. Kun ne näkevät näiden ruokien ja juomien maukkauden ja kauneuden, ne sanovat: ’Jospa veljemme tietäisivät, mitä Allah (ta‘ala) on meille suonut, niin he eivät karttaisi jihadia eivätkä pelkäisi taistelua ja kääntäisi selkäänsä viholliselle.’ Ja Allah (ta‘ala) sanoi: ’Minä ilmoitan heille teidän tilastanne.’” (Ja Janab al-Haqq lähetti jakeen ja sanoi, merkitykseltään:) ”Älkää koskaan luulko, että ne, jotka ovat kuolleet marttyyreina Allahin (ta‘ala) tiellä, ovat kuolleita! Ei, he ovat eläviä, ja Herransa luona he saavat elatuksensa. He iloitsevat siitä (marttyyrin asemasta), minkä Allah (ta‘ala) on heille antanut. Ja niille, jotka eivät vielä ole liittyneet heihin (kuolemalla marttyyreina), he haluavat antaa ilosanoman: ’Heillä ei ole pelkoa, eivätkä he sure.’ He iloitsevat Allahin (ta‘ala) suomasta siunauksesta ja suosiosta sekä ilosanomasta, että Allah (ta‘ala) ei anna uskovien (mu’min) palkan hukkua.”34 ”Allah (ta‘ala) ilmestyy heille ja sanoo: ’Oi palvelijani! Sanokaa, mitä haluatte, niin Minä annan teidän nauttia siitä yltäkylläisesti.’ Silloin he sanovat: ’Oi Herramme! Ei ole siunausta, jota voisimme pyytää ja joka olisi parempi kuin ne, jotka olet meille antanut. Paratiisissa syömme aina, mitä haluamme. Mutta jos jotain pyytäisimme, pyytäisimme, että sielumme palautettaisiin kehoihimme, meidät lähetettäisiin takaisin maailmaan ja saisimme jälleen surmamme taistellessamme Sinun tähtesi.’”
Siellä ei ollut enää mitään tehtävää. He kokoontuivat ja valmistautuivat lähtöön. Uhudissa, jonne he olivat tulleet jihadiin fi sabilillah eli levittämään Allahin (ta‘ala) uskontoa, oli käyty historiassa ennennäkemätön taistelu. Kunniakkaat seuralaiset olivat tehneet lukemattomia mielikuvituksen ylittäviä urotekoja, ja uskottomat olivat saaneet jälleen yhden opetuksen.
Maailmojen Mestari (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) lähti siunattujen seuralaistensa kanssa kohti valoisaa Medinaa. Kun hän saapui paikkaan nimeltä Harra, hän järjesti seuralaisensa riviin, nosti siunatut kätensä ja alkoi rukoilla Allahia (ta‘ala) sanoen: ”Oi Allah! Kaikki ylistys ja kaikki kunnia kuuluvat ennen kaikkea Sinulle. Oi Allah! Kukaan ei voi johdattaa sitä, jonka Sinä jätät harhaan, eikä kukaan voi johtaa harhaan sitä, jonka Sinä olet johdattanut… Oi Allah! Tee usko (iman) meille rakkaaksi. Korista sydämemme uskolla. Tee epäusko, ylpeys ja kohtuuton käytös meille vastenmielisiksi. Tee meistä niitä, jotka tietävät, mikä on haitallista uskonnollemme ja maailmallemme, ja niitä, jotka ovat löytäneet oikean tien. Oi Allah! Anna meidän elää muslimeina ja kuolla muslimeina. Liitä meidät hurskaisiin ja hyviin. Sillä he eivät ole niitä, jotka menettävät kunniansa ja arvokkuutensa, eivätkä niitä, jotka luopuvat uskonnostaan. Oi Allah! Rankaise uskottomia, jotka pitivät Sanansaattajaasi valehtelijana, kääntyivät pois Sinun tieltäsi ja taistelivat Profeettaasi vastaan! Lähetä heidän ylleen rangaistuksesi, joka on totuus ja todellisuus!… Aamen!”
Kunniakkaat seuralaiset yhtyivät tähän rukoukseen sanoen: ”Aamen! Aamen!” Rakas Profeettamme seuralaisineen oli jo lähestynyt Medinaa. Naiset ja lapset, jotka olivat jääneet Medinaan, ryntäsivät teille ja yrittivät huolissaan ja surullisina erottaa Maailmankaikkeuden Mestarin saapuvan armeijan joukosta. Kun he näkivät hänen valoisat, koko maailmaa valaisevat kasvonsa, he ylistivät (hamd) Allahia (ta‘ala). Sitten heidän katseensa kävivät läpi armeijaa etsien isiä, aviomiehiä, poikia sekä äidin- ja isänpuoleisia setiä. Kun he eivät nähneet näitä, he eivät voineet pidätellä kyyneliään. Nähdessään seuralaistensa surullisen tilan Mestarimme Rasul al-Akram, armon valtameri, tuli hyvin murheelliseksi, ja kyyneleet valuivat hänen siunatuista silmistään.
Pian rouva Kabsha, kunnianarvoisan Sa‘d ibn Mu‘azin äiti, lähestyi Mestariamme Profeettaa. Hänen poikansa Amr oli kuollut marttyyrina Uhudissa. Kun hän tuli Profeettamme siunattuun läsnäoloon, hän sanoi: ”Oi Allahin Sanansaattaja, olkoot isäni ja äitini, jopa henkeni, uhrattu puolestasi! Alhamdulillah, että näen sinut terveenä. Kun sinä olet turvassa, kaikki onnettomuudet ovat minulle mitättömiä!” Hän ei edes kysynyt sydämelleen rakkaasta pojastaan. Rakas Profeettamme esitti hänelle osanottonsa hänen poikansa Amrin menetyksen johdosta ja sanoi: ”Oi Sa‘din äiti! Ilosanoma sinulle ja hänen perheelleen: kaikki heistä, jotka kuolivat marttyyreina, ovat kokoontuneet Paratiisissa ja ystävystyneet keskenään. He myös rukoilevat esirukousta (shafa‘at) perheidensä puolesta.”
Silloin rouva Kabsha sanoi: ”Olemme tyytyväisiä kaikkeen, mikä tulee Allahilta (ta‘ala), oi Allahin Sanansaattaja! Kuka itkisi heidän vuokseen tällaisen ilosanoman jälkeen? Rukoile niiden puolesta, jotka jäivät jälkeen.” Silloin Maailmojen Mestari rukoili seuraavasti: ”Oi Allah! Poista suru heidän sydämistään! Ja tee niistä, jotka he jättivät jälkeensä, parhaita kaikista jälkeen jääneistä!”
Mestarimme Profeetta sanoi seuralaisilleen viitaten taisteluun alempaa itseä (nafs) vastaan: ”(Oi seuralaiseni! Nyt) olemme palanneet pienestä jihadista ja aloitamme suuren jihadin.”35 Sitten hän kehotti kaikkia lepäämään kodeissaan ja haavoittuneita hoitamaan haavojaan. Hän itsekin oli haavoittunut. Hän meni suoraan siunattuun kotiinsa.
Hamra al-Asadin sotaretki
Palattuaan Medinaan Allahin Lähettiläs (sall-Allahu ‘alaihi wa sallam) ryhtyi varotoimiin, koska oli vaara, että monijumalaiset palaisivat milloin tahansa ja hyökkäisivät Medinaan.
”Oi seuralaiseni! Nyt olemme palanneet pienestä jihadista ja aloitamme suuren jihadin.” Hadith as-sharif
Uhudin taistelun jälkeisenä maanantaina hän halusi osoittaa, etteivät muslimit olleet heikentyneet edellisen päivän taistelun vuoksi, ja pelotella vihollista, jotta tämä ei palaisi Medinaan. Tämän vuoksi hän sanoi haavoittuneenakin kunnianarvoisalle Bilal al-Habashille: ”Sano: ’Allahin Lähettiläs (‘alaihis-salam) käskee teitä ajamaan vihollista takaa! Ne, jotka eivät taistelleet kanssamme eilen Uhudissa, älkööt tulko. Tulkoot vain ne, jotka osallistuivat taisteluun!’” Kun hän välitti seuralaisille tämän käskyn, he alkoivat heti valmistautua, vaikka monet heistä olivat haavoittuneita. Jopa pahasti haavoittuneet veljekset Abdullah ja Rafi juoksivat heti rakkaan Profeettamme kutsun kuultuaan kaikista kivuistaan huolimatta muslimisotureiden (mujahid) riveihin sanoen: ”Jättäisimmekö käyttämättä tilaisuuden lähteä sotaretkelle Allahin Lähettilään kanssa?”
Rakas Profeettamme lähti kunniakkaiden seuralaistensa kanssa ajamaan monijumalaisia takaa. Paikassa nimeltä Rawha he saivat tietää, että monijumalaiset olivat kokoontuneet ja päättäneet hyökätä Medinaan ja tuhota muslimit. Silloin kävi ilmi, että myös tämä Mestarimme Profeetan varotoimi oli yksi hänen ihmeistään.
Kun monijumalaiset kuulivat, että Mestarimme Profeetta marssi heitä kohti, he pelästyivät ja jättivät paikan, jossa olivat. He palasivat Mekkaan.36
Mestarimme Profeetta ajoi heitä takaa paikkaan nimeltä Hamra al-Asad asti. Kaksi monijumalaista otettiin vangiksi. He viipyivät siellä kolme päivää ja palasivat sitten Medinaan.
Allah (ta‘ala) ylisti Hamra al-Asadiin lähteneitä kunniakkaita seuralaisia jakeessa, jonka merkitys on: ”Niille, jotka haavoittuneinakin kiiruhtivat vastaamaan Allahin (ta‘ala) ja Hänen Sanansaattajansa kutsuun, ja erityisesti niille heidän joukossaan, jotka tekevät hyvää ja varovat pahaa, on hyvin suuri palkka.”37
Ibn Kamia, yksi niistä, jotka olivat Uhudissa vannoneet tappavansa rakkaan Profeettamme, palasi Mekkaan, ja eräänä päivänä hän nousi vuorelle katsomaan lampaitaan. Hän löysi ne vuoren huipulta. Yksi pässeistä juoksi täyttä vauhtia hänen luokseen ja alkoi puskea Ibn Kamiaa. Se puski häntä yhä uudelleen, kunnes repi hänet kappaleiksi ja tappoi hänet.
Abdullah ibn Shihab az-Zuhri sai surmansa valkopilkullisen käärmeen puremasta matkallaan Mekkaan.
Kaikki ne, jotka olivat tavoitelleet Mestarimme Profeetan henkeä, saivat rangaistuksensa ja kuolivat vuoden sisällä.
Jos hänen ystävänsä juo käärmeen myrkkyä, siitä tulee elämän vettä,
jos hänen vihollisensa juo vettä, siitä tulee totisesti käärmeen myrkkyä, se vesi.
Jokaisessa sen pisarassa aaltoilee tuhat armon valtamerta,
kun hänen kätensä ojentuu pesemään hänen ruusunpunaiset kasvonsa, se vesi.
Koko elämänsä se vaeltaa lepäämättä, lyöden päätään kivestä kiveen,
lakkaamatta, saavuttaakseen jalkojesi tomun, se vesi.
Hiukkanen hiukkaselta se sirottaa valoa (nur) porttisi maaperälle,
vaikka se revittäisiin kappaleiksi, se ei jätä tuota porttia, se vesi.
Syntiset tietävät, että naat-runosi (ylistyksesi) toistaminen on lääke,
kuin juopunut, joka juo päästäkseen eroon
krapulastaan, vettä.
Oi Habiballah, oi ihmisistä jaloin! Kaipaan sinua,
kuin janoinen, palava, joka aina kaipaa vettä.
Sinä olet tuo ihmeiden valtameri, joka Mi‘raj-yönä
kasteli armosi kasteella tähdet ja planeetat, se vesi.